Muutosvoimaa etsimässä - ajatuksia vuoden takaa

Eräs lukija heitti ilmoille todella mielenkiintoisen postaustoiveen, jota lähdinkin heti mielelläni toteuttamaan. Reilu vuosi sitten tammikuussa, kun aloittelin blogiani vasta kirjoittamaan, kirjoitin postauksen "Muutosvoimaa etsimässä". Tuo kyseinen postaus toi pintaan kaikki ne lukuisat pelot, joita tulevaa muutosta sekä parantumista kohtaan tuolloin tunsin. Tällaiset pelot ovat tuttuja varmasti jokaiselle syömishäiriötä sairastavalle - ne pelot jotka pitävät sairastuneen kynsin ja hampain sairaudessa kiinni. Terveen, syömishäiriöistä vapaan korvaan kyseiset pelot saattavat tuntua aivan järjettömiltä, mutta anoreksiaa tai muuta syömishäiriötä sairastavalle ne ovat todellisia. Niin todellisia, että sairastunut ei uskalla kohdata pelkojaan, päästää sairaudesta irti ja parantua. Sen sijaan hän valitsee sairauden, sen varjossa elämisen sekä sen mukanaan tuoman valtaisan määrän ahdistusta - oikean elämän sijaan.

Näin kirjoitin tuolloin, tammikuussa 2012:

"Ihminen urautuu helposti. Hän jumittuu samaan vanhaan ja muutos pelottaa. Tuntuu turvallisemmalta pysytellä samassa vanhassa tutussa, kuin ottaa vastaan jotain uutta ja vierasta. Toinen jää vanhaan työpaikkaan, vaikka työ ei tunnu lainkaan mieluisalta, toinen taas kokee saman parisuhteessa. Siksiköhän minuakin pelottaa tervehtyä? Pelottaako minua muutos, jonka paraneminen tuo tullessaan? Olenhan jo kolme ja puoli vuotta elänyt tämän sairauden omassa kaventuneessa maailmassa, mistä luopuminen ei ole vieläkään onnistunut.

Sairastumisen aiheuttama turhautuminen nostaa välillä pintaan katkeria ja raivokkaita tunteita. Miksi minä? Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi minun pitää kärsiä? Sen sijaan, että pohdin syntyjä syviä sairastumiseni syistä ja taustoista, tulisi minun käyttää enemmän energiaa siihen, että miten parannun? Miten saan sen muutoksen aikaan? Nyt aion siis tosissani käydä sen muutoksen kimppuun, jonka aion elämässäni saada aikaan!

Muutos pelottaa se on selvä. Mutta mikä siinä niin pelottaa? Mitä uhkaavaa minulle tapahtuu muuttumisen myötä?"

Blogini lukija ehdottikin minulle, jos nyt reilun vuoden päästä siitä hetkestä, kun nuo kyseiset pelot esille kirjoittamalla toin, kirjoittaisinkin vastaukset noihin silloin esittämiini kysymyksiin. Nyt kun tilanteeni on aivan toinen kuin tuolloin - hetkenä jolloin ajatukseni ovat melkeimpä valovuoden lähempänä terveyttä. Mielestäni idea oli todella mahtava - mikäs muukaan kertoisi konkreettisemmin omasta edistymisestäni kuin tämänhetkisten ajatusteni vertaaminen itsekirjoittamiini asioihin sairauden akuutimmalta ajalta?

1) Muuttuva kehonkuva: Miten voin koskaan oppia hyväksymään "isomman" minäni, kun jo alipainoisenakin tunnen oloni ajoittain isoksi. Painon lisääntyminen tuntuu uhkaavalta ja uuden kropan hyväksyminen tuntuu mahdottomuudelta. Niin sairasta kuin se onkin, sairaalloisen alipainoinen luukasaa muistuttava kroppa on tuonut turvallisuuden ja keveyden tunnetta, josta luopuminen tuntuu ajatuksena kamalalta. 

