Vastauksia osa IX - vielä vähän syömisistä

Tässä olisi vielä syömiseen liittyviä sekalaisia kysymyksiä vastauksineen. Teitä alkaa varmaan jo hieman kyllästyttää kilometrivastaukseni, mutta ajattelin joka tapauksessa vastata nyt jokaiseen kysymykseen, jonka olen saanut! Kun näitä katsoo, niin ei ihme, että meinasi koulussa aina aika loppua kesken esseevastauksiin syventyessä :D Mutta tässä siis hieman vielä ajatuksiani suhteestani alkoholiin, ajatuksiani ateriasuunnitelman hyödyllisyydestä ja ruokien mittailuista sekä muutama sananen ahmimisesta - olkaapa hyvä! :)

Oliko sinulla ahmintavaihetta sairautesi aikana?

En ole koskaan sairauteni aikana kärsinyt ahmimisesta, vaikka sitä olenkin aina valtavasti pelännyt. Pelko siitä, että siirtyisin niukasta syömisestä ja syömättömyydestä suoraan ahmintaan, on ollut ajoittain todella hallitseva. Pelon on käynnistänyt aina ruokamäärien lisääntyminen osastohoidossa ja sitä seurannut valtaisa nälän tunne. Pelko ei ole missään vaiheessa oikeasti ollut aiheellinen, sillä koko sairauteni ajan suurempi huoli on ollut se alati päällä oleva kontrolli. Kontrolli on säilynyt huimista nälkätuntemuksista huolimatta kovana, jolloin syöminen ei ole kertaakaan lipsunut ahminnan puolelle. Vaikka ruoka onkin pyörinyt alituiseen mielessäni ja ruokahimot ovat olleet minulla suuria, en ole antanut houkutuksille periksi.

Sairauttani leimasi tosin kolmisen vuotta sitten oksenteluvaihe, mihin ei kuitenkaan liittynyt minkäänlaista ahmimista. Tuolloin liika syöminen, mikä laukaisi oksentelun, saattoi hyvinkin tarkoittaa yhtä ylimääräistä omenaa. Tuolloin saatoin antaa hieman helpommin itselleni luvan syödä sekä normaalia ruokaa että herkkuja, mutta siitäkin huolimatta kontrollointi oli niin vallitsevaa, ettei syömiseni ulottunut tuolloinkaan edes lähelle normaalia. Toki päässäni paisuttelin määriä todella suuriksi, jolloin varmasti kuvittelinkin vilpittömästi syömiseni lähentelevän jo ahmimista. Mutta todellisuudessa se oli kaikkea muuta kuin sitä.

Myös nyt jo parantumisen ollessa hyvällä mallilla, on pelko ahmimisesta ollut kuitenkin mielessä useamminkin kuin kerran. Parantumisen tiellä olen joutunut käymään läpi mitä hämmentävämpiä ajatuksia ja toki yksi niistä ajatuksista on ollut oikean ruokamäärän hahmottaminen. Oikeanlainen syöminen on ollut omassa mielessä jo niin pitkään kadoksissa, että annoskokojen realistinen hahmottaminen on ollut oma, valtava haasteensa. Tämä on selvästikin ajatus, jonka kanssa jokainen syömishäiriöstä parantuva kamppailee. Hyvänä merkkinä siitä on vaikkapa kysymys liittyen normaaliin karkkimäärään, mihin vastasin toissa kertaisessa vastauspostauksessani. Selvästikin kysyjä pyrki hahmottamaan, millainen määrä karkkia on normaali kerta-annos: milloin syöminen pysyy normaaleissa rajoissa vai mennäänkö jo liioittelun, jopa ahmimisen puolelle?

Kun vertailukohtana on omaa syömistä ehkäpä jo vuosia normittanut joko täysi nollatoleranssi tai sairaalloisen pienet annoskoot, vaikuttavat myös  normaalit annoskoot toipuvan mielessä valtavilta. Eli tällaisten ajatusten kanssa kamppailessani olen palannut usein toipumiseni aikana ajatuksiin, että syönkö nyt normaalisti, vai meneekö herkutteluni ja naposteluni ihan ahmimisen puolelle. Jo nyt näen nuokin tapaukset realististen linssien läpi, eli tuollaisinakin hetkinä, kun vaikka illanistujaisissa olen kunnolla antanut itselleni luvan napostella, on ollut ahmiminen kaukana toiminnastani. Sen sijaan se on pitkästä aikaa lähennellyt sitä täysin normaalia syömiskäyttäytymistä! Itse ajattelen, että niin kauan kuin mieliteot ovat yhä olemassa, syömisestä saa mielihyvää eikä olo ole fyysisesti kurja, ei syöminen ole voinut mennä ahmimisen puolelle :)

