Vastauksia osa VIII - paino & muuttuva keho

Tässä olisi nyt vastauksia kehonkuvaani, vartaloani ja painoani koskeviin kysymyksiin. Kysymykset sivusivat toisiaan jonkin verran, joten myös vastaukset voivat hieman toistaa itseään. Yritin kuitenkin eritellä sekä kysymyksiä että vastauksia sen verran, että saisin niistä jokaisesta omat kokonaisuutensa. Toivottavasti saatte siis vastauksistani edes jotenkin selvää :)

Pidätkö itseäsi todella parantuneena, vaikka painosi ei ole vielä normaali?
En voi pitää itseäni täysin parantuneena niin kauan, kun kehoni on vielä alipainoinen. Mutta voin silti sanoa psyykkeeni olevan huomattavasti terveempi, kuin mitä painolukemani antaa ymmärtää. Monen mielestä tämä voi olla todella ristiriitaista, enkä välttämättä olisi itsekään uskonut asian olevan mahdollista näin päin: yleensä kun psyyke laahaa aina fyysisen tilanteen perässä. Itselläni psyyke on kuitenkin vahvistunut huimasti viime vuoden aikana, ja tänä vuonna sen ottanut valtavia harppauksia mitä tervehtymiseen tulee. Psyykkeeni ei ole ollut lähellekään näin hyvässä kunnossa, eivätkä ruokaan ja syömiseen liittyvät ajattelumallini lainkaan näin normaaleita kertaakaan sairauteni aikana, vaikka painoni on sen sijaan ollutkin normaalilukemissa.

Tähän on varmasti olemassa monta syytä, suurimpana niistä raskaus ja lapsen saaminen. Painoni putosi vaivihkaa raskauden aikana, vaikkei se painolukemassa näkynytkään, sillä lisääntyihän paino tavallaan samaan aikaan lapsen kasvaessa sisälläni. Normaalisti tuollainen painonpudotus olisi saanut psyykkeeni aivan sekaisin, mutta nyt se sai sen lähinnä horjumaan. Vaikka sairaus yrittikin kovasti ottaa mielestäni otetta, niin auttoi raskaus ja ajatus lapsen hyvinvoinnista minut pysymään siellä paremmalla puolella omasta fyysisestä voinnistani huolimatta. Tavallisesti, ilman raskautta, tässä vaiheessa sairaus olisi varmasti kietoutunut ympärilleni yhä tiukemmin ja tiukemmin, jolloin mieleni olisi halajanut yhä alhaisempaa painolukemaa. Samalla syöminen olisi vaikeutunut ja sairauden normit olisivat nousseet oman hyvinvoinnin edelle - aivan heittämällä! Mutta nyt ei ollutkaan kyse minun hyvinvoinnistani ainoastaan, vaan ennen kaikkea lapsen. Lapsi sai minut pysyttelemään pinnalla, vaikka muuten sairaus olisi aivan varmasti vetänyt minua puoleensa.

Ja kun lapsi vihdoin syntyi, oli ainoa ajatukseni se, että nyt jos koska minun tulee jaksaa! Minun täytyy olla hyvässä kunnossa ja pitää huolta itsestäni, jotta voin olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleni. Jotta saan nähdä hänen kasvavan ja olla hänen kanssaan kotona - osastojaksot eivät olisi enää koskaan vaihtoehto. Tällaiset ajatukset täyttivät synnytyksen jälkeen pääni, mikä näkyi kertaheitolla parantuneessa ajatusmaailmassani jo sairaalassa. Lapsen kanssa touhutessa - Justus kun ei silloinkaan ollut kovin nukkuvainen tapaus - tajusin heti sen, kuinka minun tulee oikeasti syödä melkeimpä joka välissä, kun vaan ehdin. Haasteeni ei enää ollutkaan se, milloin itse antaisin itseni syödä vaan se, milloin lapsi antaisi minulle aikaa rauhoittua syömään. Tämä jos mikä oli hyvä herätys! Tästä lähtien näin syömisen aivan erilaisin silmin ja tuo kuva on selkiytynyt siitä lähtien minulle päivä päivältä yhä kirkkaammaksi. Oma jaksaminen on ollut usein koetuksella, mikä on ainoastaan lisännyt ajatustani siitä, että minun täytyy huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Lapsi, kiire ja kuluttava imetys olisi ollut loistava tilaisuus antaa se kuuluisa pikkusormi sairaille ajatuksille, mutta onneksi näin en antanut tapahtua. Sen sijaan tiedostin nuo kaikki mahdolliset ajatusansat ja toimin juurikin niitä vastaan.