Normaalipainoisen kehon voi oppia hyväksymään ja sitä oppii lopulta rakastamaan. Tällä hetkellä en tunne mitään positiivista tuota sairasta ja alipainoista kehoa kohtaan, johon tuolloin niin kovasti takerruin. Tuo turvallisuuden linnake on vaihtunut vankilaksi, mikä estää ihmistä elämästä. Jo osasolta toukokuussa kotiutuessani nautin oikeasti normaalipainoa lähentelevästä kehostani. Normaali paino ja naisellisempi vartalo lisäsivät itsevarmuuttani sen sijaan, että olisin muuttunutta vartaloani häpeillyt. Rakkaus omaa kroppaa kohtaan oli jälleen syttymässä!

Olen aina ollut sitä mieltä omalla kohdallani, että kun paino normalisoituu, myös psyyke paranee. Aina tämä ei suinkaan tapahdu samaan tahtiin, mutta kertaakaan painoni noustua todella alhaisista lukemista ei ole käynyt niin, etteikö myös psyykkeeni olisi eheytynyt samaan aikaan. Ehkäpä hieman eri tahtia, mutta koko ajan suunta on ollut psyykkeenkin suhteen oikea. Tämä taas on taannut sen, että mieleni on joka kerta sopeutunut myös muuttuvaan vartalooni. Samalla kun mieli sopeutuu muuttuvaan vaakalukemaan, sopeutuu mieli myös siihen, miltä oma kroppa tuntuu ja näyttää. Sillä siitähän loppujen lopuksi kuitenkin on kyse, että sairas mieli heittää kehonkuvan täysin päälaelleen. Voin ainakin omalla kohdallani allekirjoittaa sen, että kun aliravitsemustila korjaantuu, realisoituu myös kehonkuva. Paljon saa toki mieli työstää tätäkin asiaa, eikä kehonkuvan muuttuminen käy sormia napsauttamalla. Töitä on siis tehtävä, mutta kyllä parantuvalla mielellä ja kropalla on elintärkeä roolinsa kehonkuvan realistumisella.

Kun kokonaisvaltainen hyvinvointi alkaa olla kohdillaan, niin voi nauttia kropastaan ihan eri tavalla! Alkaa nauttia siitä tunteesta, kun kroppa voi oikeasti hyvin. Jaksat ja olet energinen, olemisesi ei ole enää hetkestä ja paikasta toiseen sinnittelyä - yksinkertaisesti nautit fyysisestä hyvinvoinnistasi! Itse olen ainakin nyt siinä vaiheessa, että jokainen lisägramma tarkoittaa lisääntyvää hyvinvointia ja jaksamista, mikä sysää kropan muutokset negatiivisessa mielessä aivan taka-alalle. Ja jos kroppaani pysähdynkin arvioimaan, niin mieleni ainoastaan halajaa niitä puuttuvia kiloja - sekä ulkonäön sekä fyysisen hyvinvoinnin vuoksi. Eli kyllä, mieli paranee ja kehonkuva realisoituu. Tämä on täysin totta ja mahdollista, kunhan aika vaan on otollinen ja kaikki muut palaset ovat loksahtaneet kohdilleen! Jos olin todella tyytyväinen normaalipainoiseen kroppaani ennen sairastumistani, miksen sitä voisi olla myös nyt?

Kun on tarpeeksi kauan elänyt alipainoisessa kropassa on vaarana se, että siihen tottuu liiaksi. Tottuu siihen, millainen olo alipainoisessa kropassa on, ja miltä se peilistä näyttää: siitä tulee sairastuneelle normaali olotila. Mutta koska mieli ja silmä tottuu laihaan kroppaan, tottuu se samalla tavalla myös normaalipainoiseen vartaloon. Kun kuherruskuukausi sairaan kropan kanssa on ohi, niin mieli oikeasti haluaa painon normaaliin! Kaikki se sairas mielihyvä, jota huomion herättäminen sairalloisen laihalla kropalla, on saanut aikaan katoaa! Sen sijaan tulee inho sitä kohtaan, jos joku kommentoi laihaa olemustasi. Sen sijaan, että sanat "näytät hyvältä ja terveeltä" olisivat mielellesi viesti siitä kuinka olet "lihava", otat ne oikeina kohteliaisuuksina. Kuulemasi sanat edistymisestäsi saavat hymyn huulillesi! Kaikki tämäkin on mahdollista - onneksi :)