Mikä on ollut yleinen suhtautumisesi alkoholiin, mutta erityisesti sairausvuosiesi aikana? Sallitko itsellesi siideria (tai mitä nyt ikinä juotkaan), vai oliko se pannassa? mikä suhtautimsesi siihen on nyt? Imetät tällä hetkellä, joten et varmaan suurkuluttaja ole, mutta mitä ajattelet asiasta nyttemmin? :)

Itse olin täysi-ikäisyyden kynnykselle asti melkoisen kiltisti limsalinjalla, mutta kyllähän sitä minunkin on nuorempana tullut jonkin verran alkoholia nautittua. Alkoholi ei kuitenkaan koskaan ollut minulle se tae hauskalle illalle ystävien seurassa, vaan saatoin pitää hauskaa hyvinkin ilman alkoholia! Ja varsinkin ajokortin saadessani nousi usein halu päästä rattiin ehdottomasti ykkössijalle, joten kuskin rooli baari-illan aikana oli enemmän kuin mieluisa :D Tanssiminen ja illasta nauttiminen onnistui vallan hyvin alkoholittomia drinkkejä nauttien :) Mutta mitä tuleekin sitten sairausvuosiini, löytyy syy alkoholittomille illoille täysin jostain muualta.

Tällä hetkellä tuo asia ei tosiaan imettemisen vuoksi ole ajankohtainen, mutta kyllähän tuota alkoholiasiaa on sairausvuosien aikana tullut mielessä paljonkin pyöriteltyä. Alkoholi oli minulle täydellisessä kiellossa lähes kolmen ja puolen vuoden ajan, enkä olisi voinut kuvitellakaan juovani sitä. Kaikki oikeastaan lähti juuri alkoholin karsimisella, kun ortorektinen ajattelu otti minut valtaansa. Kaikki lähti terveellistä elämäntapaa tavoittelevasta toiminnasta, joten oli luonnollista, että alkoholi jäi siten myös pois. Pian kuitenkaan ei ollut muulla merkitystä kuin kaloreilla, joten en olisi voinut kuvitellakaan "juovani kaloreita". Tästä lähtien juhlat ja baari-illat ystävieni kanssa tarkoittivat minun osaltani värjöttelyä villatakkiin kääriytyneenä, väsyneenä ja ahdistuneena jossakin sohvan nurkassa, kun muut pitivät hauskaa. Kamppailin samalla sen piinaavan ajatuksen kanssa, että kuinka muut eivät napostele lainkaan iltojen aikana ja minulla oli tajuton nälkä. Kielsin itseäni näkemästä sitä tosiasiaa, että muut joivat energiaa - minä taas saatoin olla tunti tolkulla ilman energian hippustakaan. Noilta ajoilta on siis vain ja ainostaa kurjia muistoja, vaikka oikeasti tapahtumien olisi pitänyt olla täynnä iloa ja riemua. Vaikken koskaan ole ollut muutenkaan kova kuluttamaan alkoholia, on se osittain kuulunut myös minun juhlavarustukseeni. Kun näin muiden nauttivan illoistaan, olisin minäkin halunnut vaikka edes sen yhden drinkin juoda heidän seurassaan.