Kaikki tämä on vahvistanut psyykettäni sellaisella tavalla ja vauhdilla, minkä en olisi uskonut koskaan olevan edes mahdollista! Mutta näin ollen psyykkeeni on nyt paremmassa kunnossa kuin ikinä, mikä on mahdollistanut sen, että painoni on lähtenyt nousemaan. Jo tämä kertoo siitä, että psyykkeeni alkaa olla melko hyvillä kantimilla, sillä ikinä aiemmin en ole onnistunut painoa kotioloissa nostamaan, en sitten yhtään. Nyt sen sijaan olen tässä onnistunut, mistä olen vilpittömästi ihan suunnattoman onnellinen. Eli ei, en ole vielä terve, mutta hyvää vauhtia tuota tilaa olen kuitenkin lähestymässä :)

Paljonko sinulla on tällä hetkellä alipainoa?
Olen päättänyt, etten painostani täällä blogissa tule numeroina puhumaan. Painoni tietää tällä hetkellä lisäkseni vain Jarno ja polin sairaanhoitajani. Tämä on ihan tietoinen päätös monestakin syystä, kuten anoreksiaan kuuluvan sairaan vertailun vuoksi. En myöskään koe asian olevan se oleellisin osa, koska enemmän haluan paneutua sairautta käsittelevissä teksteissä psyykkiseen edistymiseeni ja hyvinvointiini. Kun nämä asiat ovat kunnossa, niin normalisoituu paino ajan kanssa varmasti :)

Olisin kiinnostunut että oletko vielä aikeissa nostaa painoasi vai onko tarkoituksesi ylläpitää nykyistä painoa? 
Tarkoitukseni on vielä nostaa painoani jokunen kilo. Kuten olen täällä aiemminkin kertonut, ei painoni noussut raskauden aikana toivotunlaisesti. Ja kun synnytyksen jälkeen luonnollisestikin painostani lähti aikamoinen määrä pois jo pelkästään lapsen painon myötä, tipahti painoni aivan liian alas. Lapsen painon lisäksi painostani lähti tietenkin myös esimerkiksi istukan sekä lapsiveden painojen verran kiloja pois. Minulla tosin ei ollut esimerkiksi turvotuksia lainkaan, joten minun kohdallani "menetetyt" kilot eivät aivan huikeimmissa lukemissa liikkuneet tietenkään - onhan joidenkin kohdalla raskauden jälkeen pudonneiden kilojen loppusumma jopa useamman kymmenen kilon verran. Itselläni lukemat jäivät muutamiin kiloihin - onneksi. Tämän vuoksi lähtökohtani raskauden jälkeiseen "kilotaistoon" oli aivan nurinkurinen: raskauskiloista eroon pääseminen vaihtui kohdallani raskauden aikana menetettyjen kilojen takaisin saamiseen.

Tavoitteenani on vähintäänkin saavuttaa se paino, jossa tiedän varmasti kehoni toimivan normaalisti ja hyvin fyysiseltä kannalta katsottuna. Minulla biologinen painoni on varmasti asettunut aina melkoisen alas, mikäli painoindeksiä katsotaan. Ainakin tästä omaa kieltään kertoo se, kuinka painoni ei ollut vielä täysin normaaleissa lukemissa, kun viime keväänä raskaaksi tulin. Joten tämä kyseinen paino on se aivan minimitavoite - ennemminkin ehkä hyvä välitavoite. Ennen kuin sairastuin, oli painoni vakiintunut useammaksi vuodeksi noin 18,5-19 painoindeksin lukemiin. Koska olen sairastunut aikuisena, voin hieman heijastaa painotavoitteeni suhteen menneeseen aikaan. Toki tilanne olisi aivan toinen, jos olisin sairastunut lapsena tai nuorena kasvuiässä. Mutta nyt voin hakea hieman osviittaa hyvinvointipainostani, jossa olin monta vuotta ennen sairastumistani 21-vuotiaana. Elin tuolloin aktiivista, mutta kaikin puolin vapaata elämää, eikä painoni juuri liikkunut suuntaan eikä toiseen: olin silloin biologisessa normaalipainossani - niin asian koin silloin ja koen nyt. Toki olen nyt vanhempi, mutta uskon sopivan tavoitepainon voivan asettua suunnillen noihin lukemiin myös nykyään.