2) Muiden kuvitelmat paranemisestani: Pelkään valtavasti sitä, että muut kuvittelevat minun olevan terve, mikäli painoni on normaali. Moni yhdistää anoreksian ja syömishäiriöt yleensä pelkkään laihuuteen. Vaikka olisinkin normaalipainoinen, olisin silti anorektikko anorektikon ajatuksilla. Pelkään muiden kuvittelevan tällöin minun olevan jo täysin hyvässä kunnossa myös psyykkisesti.

Kuten jokin aika sitten kirjoitin, niin aina paino ja psyyke eivät tosiaan etene käsi kädessä, vaan normalisoitununeesta painosta huolimatta, mieli saattaa olla ajatuksiltaan vielä hyvinkin sairas. Tämä ajatus pelotti minua tuolloin valtavasti, sillä minusta tuntui, ettei psyykkeeni pysynyt lainkaan nousevan painoni perässä. Miten tulisin selviämään normaalissa elämässä, kun muut kuvittelisivat minun olevan jo täysin parantunut? Tämäkin pelko osoittautui omalta kohdaltani aivan turhaksi, sillä kyllä se psyyke sopeutui aikanaan siihen normalisoituvaan painoon. Kun aloitin kesäkuussa työt, en voinut olla onnellisempi siitä, että kukaan ei olisi voinut ulkonäköni ja painoni perusteella arvata minun sairastavan anoreksiaa! Tuo ajatus oli valtavan vapauttava, sillä samalla se tavallaan vapautti minut niistä mieleeni vuosien saatossa pinttyneistä ajatuksista, että minun täytyisi toimia sairauteni vuoksi tietyllä tavalla. Saatoin olla kuin kuka tahansa muukin - kukaan ei ajatellut minua pelkkänä anorektikkona. Sen sijaan olin Laura, 24-vuotias nuori nainen, sairaanhoitaja, muiden työtoveri.

Ja mitä läheisiini ja heidän ajatuksiinsa tulee - niiden takia ainakin pelkäsin aivan turhaan! Vielä siinä vaiheessa, kun psyyke ei ole vielä painon kanssa samalla tasolla, niin tärkeintä on, että sairastuneelle läheisimmät ihmiset tietävät todellisen tilanteen. Kaikilla ei tietenkään ole yhtä onnellista tilannetta läheisten suhteen, mutta itse koin läheisteni kyllä tietävän sen, missä vaiheessa psyykkinen paraneminen on kohdallani milloinkin edennyt. Tärkeintä minulle on ollut juuri se, että he ymmärtävät paranemisprosessini jatkuvan vielä pitkään, eivätkä oleta minun olevan täysin terve normaalipainosta huolimatta. He eivät ole missään vaiheessa olettaneet, että sillä samaisella hetkellä, kun vaaka näyttää normaalia lukemaa, olisin ajatuksiltani täysin terve. He ovat jatkaneet tukemistani aivan samalla tavalla kuin aiemminkin, kulloisenkin vaiheen ja tarpeideni mukaisesti. Ja loppujen lopuksi - mitä väliä muiden, ulkopuolisten mielipiteillä ja ajatuksilla sairautesi ja tilanteesi suhteen on, kunhan itse läheistesi kanssa tiedät missä vaiheessa parantumista todella olet?

3) Kontrollin menettämisen pelko: Kontrollointi on suuri osa sairauttani. Syömisen kontriollointi on tuonut minulle aikanaan tietyt rutiinit, jotka ovat luoneet minulle turvallisuuden tunnetta. Kontrolloinnista luopuminen tuntuu siksi pelottavalta, uhkaavalta ja ahdistavalta. Pelkään kontrollin menettämistä syömisessä - mitä jos ryhdynkin ahmimaan? Syön ja syön, enkä pysty lopettamaan? Jos en kontrolloi enää syömisiäni, menetänkön kontrollin kaikessa muussakin elämässäni? Pystynkö enää hoitamaan työtäni kunnolla, pitämään kotiani tip top -kunnossa, hoitamaan arjen normaaleita asioita?