Vasta jouluna 2011 kotiutuessani osastolta, olin sen verran sinut syömisteni kanssa ja edennyt omassa ajatusmaailmassani terveemmälle puollelle, että sallin uutena vuotena itselleni ensimmäistä kertaa vuosiin jotain alkoholipitoista ja samalla myös kaloripitoista juomista. Ostin varovaisesti muutaman light-siiderin, jotka todella join kuin joinkin. Tämä toistui muutaman kerran ennen kuin sitten sain tietää olevani raskaana. Tässäkin asiassa pätee mielestäni sellainen sääntö, että koska olen aiemminkin saattanut illan kuluessa ottaa hieman alkoholia, olisi se minulle sitä normaalia käyttäytymistä myös tervehtymistä ajatellen. Toki mielipiteet saavat muuttua ja enemmän kuin ymmärrettävää on myös se, jos ei alkoholia muutoinkaan haluaisi käyttää. Olen mielessäni paljonkin pohtinut tätä asiaa, eikä varsinaista kaipuuta alkoholipitoisten juomien ääreen olekaan - ainoastaan kaipaan hauskanpitoa rakkaiden ystävieni kanssa ja siihen ei alkoholia tarvita :) Tottakai kyseenalaistan juomiseni nyt Justuksenkin myötä aivan eri tavalla, mutta koska tässä kysymyksessä haettiin varmasti näkökulmaa asiaan sairauden kannalta, niin ajattelen alkoholijuomiin liittyvän kiellon kuuluvan niihin rikottaviin rajoihin, joita anorektisesta ajattelumaailmasta eroon pääseminen vaatii. Tai ainakin pitää osata olla tässäkin asiassa itselleen rehellinen, että alkoholista kieltäytymisellä ei saa olla tekemistä kaloriajattelun kanssa! Eli koska minä olen silloin tällöin jotain vuosia sitten juonut, olisi alkoholijuomien totaalinen kieltäminen täysin itseltäni ainoastaan sairauden sanelema asia.

Eli oikeastaan suhtautumiseni alkoholijuomiin on ollut vuosia melko samanlaista, kuin muitakin kaloripitoisia juomia kohtaan. Toki omassa mielessä niistä on tullut vieläkin kielletympiä niiden epäterveellisyyden vuoksi. Mutta nyt suhtautumiseni niin alkoholiin kuin kaloripitoisempinkiin juomiin on palailemassa uomiinsa, enkä halua antaa niille ajatuksissani minkäänlaista erityissijaa - kokonaisuus ratkaisee jälleen. Mutta kyllä ehdottomasti, mikäli imetys ei olisi esteenä, sallisin itselleni nyt myös sen drinkkipuolen ja lasi valkkaria maistuisi vaikkapa ihan ruoan kaverina silloin tällöin :)  Ja mitä light-tuotteisiin alkoholipuolella tulee, haluan ajatella hyppääväni täysin niiden yli myös tässäkin asiassa - kaikki mikä muistuttaa sairaasta ajattelutavastani, on kiellettyä!

En enää koskaan halua olla se nurkassa värjöttelevä, omasta turvailtapalastaan haaveileva tyttö, joka ei enää osaa pitää hauskaa! Mutta tämän syrjäyttäminen ei todellakaan alkoholia vaadi, vaan nyt aion todellakin pitää hauskaa siinä missä muutkin ihan limpparilinjalla! :) Sillä ennenkään juomattomuus ei ole ollut minulla esteenä hasukanpidolle, vain ja ainoastaan anoreksian kurjuus! Mutta yhtä kaikki, sairaat ja anorektiset ajatukset eivät saa minun ajatusmaailmassani olla syy kieltäytyä alkoholista, mutta muut syyt ovat toki sallittuja :)

Noudatitko alussa ateriasuunnitelmaasi edes pääpiirteittäin vai siirryitkö suoraan kuuntelemaan nälkätuntemuksiasi?
Myönnän, että olen luopunut jokaisen osastojakson jälkeen liian nopeasti ateriasuunnitelmastani. Samaan aikaan tähän sekoittui vilpitön halu, toive ja uskomus sitä kohtaan, että todella pystyisin jo vastaamaan tarpeeksi hyvin nälkätuntemukseeni. Mutta jokaisella kerralla tämä on ollut varsin epärealistinen ajatus lukuunottamatta viime keväistä kotiutumistani. Ennen tätä en ole kertaakaan ollut tarpeeksi vahva pystyäkseni noudattamaan ateriasuunnitelmaa kunnolla. Tämä olisi ollut jokaisella kerralla se ainoa oikea ratkaisu, mutta minusta ei ole ollut siihen. Se saattaakin olla yksi suurimmista syistä, miksi sairauteni on aina vaan pitkittynyt. Vanhempieni luona ollessani pystyin noudattamaan äitini tukemana ateriasuunnitelmaa jälkiruokineen ja ruokajuomineen melkoisen hyvin. Mutta yksin ollessani, en kyennyt siinä pitäytymään. Se muodostui pääni sisällä maksimiksi, mitä saisin syödä, vaikka todellisuudessa sen olisi kuulunut olla minimi. Sain heti liiallista tyydytystä siitä, kun pysyin ateriasuunnitelmaa pienemmässä ruokamäärässä. Eli tämän asian suhteen olen toiminut aina sairauttani kuunnellen - valitettavasti.