Mutta mitä tulee fyysiseen hyvänolon painooni, ei sama välttämättä päde psyykkiseen hyvänolon painooni laisinkaan. Mitä tällä sitten tarkoitan? Kirjoitin viime keväänä postauksen aiheesta, jossa käsittelin niin sanottua kipurajaa. Tällä kipurajalla tarkoitin sitä, minkä varmasti jokainen syömishäiriötä sairastava, ja miksei tervekin ihminen, on itselleen painonsa suhteen asettanut. Suurimmalla osalla meistä on aivan varmasti mielessään jokin maaginen painolukema, jota ei halua missään nimessä ylittää. Tuo painolukema on se viimeisin lukema, mihin vaa`an viisari saa kivuta - muuta mieli ei voi kuvitellakaan hyväksyvänsä. Itselläni tuo lukema on vuosia ollut painoindeksitaulukon lukema 18,5, joka mielessäni on esiintynyt melkoisen ehdottomana ylärajana. Sen sijaan, että olisin ajatellut mielessäni tuon olevan normaalipainon alaraja, oli se piirtynyt mieleeni maksimina, mihin painoni tulisi viimeistään pysähtyä. Tässä ajattelutavassa ei kuitenkaan ole monessakaan mielessä järkeä ja logiikkaa, nyt sen vasta kunnolla voin käsittää. Kuten kaikki tiedämme, ei paino voi kellään pysyä täsmälleen samassa lukemassa. Se mitä lukema oli aamulla, on varmasti jokaisen kohdalla aivan jotain muuta, kuin mitä se esimerkiksi illalla on. Myös vatsantoiminta, turvotus ja lukuisat ja lukuisat muut asiat vaikuttavat painoomme siten, ettemme mitenkään voi pitää sitä tarkalleen samassa lukeamassa jatkuvasti. Siten jo lähtökohta tietylle tavoitepainolle, mikä ei saa ylittyä, on täysin epärealistinen.

Joten itse koen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta parhaaksi hieman yrittää koetella tuota omaa kipurajaa. Vaikka kroppani voisikin hyvin alhaisemmassa painossa, ei mieleni välttämättä suinkaan tyydy samaan painoon. Parhaiten anorektiselle ajatuksille voi antaa kyytiä juurikin tuon oman kipurajan testailussa ja sen ylittämisessä. Samalla kun myös fyysinen vointi vahvistuu, vahvistuu myös psyyke melkoisin harppauksin, mikäli tuon kipurajan ylittämisen mukanaan tuoman ahdistuksen pystyy siinä hetkessä sietämään. Uskon, että meistä jokainen tarvitsee sen kokemuksen, että mitään pahaa ei oikeasti tapahdu, vaikkei paino asetukkaan aivan juuri siihen lukemaan, johon on sille luvan antanut nousta. Töitä jokainen saa varmasi tehdä paljon, jotta tämän tilanteen hyväksyy ja oman painonsa kanssa tulee vihdoinkin sinuiksi, mutta uskon vilpittömästi sen olevan lopulta mahdollista - ja ennen kaikkea kaiken sen ahdistuksen ja taistelun arvoista!