Sairaasta kontrolloinnista irtipääseminen on vain ja ainoastaan vapauttavaa! Mieli riemuitsee joka kerta, kun huomaa jonkin vuosia piinanneen sairaan ajattelutavan jääneen unohduksiin. Kun keho saa tarpeeksi oikeanlaista ravintoa, myös mieliteot pysyvät kurissa, jolloin pelkoa ahmimisesta ei enää ole. Itse olen vaalinut sallivaa ajattelutapaa sen vuoksi niin vahvasti, että olen huomannut mielitekoihin vastaamisen vievän ajattelun pois niistä kielletyistä hedelmistä. Mikäli itseltään jotain kieltää, sitä mieli halajaa entistä enemmän. Jos ruoan päätteksi minun tekee mieli vaikkapa suklaata, saattaa makeannälkäni tyydyttyä jo vaikka parilla palalla. Jos taas jään pyörittelemään asiaa päässäni, voin olla varma, että mieliteko ei mielestäni mihinkään katoa, vaan se jää varsin piinaavaksi ajatukseksi päähäni. Tähän auttaa myös sellainen, että kun syö itsensä kylläiseksi jokaisella aterialla, niin myös niihin mielitekoihin vastaaminen pysyy hallinnassa. Jos jatkuvaa nälän tunnetta ei saa sammutettua kunnolla, niin tokihan sitä tuntuu silloin, että voisi syödä loputtomiin myös niitä herkkuja. Jos uskallat vastata nälkääsi ja mielitekoihisi, ei ahmimisesta ole pelkoa! 

Kun pitkän aliravitsemustilan jälkeen alkaa taas syödä kunnolla, tulee väistämättä vaihe, jolloin nälkä on valtava, eikä mikään määrä ruokaa tunnu keholle riittävän. Tällöin mieleen hiipii väistämättä pelko kontrollin menettämisestä ja jopa ahmimisesta, mutta nämä pelot ovat aiheettomia: nälkä tasaantuu kyllä, kun kehon energiavarastot on täytetty. Valtava näläntunne on saanut minut myöskin usein epäilemään, olenko vain mielessäni muuttanut mieliteot valheellisesti näläksi, mutta tämäkin on vain sairaan mielen tekemä tepponen. Kyllä se kyseinen tunne on oikeasti nälkää, mihin kehosi haluaa sinun vastaavan. Olenkin vaalinut itse erään anoreksiasta parantuneen, nykyään syömishäiriöpotilaita hoitavan henkilön ajatusta siitä, että jos mielesi tekee vaikkapa jäätelöä, niin silloin sinun kuuluu sitä nauttia. Keho on niin fiksu, että se kyllä kertoo tarpeistaan - kunhan itse kuuntelet kehoasi ja vastaat sen pyyntöihin. 

Ja vaikka sairaan kontrolloinnin jättää taakseen, ei ihminen sillä samaisella hetkellä laiskaksi muutu. Päin vastoin, tällöin aikaa jää paljon enemmän oikeasti elämässä tärkeiden asioiden tekemiseen, kun ruoka ja ruokaan liittyvät pakkoajatukset eivät ole alituisesti mielessä. Kun uskallat luopua pakonomaisesta kontrollista ja voit niin fyysisesti kuin psyykkisesti paremmin, pystyt hoitamaan sekä ansiotyösi että kotityösi entistä paremmin. Itse olen itkenyt niin usein sitä, kuinka en pysty hoitamaan töitäni ja kerta toisensa jälkeen olen pakon sanelemana joutunut jäämään sairauslomalle. Olen tuntenut itseni valtavan huonoksi, epäonnistuneeksi ihmiseksi. Nyt voin oikeasti sanoa kaiken tuon huonommuuden tunteen olevan vain ja ainoastaan sairauden syytä: se esti minua elämästä oikeaa elämää. Nyt kun sairaus ei enää rajoita, voin hoitaa työni kunnolla ja minulla on energiaa tehdä asioita oikeasti, ei pelkästää sairaalloisen sisun voimin.