Kun keväällä kotiuduin, oli asiat kuitenkin aivan toisella tolalla, kuin aiemmilla kotiutuskerroillani! Silloin noudatin oikeasti ateriasuunnitelmaa melko hyvinkin, pystyen kuitenkin myös joustavuuteen. Ateriasuunnitelma toimi hyvänä ohjenuoranani ja oli minulle kerrankin se lupa syödä positiivisessa mielessä. Kun sain tietää raskaudestani ja yhtenä raskausoireena nälkäni kasvoi valtavaksi ja pahaolo saattoi yllättää nälän kasvaessa, en enää voinut turvautua ateriasuunnitelmaan - minun piti syödä enemmän ja useammin! Toki ateriasuunnitelma säilyi runkona mielessäni, mutta mukaan tulivat myös töissä vessareissuilla syödyt suklaapatukat, kun en olisi kahdesta aamupalastani huolimatta lounaaseen asti ilmankaan selvinnyt :D Eli tuolloin olin oikeasti valmis siirtymään eteenpäin ateriasuunnitelman tarkasta noudattamisesta. Syksymmällä kun ajatukseni myös sairauden suhteen alkoivat hieman heittelemään, olisi ateriasuunnitelmaan tukeutuminen ollut järkevää jälleen. Mutta tuolloin halu pärjätä ilmankin oli niin valtava, että kuvittelin ottavani takapakkia, mikäli näin olisisn toiminut. Nyt kuitenkin ymmärrän, että se olisi ollut silloin vain ja ainoastaan hyä ratkaisu.

Juurikin ateriasuunnitelman käyttämiseen liittyen voisin siis sanoa minun itseni ainakin oppineen kantapään kautta, monen monituista kertaa väärin toimittuani, että ateriasuunnitelman noudattaminen on oikeasti enemmän kuin hyvä juttu! Fiksua on noudattaa ateriasuunntelmaa niin kauan, kunnes on oikeasti ja rehellisesti valmis luottamaan tarpeeksi omaan terveeseen puoleensa. Sillä vaikka mieli olisikin jo vahva, on luonnollinen nälkään vastaaminen on ollut niin kauan monella syömishäiriötä sairastavalla kadoksissa, että senkin opettelu vaatii jo aikansa - vaikka ruokapeloistaan muuten olisikin jo irti päässyt. Tottakai jokaisen tavoitteena on oppia ne luontaiset tavat syödä ja saada luottamus normaaleihin nälkätuntemuksiinsa takaisin sekä päästä sitä kautta eroon ateriasuunnitelmasta. Mutta turvallinen tie päästä tuohon pisteeseen, että voi oikeasti luottaa niihin omiin tuntemuksiinsa, on yleensä käyttää ateriasuunnitelmaa apunaan. Pikku hiljaa, kukin omalla tahdillaan voi alkaa muokkaamaan suunnitelmaa joustavammaksi ja koetella niitä terveitä rajoja vaikkapa lisäilemällä itse suunnitelmaan vähitellen jotain pientä. Tämänkin suhteen on niin monta oikeaa tapaa toimia kuin on sairastuneitakin, kunhan vain on itselleen rehellinen. Mutta varmasti suurimmalle osalle se luottamuksen etsiminen syömistä ja ruokaa kohtaan aterisuunnitelma avulla on se järkevin tapa. Monelle ateriasuunnitelma on se tarvittava lupa syödä, ja niin kauan kuin tuon ulkopuolisen luvan vielä tarvitsee, on sitä enemmän kuin järkevää käyttää :)

Mitä ateriasuunnitlmistasi noudatat tällä hetkellä?
Tällä hetkellä noudatan pääsääntöisesti, sallien kuitenkin vapauden ja joustavuuden ruokailuissani, viime keväänä ravitsemusterapeutin minulle laatimaa ateriasuunnitelmaa. Tuo kyseinen ateriasuunnitelma toimi minulla loistavasti mitä painon normalisoimiseen tulee, joten uskon sen olevan minulle ehkäpä se paras lukuisten ateriasuunnitelmieni joukosta tälläkin hetkellä. Muokkasin aterisuunnitelman itselleni arkeeni sopivammaksi ja se löytyy täältä. Ateriasuunnitelmaa en tosiaan ollut noudattanut enää kuukausiin, kunnes teidän lukijoiden tsemppusten ja kehotusten myötä päädyin palaamaan siihen kokeilumielessä, josko se auttaisi antamaan vielä viimeisen silauksen syömisilleni, lähinnä ateriamääriä kasvattavassa mielessä. Ja vaikka ajattelin ruokailujeni olevan hienoilla kantimilla jo ennen tätä, voin nyt todeta niiden parantuneen huimasti entisestään!