Joten oma tavoitteeni on nostaa paino turvallisille kantimille sekä fyysisen että psyykkisen hyvinvointini kannalta katsottuna. Mitä se sitten lukemana on, sitä en vielä voi tietää. Mutta uskon vahvasti tuntevani sen sekä kropassani että ajatuksissani, kun olen varmasti sillä turvallisella alueella. Sen sisällä eivät pienet muutokset suuntaan eikä toiseen tee hyvinvoinnilleni hallaa. Painon heilahtaminen hieman alaspäin ei aiheuta fyysiselle hyvinvoinnilleni pahaa, mutta ei myöskään saa psyykettäni lipsumaan välittömästi sairaille ajatuspoluille. Jos paino tipahtaa vähääkään sen ollessa niukin naukin turvallisella puolella, on matka sairauden puolelle todella todella lyhyt. Mutta jos painon suhteen pelivaraa on edes hieman, ei psyykekään koe heilahteluja, eivätkä pienet muutokset aiheuta mielelle haittaa. Eihän terveenkään ihmisen psyyke reagoi pieneen painonpudotukseen laisinkaan, tuskin edes on tietoinen siitä. Ja mitä tulee pieneen painonvaihteluun ylöspäin, tulee psyykkeen kestää myös tämä - sitä se terveys ja kehon normaali toiminta on. Joten tällaiset tavoitteet ja lähtökohdat olen itse asettanut oman painoni suhteen. Itselläni on haaveena saada samanlainen tilanne lihaskuntoni kannalta takaisin, kuin missä olin sen suhteen sairastuessani. Ja kuten kaikki tiedämme, painaa lihas enemmän kuin rasva. Joten viimeistään tässä vaiheessa saavat vaa`at lukemineen jäädä unholaan ja tilalle saa tulla terve luottamus omiin tuntemuksiin, mitä kehon hyvinvointiin ja ulkonäköön tulee!

Millaiselta tuntuu ajatus normaalipainosta sinusta? Pelottaako tai tuntuuko vaikealta ajatukselta yhtään enää? Ahdistaako painon nousu ja sen tuomat muutokset? 
Ajatus normaalipainosta tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä ja luonnolliselta asialta. On vaikeaa ennustaa tulevaisuutta tai tietää todella, miten koen asian, kun normaalipainon lopullisesti saavutan, mutta tällä hetkellä asia ei minua pelota lainkaan. Normaalipaino on tällä hetkellä mielessäni se viimeinen niitti sairaudelle, sillä psyykkeeni on jo melkoisen valmis siirtymään sille puolelle. Normaalipaino edustaa mielessäni tällä hetkellä terveyttä, normaalia elämää, vapautta. Näistä asioista haaveilen, vaikka hyvin lähellä sitä jo olenkin. En siis todellakaan ajattele jotain menettäväni, kun painoni nousee. Sairaat ajatukset ovat minut aina saaneet uskomaan, että painonnousu vie minulta jotain pois, mutta nyt se ei käy enää mielessänikään. Normaalipaino ainoastaan tuo tullessaan juurikin ne asiat, jotka täydentävät elämäni.

Vaikka olen tämän hetkisestä tilanteestani enemmän kuin onnellinen, on vielä muutamia asioita, joita kaipaan tulevaisuudelta. Nämä asiat ovat hyvinkin saavutettavissa - asioita, jotka jo normaali painolukema voi minulle taata. Kaipaan sitä hetkeä, kun voin liikkua vapaasti ilman, että jokaista otettua askelta tarvitsisi varoa menetetyn energian pelossa. Kaipaan tuntien liikuntatuokioita ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Kaipaan mahdollisuutta suunnitella kesäistä vaellusretkeä ilman, että kulutusta tarvitsee huomioida. Kaipaan tunnetta, että jaksan hoitaa työni täydellisesti, eikä fyysinen kuntoni ole esteenä sille. Kaipaan sitä hetkeä, kun läheisteni ei tarvitse olla minusta huolissaan. Kaipaan sitä hetkeä, kun sairaudellani ei ole enää mitään sijaa elämässäni ja ajatuksissani. Mutta niin kauan, kun en ole vielä normaalipainossa, joudun sairaudelle uhraamaan ajatuksia jo painon normalisoimisen vuoksi, vaikka psyykkinen tila sitä ei enää samalla tavalla edellyttäisikään.