4) Vaikeiden tunteiden kohtaaminen: Jotta voin parantua, tulee minun käydä läpi tunteiden helvetti, mikä pelottaa minua suunnattomasti. Ilman näiden tunteiden kohtaamista ja hyväksyntää, ei muutosta voi saada aikaan.

Totta joka ikinen sana. Ilman vaikeiden tunteiden kohtaamista ja niiden aiheuttaman pahan olon sietämistä, ei parantuminen ole mahdollista. Mutta näiden vaikeiden tunteiden kohtaaminen ja niistä hengissä selviäminen on kuin onkin mahdollista. Kirjoitin juuri postauksen ahdistuksen hallintakeinoista, niistä jotka minua ovat auttaneet vaikeimpina hetkinä. Siinä tekstissä kiteytyi kaikki ne ajatukset, joita tähän aiheeseen minulla tällä hetkellä liittyy. Kuten tuossa postauksessa kirjoitin, niin jokainen siedetty ahdistus on kuitenkin pois tulevasta ahdistustaakasta. Kun uskaltaa kohdata ahdistuksensa, mennä pois syömishäiriön mukavuusalueelta eli poiketa sairaista ruutineistaan, niin ollaan otettu jo valtava askel kohti terveyttä.

Jos mietin sitä kaikkea, mitä olen viimeisen neljän ja puolen vuoden aikana kohdannut mitä ahdistukseen tulee, on tunteiden skaala ollut aikamoinen. Kun tammikuussa koin nuo kirjoittamani pelot vahvoina ja todellisina, kesti lähes akuuttia ja päivittäistä ahdistusta vielä useamman kuukauden verran, ennen kuin oloni helpottui. Mutta jokainen päivä toi minut lähemmäs sitä ahdistuksesta vapaata olotilaa. Ja kun oloni alkoi kevään mittaan parantua ja saavutin lopulta aivan uskomattoman vapaan olotilan, aloin oikeasti uskoa, että tämän sairauden voi oikeasti päihittää. Ensimmäistä kertaa aikoihin mieleeni hiipi ajatus, etten ehkä olekaan noiden pelottavien ajatusten vanki koko loppuelämääni? Ja vaikka loppukeväästä oloni alkoikin olla jo melkoisen hyvä ja luottavainen, olen senkin jälkeen saanut vielä lukuisia ja lukuisia kertoja taistella vaikeita tunteita vastaan tehdessäni terveyden kannalta oikeita ratkaisuja. Jokainen oikea ratkaisu on varmasti ollut vaikea omalla tavallaan, täynnä mitä ihmeellisimpiä tunteita ja pelkoja, mutta jotenkin olen niistä selvinnyt. Noiden kaikkien pelkojen ja vaikeiden tunteiden kohtaaminen on vaikeudessaan ollut kuitenkin tähän mennessä yksi elämäni paras päätös - päätös jota varmasti en tule koskaan katumaan!

Mainitsin yhdessä lauseessa myös vaikeiden tunteiden hyväksynnän. Se on ollut todella oleellinen asia parantumisprosessini etenemisen kannalta. Aluksi täytyy hyväksyä se, että joutuu elämään vaikeiden tunteiden läsnäollessa vielä pitkään. Ei voi olettaakaan, että paranemisprosessi tulisi olemaan lyhyt tai helppo - se on kaikkea muuta kuin sitä. Mutta hyväksyessään tulevan tuskan, on samalla valmis toivottamaan terveyden tervetulleeksi. Pelkojen hyväksyminen pitää sisällään myös muunlaista hyväksymistä, jotta parantuminen on mahdollista. Mutta mitä tällaiset asiat sitten oikein ovat? Syömishäiriötä sairastaneen tulee hyväksyä valtaisa joukko uusia ajattelumalleja osaksi jokapäiväistä elämäänsä, osaksi omaa ajatusmaailmaansa. vanhoista ja turvallisista ajattelumalleista luopuminen on valtavan pelottavaa. On hyväksyttävä se tosiasia, että ei voi enää koskaan elää noiden itselleen niin kovin tärkeiksi muodostuneiden uskomusten mukaisesti. Kun tämä hyväksymisprosessi on käyty läpi ja sairastunut on pystynyt omaksumaan uudenlaisia ajattelumalleja, ollaan jo todella pitkällä. Tämän jälkeen avautuu aivan uudenlainen ajattelumaailma, tuoden tullessaan myös aivan uudenlaisen elämän: vapaan ja nautinnolle avoimen elämän. Siinä pisteessä koen olevani itse juuri nyt :) Vielä hieman tutustuen ja varoen, varovasti tunnustellen tätä uutta vapautta, mutta ehdottomasti siitä nauttien!