Sillä vaikka olen itse ollut jo hyvällä pohjalla syömisteni ja ajatusteni kanssa pidemmän aikaa, on vanhaan ateriasuunnitelmaan palaaminen kääntänyt ajatusmaailmani vielä kerran ympäri ja vain ja ainoastaan sinne terveeseen suuntaan! :) Vaikka pelot olivatkin jo ruokaa ja erilaisia ruoka-aineita kohtaan kadonneet, olen saanut kunnollisen ja riittävän ateriasuunnitelman myötä entistä loistavamman muistutuksen siitä normaalista tavasta vastata nälkään ja mielitekoihin :) Nyt voin jo melkoisen rehellisesti sanoa pystyväni vastaamaan ajoissa nälkääni, vastaamaan siihen riittävästi, huomioimaan mielitekoni niihin vastaten - ja ennen kaikkea tekemään tämän jo melkoisen luontevasti!

Pystytkö ottamaan ruokasi rennosti miettimättä esim. desi-/grammamääriä tai tulevia ruokailuja?
Itse en ole oikeastaan juuri koskaan kotona mittaillut ruokiani desimitoin, vaan olen osastojaksojeni jälkeen yrittänyt silmämääräisesti hahmottaa oikeita annoskokoja. Tähän pyrittiin meitä opettamaan jo Helsingissä osastolla, kun desimitat jätettiin pois ja tilalle tuli malliannoksen mukaan annostelu. Kotonakin minua on aina lähinnä ahdistanut se, että olen kokenut ateriasuunnitelmissa olevien desimäärien estävän minua syömästä nälkäni mukaisesti. Varsinkin keväällä kotiutuessani minusta aivan rehellisesti tuntui nuo ateriasuunnitelmassani olevat määrät liian pieniltä, mutta mitatessani ruokia en uskaltanut kyseisiä mittoja ylittää. Tämän vuoksi luovuin mittaamisesta heti alkuunsa.

Tätä tuki edelleen Jarnon suhtautuminen asiaan siten, että mitat pitävät minut vain kiinni sairaudessa. Meillä onkin toiminut hyvin se, että Jarno arvioi annoksen riittävyyden ja sanoo kyllä todella suoraan, jos annos ei ole tarpeeksi suuri. Toki suurimman osan kohdalla mittaaminen on aluksi aivan välttämätöntä kotioloissa! Se antaa luvan syödä ja takaa se, että ruokaa tulee varmasti otettua riittävästi. Joten tämänkin asian suhteen ei ole sitä yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa toimia, vaan joillekin juuri tämä mittailu on se turva, jota sairastunut syömishetkiinsä tarvitsee. Tällä hetkellä tosin Jarnokaan ei enää juurikaan huomauttele annoskooistani, sillä olen jo vähitellen saanut hänen luottamuksensa puolelleni siinä asiassa, että syön varmasti riittävästi. Vähitellen hän on alkanut luottaa siihen, että jos jollain aterialla en ota niin paljoa ruokaa, on tunne täysin rehellinen, ja että otan varmasti heti lisää nälän ollessa suurempi! Vielä menee varmasti hetki, ennen kuin olen täysin hänen luottamuksensa ansainnut, mutta hyvällä tiellä jo olemme :) Ja joskus, kun ruoaksi on jotain, mistä riittää syötävää vain yhdelle aterialle, saatamme Jarnon kanssa jakaa ruoka tarkalleen kahteen samankokoiseen annokseen - se ainakin takaa sen, että desi- ja grammamäärät eivät enää mielessäni pyöri ja ruokailujani määräile :)