Vaikka painoni onkin jo noussut, en ole sille juurikaan uhrannut ulkonäköni kannalta ajatuksia - ainakaan negatiivisessa mielessä. Toki olen nähnyt ne positiiviset muutokset ja iloinnut niistä, mutta se entinen muutosten mukanaan tuomassa ahdistuksessa kieriskely on pysynyt tätysin loitolla. Jos aiemmin osastojaksoilla painoni noustessa olen käyttänyt aikani muutosten huomioimiseen, luiden tuijottamiseen, itseni peilailuun ja käsivarsieni mittailuun, ei minulla ole ollut nyt kiinnostusta eikä aikaa tällaiselle. Enkä halua sille tielle lähteäkään, sillä tällainen oman vartalon muutoksiin paneutuminen lietsoo itseinhoa ja sitä ahdistusta, jota muutokset voisivat minussa aiheuttaa. Mutta tällä hetkellä koen muutokset niin positiivisina, etten edes voisi kuvitella tällaista tekeväni.

Imen nousevasta painolukemasta sen kaiken positiivisen voiman itseeni. Pyrin huomioimaan asioita, jotka ovat positiivisia muuttuvassa tilanteessani. Ajattelen kasvavan numeron kasvavana energiana, uusina mahdollisuuksina, hyvänä olona sekä parempana ulkonäkönä. Jokainen gramma vie minut lähemmäs sitä vapautta, josta haaveilen. Joka kerta, kun vaakalukema on kohonnut ylöspäin, en koe sitä entistä vastareaktiota ja halua alkaa jarruttelemaan. Se sijaan tunnen, kuinka haluan ainoastaan lisätä vauhtia! Asetan itselleni tavoitteita ja iloitsen niiden saavuttamisesta. Seuraava tavoite merkitsee kevyen kuntosaliharjoittelun aloittelua, enkä voisi olla enää malttamattomampi! Tällaiset ajatukset ovat minulle aivan uusia, sillä en ole samalla tavalla kyennyt ikinä iloitsemaan painoni normalisoitumisesta. Aina ennen se on tapahtunut osastolla, jossa olen muutoksen aikaansaamisessa tarvinnut ulkopuolista tukea aivan toisenlaisissa määrin. Se on kertonut myös muutoksen aikaansaaman ahdistuksen määrästä. Nyt teen itse sen tarvittavan työn - toki läheisteni tukemana - saadakseni muutosta aikaan. Tällöin psyykkeenikin rakentuu paljon varmemmalle pohjalle ja olen enemmän sinut tapahtuvan muutoksen kanssa. Nyt en epäröi yhtään sitä, mitä olen tekemässä! Ajatukset siitä, että "haluan kyllä parantua, mutten halua painoni nousevan", eivät enää ole osa ajatusmaailmaani. Tiedän ajatuksen olevan mahdoton ja epärealistinen, mutta myös jotain, mitä en edes haluaisi tällä hekellä elämääni. Haluan parantua, mikä edellyttää painon normalisoitumisen - se on tämän hetkinen ajatukseni.

Vielä yksi näitä ajatuksia tukeva asia on tietenkin Justus. Jo itsessään arki pienen lapsen kanssa on sen verran hektistä, ettei minulla ole aikaa ahdistua entiseen tapaan vartalostani. Minulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta paneutua muuttuvaan kehooni sillä tavoin, kuin aiemmin. Ja ajatus siitä, että tarvitsen vahvan ja terveen kehon lapseni vuoksi tukee minua - kuinkas muutenkaan. Haluan saada lihasvoimaa jo ihan sellaisenkin asian vuoksi, että jaksan alati kasvavaa käsipainoani kanniskella myös tulevaisuudessa. Justuksen ja imetyksen myötä olen elänyt viime kuukauden pitkälti myös ylävartaloni kautta - kaikki huomioni on kohdistunut mahdollisuuteen ruokkia lastani. Tämä on tehnyt minulle, alavartaloni epäkohtien ikuiselle etsijälle vain ja ainoastaan hyvää. Kerrankin oikeasti tärkeät asiat ovat nousseet ensimmäiseksi elämässäni - niin kuin niiden kuuluukin nousta. Olen saanut aivan erilaisia, uudenlaisia ja terveitä ajatuksia kehoni toiminnasta Justuksen kautta, mikä antaa aivan ihmeellistä voimaa voittaa vaikeat tunteet, joita painon normalisoituminen voisi minussa herättää. Kehoni on minulle nyt paljon enemmän kuin pelkkä ulkonäkö - toimiva kokonaisuus, jonka hyvinvoinnilla on merkityksensä myös pienen ihmeemme elämässä.