5) Hoivan kaipuu: Onko mahdollista, että pidän sairaudestani niin tiukasti kiinni siksi, että kaipaan suunnattomasti ihmisten hoivaa ja huolenpitoa, jota terveenä en saisi. Tämä ajatus ihan hävettää, mutta olisiko se mahdollista? Osastohoito tuo turvaa syömiseen ja muuhunkin olemiseen, saan huomiota ja koen olevani tärkeä.

Luulen, että tällainen ajattelutapa ainoastaan vahvistuu sitä mukaan, mitä pidemmäksi osastokierre venyy. Sellaisilla ihmisillä, joilla on ollut tarpeeksi voimaa ja tahtoa taistella itsensä ylös tästä anoreksiahelvetistä ilman osastohoitoa, on ollut juurikin ehkäpä jopa etunaan se, ettei ole alkanut tuudittautua muiden ihmisen hoivan varaan. Jos osastojaksot toistuvat kerta toisensa jälkeen, tottuu sairastunut pian siihen, ettei itse tarvitse jaksaa - joku muu huolehtii sinusta omasta puolestasi. Tämä ajatus kääntyy vain ja ainoastaan sairastavaa itseään vastaan, sillä tällöin vieroittuminen normaalista elämästä vain korostuu ja osastoarjesta tulee se ainoa oikea vaihtoehto. Samaan aikaan hoivan kaipuu kasvaa kasvamistaan, sillä pelko siitä, ettei osaston ulkopuolella kukaan hoivaa sinua samalla tavalla, ainoastaan voimistuu. Tämä saa sairastuneen takertumaan entistä kovempaa sairauteen kiinni. Sairastunut saa mielihyvää, osin sairasta ja osin ihan inhimmillistä, siitä että osastolla hoitava taho antaa hänelle niin valtavan määrän huomiota. Tämä ainoastaan vahvistuu, jos kokee itsensä normaalissa arjessaan yksinäiseksi, eksyneeksi. Kuulostaako tällaiset tunteet teistä muista yhtään tutulta?

Kuten olen vuosi sitten kirjoittanut, ajatuksen myöntäminenkin ihan hävetti minua. Mutta silti tuo ajatus oli valtavan todellinen minulle, ihan pelottavan todellinen. Se sai minut epäilemään itseäni aikuisena ihmisenä, jonka tulisi pärjätä omillaan. Mutta nyt voin taata jokaiselle, että tuo ajatusmaailmaa häviää parantumisen myötä. Kun sairastunut on valmis kohtaamaan oikean elämän haasteet, ei hän kaipaa enää erityishuomiota ja -hoivaa. Jokaisella osastojaksollani olen takertunut aluksi hoitoon hyvin vahvasti kiinni. Samalla olen pelännyt kotonaoloa, enkä todellakaan ole kokenut olevani valmis kotilomille. Mutta kaikelle on aikansa. Kun mieli alkaa toipua ja päivä päivältä vahvistua, niin terveet mielihalut ja inhimilliset tunteet viestivät paremmin kuin hyvin siitä, että on valmis päästämään irti ulkopuolisesta hoivasta.