Mutta se, etten desimittoja ole juuri käyttänyt, on valitettavasti vain ja ainoastaan osatotuus minun tapauksessani, jos ajatellaan sairaushistoriaani. Sillä vaikka desimitat eivät ole ruokailujani hallinneet, on keittiövaaka ollut aikanaan sairauteni ollessa pahasti päällä sitäkin kovemmassa kulutuksessa. Vaaka ilmestyi heti oireiluni alettua keittiööni ja on ollut siitä lähtien surullisen kovassa käytössä. Ei suinkaan apuna ruoanlaitossa, vaan mukana epätoivoisissa mittailuissani. Milloin sillä on mitattu grammalleen kurkkua, milloin salaattia. Tuo keittiövaa`an käyttö on oikeastaan kuvannut samaan tapaan sairauteni tilaa, sen pakko-oireisuutta, kuin ihan puntarillakin ravaaminen. Kun vuosien saatossa olen kaivanut keittiövaa`an esille ja muilta salaa ruokiani mittaillut, on sairaus taas kiristänyt otettaan minusta ja kovaa.

Kuvat: weheartit.com

Nykyään tuota ongelmaa ei kuitenkaan enää ole ja kaivan keittiövaa`an esiin todellakin vain ja ainoastaan ruokaa laittaessani tai leipoessani. Ja silloinkin sen käyttöön on vain harvoin tarvetta! Nykyään otan todellakin ruokaa itselleni jo hyvinkin rennoin mielin :) Toki annostelen yleensä suhteellisen samanlaisia annoksia, mutta huomioin kyllä rehellisesti myös nälkäni annostelussa. Enää mieleeni oikeastaan eivät edes palaa nuo ateriasuunnitelmien desimäärät, vaikka kyllähän minä ne muistankin varmasti vielä hyvinkin pitkään, ellen jopa ikuisesti. Koen, että normaalia on ennen kaikkea se, että pystyy syömään niin rennosti ja vapaasti, että uskaltaa ottaa ruokaa lisää - ja nyt koen siihen jo pystyväni hienosti. Ja normaalia on myös se, että ruokaa otetaan lisää paitsi sen vuoksi, että on yhä syötyään nälkäinen, mutta myös ihan mieliteosta. Jos ruoka on ollut todella hyvää tai on päässyt joissain juhlissa ihanan noutopöydän ääreen, on enemmän kuin normaalia tehdä santsikierros.

Entä sitten pystynkö rennoin mielin syömään miettimättä tulevia ruokailuja? Kyllä pystyn, sen voin hyvillä mielin jo todeta :) Tietynlaista suunnitelmallisuutta vieläkin ruokailuissani on, mutta se on ainoastaan järkevää varautumista tuleviin ruokailuihin. Tiedostan sen kuinka tarkkana minun tulee olla, että kaikki päivän ateriat tulee varmasti syötyä, energiamäärä täytettyä, ja että nälkäviesteihin tulee ajoissa vastattua. Tämän vuoksi mietin yleensä etukäteen päivän syömisiä varsinkin, mikäli tiedän niiden olevan arkirutiineista poikkeavia. Mutta tällä en tarkoita todellakaan sitä aiempaa ajattelumaailmaa, jonka mukaan koko päivä tuli säästellä illan juhlia varten - en todellakaan. Vaan lähinnä sellaista suunnittelua, että jos tiedossa on vaikkapa jokin reissu ja tulevien aterioiden syömisestä ei ole tarkkaa tietoa, varaan itselleni enemmän välipalaa mukaan.

Äitini aina korostaa minulle sitä, kuin terveenkin ihmisen ollessa kyseessä aterioiden suunnittelu on täysin normaalia: täytyyhän sitä miettiä vaikka eväät itselleen töihin tai napata mukaan ekstravälipalaa, jos tietää kauppareissun olevan vielä töiden jälkeen edessä! Eli järkevää suunnittelua ruokailujen suhteen harrastan paljonkin, mutten sairaalloisessa kompensointimielessä! Ennemminkin pitäydyn entistä tarkemmin normaaleissa ruokailuissani, jos illalle on tiedossa vaikkapa juhlat: kun olen koko päivän syönyt kunnolla ja juhliin menen jopa hieman kylläisenä, voin illan herkuistakin nauttia paljon rennommin mielin :) Myöskään menneet ruokailut eivät vaikuta enää millään lailla syömisiini. Jokainen ateriakokonaisuus on omansa, jokainen päivä on omansa - niillä ei ole vaikutusta tulevaan millään lailla negatiivisessa mielessä.

Tällaisia ajatuksia näistä aiheista :) Vielä yksi vastauspostaus taitaapi olla jäljellä - koittakaa kestää! ;)

<3: Laura