Millainen on sinun kehonkuvasi nyt verrattuna sinun pahimpiin aikoihisi? 
Aivan toisenlainen! Vuosia olen taistellut vääristyneen kehonkuvan kanssa, joka on saanut minut näkemään itseni aina vaan isona tai vähintäänkin saman kokoisena, kuin ennen laihtumistani. Oikeastaan en voi sanoa koskaan nähneeni itseäni laihimmillanikaan ja sairaimmillanikaan varsinaisesti lihavana. Oikeastaan kuvailin olotilaani lähes aina normaalipainoiseksi, oli lukema todellisuudessa ihan mitä tahansa. Ja luonnollisestikin mitä pidempään tuo alipaino jatkui, sitä normaalimmaksi tuo paino alkoi minulle muuttua. Se ei enää ollut vain sairauden aikaansaama vääristymä, vaan se normaali olotila. Mutta jos puhutaan kehonkuvan vääristymisestä, koin itseni aivan samannäköiseksi kuin muutkin, samannäköiseksi kuin itse olin vaikkapa 15 kiloa painavampana. Tuolloin kyseessä ei ollut vain alipainoiseen kehoon tottuminen, vaan oikeasti hyvin sairas ajatusmaailma. Epäilin tosissani vaa`an valehtelevan, eivätkä edes jalasta putoavat housut saaneet minua näkemään lantiotani, takapauoltani ja reisiäni pienempinä, vaan enemmin epäilin syyksi vaikkapa housujen suurentumista.

Vaikka sairastuessani olinkin sinut vartaloni kanssa, löytyi minultakin toki ne inhokit omassa vartalossani. Alakroppaani vastaan taistelin murrosikäisestä asti ja inho oli ajoittain suurikin. Tämä juontaa juurensa varhaiseen murrosikään ja muuttuviin muotoihin, ei niinkään painoon. Muistan vakiolauseekseni jo muodostuneen: "voisikohan lantioluita hioa kapeammaksi?". Nämä ajatukset nousivat vahvasti pintaan sairastumisen myötä ja kiinnitin jälleen huomiota sairaalloisella tavalla alakroppaani. Yläkropassani näin melko piankin realististisesti sen kuihtumisen rintalastan luineen ja sairaalloisen ohuine käsivarsineen, mutta alakroppani kokoa en vain kyennyt hahmottamaan oikein. Tämän kanssa olen taistellut eniten sairauteni aikana, mitä kehonkuvan realisoimiseen ja kehoni muutosten hyväksymiseen tulee.

Kuten viime vastauspostauksessa kirjoitin, on sairaista syömiseen liittyvistä ajatusmalleista eroonpääseminen ollut paljon vahvemmin se tekijä, mikä minut on sairaudessa kiinni pitänyt, ei suinkaan vaikeus hyväksyä normaalipainoista vartaloani. Mutta tottakai tästä huolimatta kehonkuvani on ollut vääristynyt, olen luullut kuolevani ahdistukseen mitä kehoni muutoksiin tulee ja olen ollut aivan hukassa vartalooni liittyvien ajatusteni ja tuntemusteni kanssa. Olen myös kokenut sen kuherruskuukauden, minkä sairaalloisen laiha, luurankomainen keho on saanut mielessäni aikaan. Myönnän olleeni salaa ylpeä huomiota herättävän laihasta kropastani, vaikka nyt ajatus minua hävettääkin. Onneksi tuo kuherruskuukausi on mennyt ohi jo kauan sitten ja tilalle on tullut todellinen halu saada normaalipainoinen kroppa. Sellainen kroppa, kuin nuoren ja terveen naisen kropan kuuluukin olla!

