Vertaistukea parhaimmillaan

Olen viime aikoina pohtinut tovin jos toisenkin vertaistuen kantavaa voimaa. Sitä, mitä vertaistuki voi parhaimmillaan olla. Itse ajattelen asiaa tietenkin useimmiten oman sairauteni kautta, mutta vertaistuen ainutlaatuisuus kantaa varmasti yhtä pitkälle oli kyseessä millainen sairaus tahansa tai millainen elämäntilanne tahansa, jotka vaativat osakseen kaiken mahdollisen tuen. Voisinhan ajatella vertaistuen tärkeyttä vaikkapa ihan jo äitiydenkin näkökulmasta. Sen tärkeyttä minulle, nuorelle äidille, joka kaipaa uusien asioiden edessä tukea saaden sitä muilta äideiltä heidän kokemustensa ja kultaakin kalliimpien neuvojensa kautta.

Nyt kuitenkin käsittelen asiaa sairauden kannalta ja vertaistukena, jota olen anoreksiaa sairastaessani saanut. Hoitavan tahon sekä läheisten antama tuki on elintärkeää, mutta vähintäänkin yhtä suuri merkitys on oikeanlaisella vertaistuella. Vertaistuki voi parhaimmillaan olla voimaannuttavaa, luottamusta antavaa paremman tulevaisuuden suhteen sekä mahdollisuus jakaa täydessä yhteisymmärryksessä ajatuksia, joita ei tarvitse selitellä tai jopa hävetä. Toinen ymmärtää sinua puolesta sanasta, hän ei väheksy ajatuksiasi, hän antaa sinun olla juuri sellainen kuin olet.

Toki vertaistuellakin on omat ulottuvuutensa, mitkä eivät kaikki täysin positiivisia ole. Varsinkin syömishäiriön kaltaisissa sairauksissa, jotka ovat täynnä sairasta vertailua ja pahimmassa tapauksessa jopa sairaudesta hurmioitumista, piilee aina sellainen vaara, että vertaistuki ei tuekaan ajatusta päästä sairaudesta irti. Sen sijaan toisen kokemukset voivat lietsoa omaa sairautta, ajaa yhä syvemmälle sairaisiin ajatuksiin tai tuen lähde voi jopa kannustaa sinua sairaalloisin tekoihin. Tällaista "vertaistuki" voi pahimmillaan olla.

Itse haluan kuitenkin nähdä vertaistuen positiivisessa mielessä. Toisen parantuneen tai parantumismyönteisen henkilön kokemukset voivat olla juurikin se viimeinen sysäys, minkä sairaudesta toipuva tarvitsee osakseen. Kun usko muutoksen mahdollisuudesta alkaa hiipua, mikä olisikaan voimaannuttavampaa kuin kuulla toiselta saman kokeneelta, että sinun on mahdollista selvitä? Mikä olisikaan parempaa kuin nähdä omin silmin, että joku vuosia syömistä ja omaa kehoaan vastaan kamppaillut voi normaalipainoisena rakastaa kehoaan, olla sinut itsensä kanssa ja elää täysin vapaata elämää syömistensä suhteen? Ja vaikka sairaus olisikin molemmilla vielä aktiivisessa vaiheessa, on toisen tukeminen ja tsemppaaminen siltikin mahdollista. Ihaninta onkin ollut huomata se, kuinka tähän sairaaseen vertailun maailmaan mahtuu vähintäänkin yhtä suuri määrä vilpitöntä auttamisen iloa, halua tukea toista vaikeina hetkinä ja onnellisuutta toisen toipumisen puolesta. Toisen kanssa voit iloita niistä pienimmistäkin edistyksen askeleista, joita läheisesi eivät välttämättä edes näe. Toisen kanssa voit surra takapakkeja ja päättää, että niistä vielä selvitään. Toisen kanssa voit pohtia yhdessä ratkaisuja vaikeisiin asioihin tai yrittää löytää keinoja päästä eteenpäin ilman turhautumista tai pelkoa siitä, että ahdinkoasi väheksyttäisiin.