Ei ole ollut osastojaksoa, jolloin en olisi odottanut peloistani huolimatta painonnousua, jotta saisin kunnon kotilomat. Ei ole ollut osastojaksoa, jolloin piinaava koti-ikävä ei olisi minua vallannut. Nämä tunteet kertovat siitä, että olen ollut vihdoinkin valmis vähitellen luopumaan hoivasta ja osaston turvasta. Olen ollut itse valmiimpi ja halukkaampi ottamaan vastuuta. Vähitellen olen alkanut kokea hoitajien huomion turhana, ärsyttävänä ja kiusallisena - en halutessani toteuttaa sairaita ajatuksiani, vaan tietäessäni pystyväni vastaamaan omista ruokailuistani entistä luotettavammin. Eli kun mieli on valmis, niin kyllä jokainen on varmasti valmis luopumaan hoivasta. Tässäkin asiassa: kun mieli on tarpeeksi terve, vapautuvat ajatukset niille normaaleille arjen ja elämän ajatuksille. Silloin hoivan kaipuu ei tule aikuisen ihmisen normaalia tarvetta suurempana edes mieleen! Tottakai jokainen ihminen tarvitsee hoivaa, läheisyyttä ja huolenpitoa, mutta siinä on suuri ero, millaista tarvittava hoiva on aikuisen, akuutissa vaiheessa olevaa syömishäiriötä sairastavan ja terveen aikuisen ihmisen kohdalla!

6) Aikuisen elämän haasteiden kohtaaminen: Tähän en toisaalta usko, sillä en koe itsenäistymisessäni olleen aikanaan mitään ongelmaa. Muutin vanhempieni luota rohkein ja iloisin mielin, kohti tuntematonta, mutta omaa ja itsenäistä elämää. Lääkärit usein etsivät syitä itsenäistymisen pieleen menemisestä, mutta tähän en halua uskoa.

En edelleenkään usko itsenäistymisen ja aikuisuuden haasteiden kohtaamisen pelon olleen koskaan minulla se ratkaiseva tekijä sairastumisessani tai se suuri este parantumiseni suhteen. Mutta onhan kyse silti isoista asioista. Anoreksia luo jokaiselle sitä sairastavalle sellaisen valheellisen turvamuurin, että sen taakse on helppo paeta kaikkea vastuuta, sitä oikeaa elämää. Ja kun tästä oikeasta elämästä ja aikuisen ihmisen vastuusta vierottuu tarpeeksi pitkäksi aikaa, ei sinne palaaminen ole helppoa. Itse olen kuitenkin enemmän kuin onnelllisen siitä, että taistelin itselleni ammattitutkinnon, mikä on osaltaan pitänyt minut kiinni tavallisessa elämässä. Sen avulla palaaminen normaaliin elämään on ollut helpompaa, se tärkeä kiinnekohta tavallisessa arjessa. Toki töihin palaaminen on aina jännittänyt, suorastaan pelottanut. Mutta samaan aikaan se on toiminut valtavana motivoivana tekijänä minulle. Pelosta huolimatta olen aina odottanut töihinpaluuta ja normaalia aikuisen ihmisen elämää valtavalla innolla ja ilolla. Oikeastaan sen sijaan, että aikuisen ihmisen elämän haasteiden kohtaaminen olisi pitänyt minut kiinni sairaudessani, sen monet eri ulottuvuudet saivat minut taistelemaan irti sairaudesta. Ne lukuisat siihen liittyvät haaveet: oma perhe, koti ja ura. Niitä en pelännyt, vaan halusin ne elämääni hinnalla millä hyvänsä!

Tällaisin sanoin päätin postaukseni silloin - toimikoon ne samaiset sanat nyt tsemppinä jokaiselle, joka painiskelee samojen pelkojen, mutta myös samanlaisen parantumishalun kanssa:

"Lääkäri ja omahoitajani ovat sanoneet minulle: josko olisi Laura aika luovuttaa, luopua sairaudesta ja katsoa, mitä terve elämä toisi tullessaan? Uskalla tarttua haasteeseen ja katsoa, mitä luovuttaminen saisi aikaan! Ja nyt ei suinkaan ole kysymys luovuttamisesta, sairaudelle antautumisesta, vaan luopumisesta siitä sairaasta elämästä ja ajattelumallista, jota olen jo vuosia kantanut mukanani.

Nyt vaan joukolla etsimään sitä muutosvoimaa!"

<3: Laura

P.s. Ihanat kuvat jälleen osoitteesta weheartit.com :)