Tällä hetkellä kehonkuvani on mielestäni varsin realistinen. Haluni saada painoni normaaliin paitsi jaksamisen, mutta myös ulkonäköni vuoksi, on kova. Eli näen kehoni mielestäni realistisesti, liian laihana vielä. Tiedän tämän toki myös painolukeman perusteella, mutta vaikken painoani tietäisikään, osaisin silti arvioida painoni olevan liian alhainen. Kehonkuvani on sen verran realistinen, että pystyn asian arvioimaan melkoisen luotettavasti jo ihan peiliin katsomalla. Samaa viestivät vanhat tutut merkit vartalossani ja tietynlaiset tuntemukset, jotka vuosien saatossa ovat kertoneet siitä, että lisäkilot olisivat tervetulleita. Loistavana mittarina toimivat tietenkin myös housuni terveiltä ajoilta, jotka istuvuudellaan kertovat minulle painoni tilasta. Tässä tapauksessa vain housut kertovat totuuden, sillä olen yläkropaltani sen herran hentoisempi verrattuna alakroppaani, että aivan normaalipainoisenakin ostin samaa kokoa olevia paitoja, kuin sairausaikananikin. Suhteellisen realistinen kehonkuvani käy ilmi parhaiten juurikin vaatteita sovittaessani, jolloin oikeasti turhaudun siihen, etteivät vaatteet näytä niin hyviltä päälläni, kuin ne voisivat näyttää. Haluan saada lisää massaa, johon voin terveellä ajatuspohjalla alkaa hankkia lihasmassaa ja muokata kehoa minulle mieluiseen suuntaan. Tämän tulee tapahtua kuitenkin vasta painon ollessa turvallisissa lukemissa ja mielen ollessa valmis tähän.

Se tosiasia, että painoni on ollut melko kauan alipainossa, käyden vain välillä normaalissa viime vuosien aikana, tosin hieman hankaloittaa omiin silmiini ja tuntemuksiini luottamista. Tällöin on hieman vaarana juurikin se, että olen tottunut liiaksi alipainoiseen peilikuvaani. Tämä tuokin sen pienen epävarmuuden oman kehonkuvani luotettavuuteen. Omasta kehosta on tullut itselleni se normaali olotila, johon olemistani joudun peilaamaan. Tämän vuoksi todellinen vertauskohta pitää hakea entisestä kropasta, muiden normaalipainoisten kehoista sekä juurikin todellisuudesta kertovasta painolukemasta. Nämä tukevat minua oman kehonkuvani hahmottamisessa epävarmuuden hetkellä. Eli niin kauan, kun psyykkeni ei täysin terveyden puolella vielä ole ja kunnon luottamusta ole minulta ansainnut, en myöskään silmiini aivan sokeasti halua luottaa. Tämän vuoksi sanonkin aina luottavani tässä vaiheessa vielä hieman silmiäni enemmän vaa`an lukemaan, mikä ei minulle valehtele. Vaikka haluan päästä mitä pikimmiten eroon vaa`asta ja sen lukemiin tuijottamisesta, joudun niihin turvautumaan vielä hetken verran. Niin kauan, kunnes voin todella ja rehellisesti luottaa omiin silmiini ja omiin tuntemuksiini!

Minkälainen on tällä hetkellä suhtautuminen vartaloosi: Pidätkö itseäsi alipainoisena? Oletko tyytyväinen/tyytymätön vartaloosi?
Tavallaan suhteeni  vartalooni on tällä hetkellä parempi kuin koskaan: onhan se antanut minulle elämäni tärkeimmän asian, lapsen. Sen vuoksi en voi edes sanoa vihaavani tai inhoavani kroppaani, näytti se sitten miltä tahansa. Uskon vahvasti siihen, että moni tarvitsee jonkin mullistavan, joko negatiivisen tai positiivisen kokemuksen mitä vartaloon ja sen hyvinvointiin tulee, jotta oikeasti oppii sitä arvostamaan - sen ulkonäöstä riippumatta. Olen pitkään ajatellut, kuinka surullista olisi havahtua oman vartalonsa arvokkuuteen vasta, kun sen ja sen todellisen hyvinvoinnin olisi vaarassa menettää. Tällä tarkoitan sitä, kuinka itse kieriskellessäni sairauden syövereissä olen joskus havahtunut - tosin surullisen lyhyeksi aikaa kerrallaan - ajattelemaan sitä, kuinka kauheaa olisi oppia arvostamaan kehoaan vasta sen loukkaannuttua tai sairastuttua lopullisesti. Kenenkään ei tulisi tarvita tällaista reittiä oppiakseen pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, vaan jokaisen tulisi osata arvostaa kehoaan jo pelkästään sen toimivuuden, ei vain ulkonäön takia. Itse olen kiitollinen siitä, että tuo mullistava kokemus ei omalla kohdallani ollut negatiivinen, vaan ainoastaan positiivinen asia, joka osaltaan onnistuin muistuttamaan minua kehoni ihmeellisyydestä. Se, että olen tullut raskaaksi ja olen saanut aivan ihanan lapsen, menee heittämällä sen ohi, että miltä vartaloni näyttää. Kuten sairaanhoitajani totesi: "on se vaan ihmeellistä, kuinka vuosia olet taistellut sen kanssa, säilyykö kehosi hengissä, kun nyt se on tuottanut uuden elämän - sillä täytyy olla varmasti oma, syvempi merkityksensä".