Jokaisen tulisi osata tunnistaa, missä menee raja sille, millaista vertaistukea on valmis vastaanottamaan. Joku voi kokea ahdistavaksi olla kenenkään samaa sairautta sairastavan seurassa, sillä pelkää niin valtavasti sairasta vertailua, tai koska haluaa vetää niin tarkan rajan sairautensa ja muun elämänsä välille kuin vain mahdollista on. Toinen taas ei selviäisi ilman ihmistä, joka ymmärtää tilannetta, ajatuksia ja sairautta täysin - tukee ahdistuksen tullessa lausuen juurikin ne oikeat sanat. Itse muistan jopa ahdistuneeni aikoinaan siitä, että osastolle saapui toinen samassa tilanteessa oleva tyttö - vertailuvaihde kytkeytyi automaattisesti päälle. Ajatukseni ajatuivat sairaille poluilleen kokien uuden tytän jopa uhaksi. Niin - uhaksi mille? Siinäpä vasta hyvä kysymys, mutta ajatuksena toisen sairastavan oleminen uhka omalle olemiselle on varmasti enemmän kuin tuttu ajatus useimmalle anoreksiaa sairastaneelle. Mutta joka ikinen kerta olen saanut työntää tuon sairaan ajatuksen taakse sillä samaisella hetkellä, kun olen päässyt kyseisen potilaan kanssa juttelemaan. Ne yhteiset kokemukset, samanlaiset ajatukset, se valtava tuki, mitä toiselta on mahdollista saada - ne ovat nousseet sillä samaisella sekunnilla kantavaksi voimaksi. Kuin padot olisivat auenneet, sillä niin paljon jaettavia asioita ja kokemuksia jokaisella kerralla on toisen kanssa ollut!

Minulla onkin ollut aina oman tilanteeni mukainen suojakilpi ympärilläni. On ollut aikoja, jolloin en ole kestänyt lukea sanaakaan anoreksiasta vaikkapa lehtiartikkelin muodossa - oli kyse sitten parantuneen tarinasta tai ihan tieteellisesti kirjoitetusta tekstistä. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani anoreksiaa sairastavan blogia, sillä vertailuni olisi mennyt aivan liiallisuuksiin. En siis ollut valmis ottamaan vertaistuen positiivista puolta tuekseni - en olisi kyennyt sitä hyödyntämään oikealla tavalla. Mutta kuten kirjoitin osastokokemuksistani, olen saanut huomata pelkoni ajoittain myös aiheettomaksi. Tuolloinkin ongelma ja alun pelot ovat siis olleet vain ja ainoastaan minun kyvyssäni käsitellä omia tunteitani, ei koskaan toisessa osapuolessa. Kun ensimmäisellä osastojaksolla tutustuin minulle vuosien takaa tuttuun tyttöön, tuli hänestä ja hänen vierailuistaan minulle todellinen henkireikä. Kaikki oli minulle uutta - niin sairauden kuin osatohoidonkin suhteen. Nyt minulla oli kuitenkin joku, jolta saatoin kysyä mitä tahansa saaden siihen vastauksen. Tuo tuki oli minulle tuolloin niin tärkeää, etten osaa edes sanoin sitä kuvailla. Ja onhan tuo tyttönen minulle erittäin tärkeä yhä.

Itse olenkin saanut sellaisen määrän vertaistukea osakseni, etten voisi olla enää yhtään onnekkaampi asian suhteen. Ja suuri kiitos siitä kuuluu tälle blogille. Minulla on suuri määrä osastolta tuttuja tyttöjä, joihin pidän yhä yhteyttä, ja jotka ovat enemmän kuin tärkeitä minulle, mutta heidän lisäkseen olen saanut ympärilleni valtavan suuren, ihanan ja merkityksellisen tukijoukon teistä, blogini lukijoista. Vertaistuessa parasta onkin juuri se, että se on niin vastavuoroista. Minulle on todella tärkeää se, että mahdollisimman moni saisi minun kokemuksistani positiivista tukea ja mallia, mutta vähintäänkin yhtä paljon olen sitä samaa saanut teiltä!

