Käsi kädessä - paino ja mieli?

Olen aina kovasti puhunut sen puolesta, kuinka anoreksiasta parantuminen ja ennen kaikkea parempi psyykkinen tila, vaatiivat painon normalisoitumista. Usein psyykkisen ajatusmaailman korjaantuminen voi kulkea paljonkin jäljessä, vaikka paino olisikin jo saatu normaalin puolelle. Näin käykin usein varsinkin sairaalahoidossa, jossa varsin nopeallakin tahdilla pyritään paino nostamaan normaalin puolelle. Psyyke laahaa perässä, eikä meinaa millään hyväksyä muuttuvaa kehoa ja kasvavaa vaa`an lukemaa. Mutta olen aina uskonut vahvasti siihen, että samalla psyyke vahvistuu ja mieli sopeutuu - niin muuttuneeseen kehoon kuin painolukemaankin. Normaali paino luo siis pohjan myös mielen parantumiselle.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin selkeä ja mustavalkoinen. Eihän sitä oikeastaan ole mikään anoreksiaan ja anorektiseen ajatusmaailmaan liittyvä asia. Aina normaali painokaan ei takaa psyykkistä terveyttä, sillä mieli voi normaalista painosta huolimatta olla ajatusmaailmaltaan hyvinkin anorektinen. Voi olla, että mieli ei painon nousemisesta huolimatta eheydy, tai sitten ajatusmaailma on hyvinkin sairas, vaikkei paino ole alhaisissa painolukemissa käväissytkään. Itselläni paino nostettiin lukuisista osastojaksoista huolimatta normaalin alarajoille ainoastaan Helsingin osastojaksollani, mutta tämäkään ei tuottanut pysyvää tulosta. Mieli sopeutui ja vahvistui, muttei tarpeeksi. Alamäki alkoi kotiuduttua lähes välittömästi, mitä kiihdytti entisestään laskusuuntaan lähtenyt paino. Mutta vaikka taas viimeisimmällä osastojaksollani paino ei ehtinyt ihan tarpeeksi ylös nousta, oli siitä huolimatta mieleni eheämpi ja terveempi kuin koskaan sairauteni aikana. Aina siis paino ja psyyke eivät kulje käsi kädessä.

Mutta miten on sitten ylipäätään mahdollista saada niin paino kuin mielikin terveille kannattimille? Helppoa se ei ole, ei todellakaan, mutta mahdollista se kuitenkin on - siihen uskon aivan vilpittömästi. Jos mietin asiaa omaan kokemukseeni pohjautuen, tarvitaan kaikki palapelin palaset loksahtamaan paikoilleen samaan aikaan, jotta parantuminen voi käynnistyä. Pelkkä painonnousu ei parantumista takaa, ei myöskään läheisiltä tai hoitohenkilökunnalta saatu tuki. Nämä kaikki asiat vaativat sen kaikkein tärkeimmän kumppanikseen: sairastuneen oman motivaation parantua. Ei riitä, että osastolla sairastuneen paino nostetaan väkisin ylös. Ei riitä, että käy avohoidossa juttelemassa säännöllisesti psykologin, psykiatrin tai sairaanhoitajan luona. Ei riitä, että omaiset tukevat, tekevät ruoan ja vaikka syövät seurana. Nämä kaikki ovat valtavan tärkeitä asioita, mutta eivät auta yksinään sairastunutta pois anoreksian kynsistä. Siihen tarvitaan lisäksi sairastuneen oma tahto ja motivaatio parantua. Näillä eväillä parantuminen on kuitenkin mielestäni mahdollista, kunhan sen aika oikeasti on tullut. Niin, ajankohta ratkaisee myös.

Kuva: Weheartit.com

Jos mietin omaa historiaani, on tämä enemmän kuin totta. Olen joutunut aina vaan uudestaan ja uudestaan osastolle, jossa olen saanut hyvää hoitoa. Läheiseni ovat olleet tukenani ja tehneet kaikkensa minun hyväkseni. Muutenkin kaikki asiat ovat olleet lähes täydellisesti elämässäni, mutta jokin on silti ollut pielessä ja pahasti. Olen riippunut sairaudessa kynsin ja hampain kiinni. Kunnes ensimmäistä kertaa viime tammikuussa hakeuduin hoitoon omasta aloitteestani. En pakkohoitomääräyksen uhalla, vaan omasta tahdostani saada muutosta aikaan ja se todella kannatti. Ensimmäistä kertaa minulla oli oma motivaatio ja tahto nostaa painoa, ja työskentelin kovasti tavoitteeni eteen. Ei, helppoa se ei ollut ja välillä tuntui, että kuolen ahdistukseeni. Mutta halusin oikeasti tilanteeseeni muutosta, mikä rakensi pohjan parantumiselleni. Ei hoitohenkilökunnan taholta lähtevää pakollista painonnousua, vaan omat ehdotukseni siitä, kuinka paino saadaan ylös. Tuolloin kaikki palaset loksahtelivat paikoilleen otollisesti parantumista ajatellen. Painon normalisoiminen omasta aloitteesta ja sitä kautta psyykkeen eheytyminen - ansiantuntevan hoiton ja läheisten tuen turvin. Vaikka elämässäni on ollut koko sairauden ajan valtava määrä motivoivia tekijöitä, vei sairaus minua niin mukanaan, että ne tuntuivat - niin sairasta kuin se onkin - merkityksettömiltä. Viime tammikuussa tein kuitenkin ratkaisun lähteä jälleen kotoa Jarnon luota pois, jotta voisin palata sinne tällä kertaa pysyvästi. Raskastahan se aika oli, mutta kannatti. Eli kaikkien muiden parantumista edistävien asioiden lisäksi olin löytänyt ne asiat, jotka nostivat vihdoin myös oman motivaationi pintaan.

Olen pohtinut asiaa valtavasti hyvän ystäväni tilanteen vuoksi: toivottomuus voimakkaiden anorektisten ajatusten olemassaolosta normaalipainosta huolimatta. Hämmennys siitä, miten se on mahdollista, ja että tuleeko tilanne koskaan muuttumaan paremmaksi. Lisäksi myös oma tämänhetkinen tilanteeni on aiheen tiimoilta pyörinyt paljon mielessäni. Kun aloin kirjoittaa jälleen blogia, ajattelin keskittyä lähinnä terveisiin ajatuksiini, psyykkeeni hyvään tilaan, ja jättää fyysinen puoli tekstieni ulkopuolelle. Mutta koska sain kommentteja liittyen painooni, ajattelin haluavani kertoa, että en kuvittelekaan sen tiimoilta olevani vielä täysin terve.  Eli kaikesta tästä, psyykkeeni hyvästä tilasta huolimatta, uskon yhä siihen, että ennen kuin voin pitää itseäni terveenä (tai niin terveenä kuin tämän sairauden jäljiltä mahdollista on), pitää myös painoni normalisoitua. Tämä ei todellakaan ole tila, johon aion tyytyä, vaan aion taistella itseni juuri oikeisiin painolukemiin.

<3: Laura