Voin siis sanoa arvostavani ja rakastavani vartaloani - se on jo itsessään valtava muutos entiseen verrattuna. Mutta jos katselen asiaa ainoastaan anoreksian ja ulkonäköni kannalta, ei asia ole lainkaan näin yksinkertainen. Toisaalta en voi sanoa anoreksian kannalta, sillä nökökulmani on tällä hetkellä täysin vastakkainen: terveen osapuolen silmin koettu. Eli vaikka osaan antaa vartalolleni aivan eri tavalla arvostusta, eikä ulkonäkö ole enää kaikki kaikessa, toki myös ulkonäköasioita tulee mietittyä. Tiedän olevani vielä alipainon puolella, mutta teen kaikkeni asian korjaamiseksi. Ja koska haluan painoni ehdottomasti normaaliin paitsi fyysisen vointini, jaksamiseni, terveyteni mutta myös ulkonäköni vuoksi, voin asioiden ajatella olevan kuitenkin suhteellisen hyvällä mallilla. Vielä en voi sanoa olevani tyytyväinen vartalooni juurikin alipainon vuoksi, mutta onneksi siis näin päin! Minkäänlaista halua pitää kiinni alipainoisesta vartalosta sen ulkonäön tai sen vaakalukeman vuoksi ei nyt ole.

Vaikka viime vuodet ovatkin olleet omaa kehoa vastaan taistelua ja sen muutosten hyväksymistä, ovat nämä vuodet oikeasti paljon hyvääkin saaneet aikaan mitä ajatuksiini vartaloni ulkonäöstä tulee. Uskon pääseväni sinuiksi vartaloni kanssa hyvinkin helposti entiseen verrattuna. Joten vaikken vielä olekaan tyytyväinen vartalooni, tiedän sen olevan täysin mahdollista tulevaisuudessa. Olen oppinut löytämään ne parhaat kohdat vartalostani ja ajattelemaan asiaa niiden kautta. Tiedän kamppailevani jatkossakin ajatuksissani eniten alavartaloni suhteen, mutta olen oppinut ajattelemaan asiaa myös naisellisuuden kautta: pikkutytön alavartaloa ja lantiota ei tule ikävä! Leveämpi lantio korostaa osaltaan kapeampaa vyötäröäni, joten myös sen luen vartaloni hyviin puoliin.  Ja mitä tulee sairautta korostaviin merkkeihin ulkonäössäni - niitäkään en jää ikävöimään. Vaikkei tällainen ajattelutapa, niiden hyvin puolien hakeminen, aina tunnukaan helpolta, edesauttaa se ennemmin oman vartalonsa hyväksymistä kuin ainainen inhon lietsominen. Muutenkin olen yrittänyt ajatella, että mitä vähemmän itseinhoa lietsoo, sitä helpompaa itsensä hyväksyminen on :) Negatiivisuus lisää entisestään negatiivisuutta - kliseistä, mutta totta! Eli vielä en ole täysin tyytyväinen vartalooni, mutta hyvä niin. Vihdoinkin ajattelen todella vilpittömästi näyttäväni normaalipainoisena paremmalta, enkä malta odottaa sitä, että tuo hetki koittaa!

Toivottavasti jälleen edes hieman ajatuksiaherättäviä sanoja, joista jokainen voisi itselleen jotain poimia.

<3: Laura

P.s. Kuvat weheartit.com