Jokainen kommentti on herättänyt minussa ajatuksia, joita olen yrittänyt hyödyntää sairauden häätämisessä. Aloittaessani kirjoittaa blogia uudelleen tänä vuonna, koin olevani melkoisen hyvillä raiteilla. Mutta mitään se ei ollut siihen verrattuna, missä olen nyt - niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja kiitos kuuluu teille ja teidän ihanille kommenteillenne, jotka ovat kannustaneet tekemään viimeisiä silauksia ruokailuihin, käymään jälleen ruokapäiväkirjan kimppuun ja tajuamaan sen myötä entistä paremmin, millaista oikea ja riittävä ruokailu on! Jokainen minun parantumiseni kannalta positiivinen kommentti on jäänyt mieleeni kytemään, jossa se on vähitellen muuttunut toiminnaksi. Toiminnan kautta olen saanut ajatusmaailmani täysin uusille raiteille, terveille sellaisille. Ja vaikka vertaistuesta olenkin pääasiassa puhunut, on myös kaikki muu teiltä saamani tuki minulle kultaakin kalliimpaa. Sillä olen saanut sankan joukon ihania kommentteja myös sellaisilta lukijoilta, jotka eivät itse ole anoreksiaa sairastaneet, mutta jotka ovat tsempanneet minua muuten aivan uskomattomalla tavalla eteenpäin tai piristäneet päivääni muuten vaan kivalla kommentillaan vaikkapa meidän arjesta kertoviin postauksiin :)

Kuvat: weheartit.com

Koska olen itse saanut vuosien varrella niin paljon tukea osakseni, on nyt minun vuoroni sitä antaa. Jokainen kommentti liittyen tekstieni antamaan tukeen, kannustukseen ja voimaan, saavat minut onnelliseksi. Jokainen yhteydenotto, jonka olen saanut facebookissa tai sähköpostitse, on saanut minut tajuamaan, että kirjoittaminen on kannattanut. Jokainen tapaaminen, joka on mahdollistunut blogin kautta, on ollut valtaisan positiivinen kokemus. Olen solminut ystävyyssuhteita, joita ei ilman sairautta olisi olemassakaan. Ja koska sairautta en voi menneisyydestäni poistaa ja sen olemassaoloa kieltää, niin voin olla onnellinen niistä hyvistä asioista, jotka se on aikaan saanut. Joten kiitos teille kaikille ihanille ♥

Koen, että tällä puolella oleminen ja toisten auttaminen on mahdollista sen vuoksi, että koen astuneeni tietyllä tavalla sairauden ulkopuolelle. Vaikka se onkin läsnä jollain tavalla vielä pitkään elämässäni - ihan vain jo turvallisen tiedostamisen kautta - pystyn tarkastelemaan sairautta jo hyvinkin objektiivisesti sairairauden ulkopuolelta. Näin ollen en ota itselleni millään tavalla negatiivisia vaikutteita toisten tilanteista, vaan pystyn tarkastelemaan asiaa toisenlaisin silmin: ymmärtäen ja etsien tukea antavia ajatuksia omista kokemuksistani ilman, että antaisin toisen sairaiden ajatusten vaikuttaa millään tavalla minun ajatusmaailmaani. Tämä on ollut aivan uskomattoman ihanaa huomata, joten haluni tukea myös toisia kasvaa päivä päivältä suuremmaksi - niin vertaistuen muodossa kuin ammatilliseltakin kannalta katsottuna :)

Olisi mukavaa kuulla teidän kokemuksianne vertaistuesta ja sen merkityksestä toipumisenne suhteen! Tai vertaistuen merkityksestä muunlaisessa elämäntilanteessa. Oletteko kokeneet saavanne vertaistukea tarpeeksi ja onko se aina ollut vertaistukea sen positiivisessa merkityksessä? 

<3: Laura