Pienin askelin elämään

Minun täytyi kuitenkin tulla antamaan vielä lopullinen sinetti taipaleelleni sairauden kahleista kohti vapautta. Kun tammikuussa aloin blogia kirjoittamaan, olin vielä syvällä sairauden syövereissä. Tuolloin elämä tuntui raskaalta ja jopa toivottomalta välillä. Olin niin psyykkisesti kuin fyysisesti vielä täysin sairauden vietävissä, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin osastolle menemisen. Vaikka viime kuukaudet ovatkin olleet raskaita, olen tällä hetkellä enemmän kuin onnellinen siitä, että olen jaksanut taistella ne läpi ja tieni tähän tilanteeseen, jossa olen nyt. Sairaushistoriani on monivaiheinen ja sisältänyt paljon osastojaksoja, joiden välissä olen onnistunut olemaan vain hetken kotona. Mutta nyt koen, että olen terveempi kuin kertaakaan sairauteni aikana, ja että olen oikeasti vihdoin ja viimein luopumassa sairaudesta. Olen lopulta surutyöni sairauden suhteen tehnyt, enkä koe minkäänlaista kaipuuta takaisin sen epätodelliseen ja valheellisen onnellisuuden tuomaan maailmaan. Olen vihdoinkin valmis luomaan identiteettini joistain aivan muista asioista kuin anoreksiasta. 

Kun eilen palasin osastolle, tiesin olevani valmis kotiutumaan. Kun tämän aamuinen punnitustulos näytti plussaa lomalle lähtiessä otettuun painoon verrattuna, sinetöi se lopullisesti päätökseni siitä, että olen valmis siirtymään kotiin ja jättämään osastohoidon taakseni. Olen viimeisten kolmen vuoden aikana ollut lähes kaksi vuotta osastohoidossa, mutta nyt sen aika on lopullisesti ohi. Uskon aivan vilpittömästi siihen, että tämä jää viimeiseksi osastojaksokseni, ja että tulen pärjäämään kotona. Blogini nimen mukaisesti olen kulkenut viime kuukausien aikana pienin askelin elämään. Poissa on se epätoivo ja sairauden lannistama mieli ja tilalle ovat tulleet elämänilo ja luottamus tulevaa kohtaan. Olen oikeasti pienin askelin saanut valtavan muutoksen aikaan ajattelumaailmassani ja sitä kautta koko elämässäni. Yhtäkkiä en olekaan tuomittu elämään anoreksian vankina koko loppuelämääni, vaan minulla on taas ovi jos toinenkin avoinna oikeaan elämään.

Taisteluni sairautta vastaan jatkuu nyt kotona avohoidon ja läheisteni turvin. Läheiseni ovat olleet minulle tuki ja turva koko sairauteni ajan, enkä ilman heitä olisi tässä ja nyt. Toivon koko sydämestäni, että en enää joudu heille huolta aiheuttamaan, vaan pystyn osoittamaan heille, että kykenen pitämään huolta itsestäni. En aio antaa sairaudelle enää minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaan aion jättää sen vähitellen taakseni. Anoreksia säilyy osana menneisyyttäni sekä vielä jonkin aikaa osana elämääni, mutten todellakaan anna sen määritellä tulevaisuuttani. Tulevaisuuteni saakoon määrittää aivan muut asiat.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle hyvin tärkeää kuluneiden kuukausien aikana. Se on auttanut minua selventämään ajatuksiani ja käsittelemään sairauden mukanaan tuomia vaikeita tunteita. Olen saanut teiltä lukijoilta tärkeää tukea ja kultaakin kalliimpia neuvoja, joista olen todella kiitollinen. Kirjoittamisen lopettaminen tuntuu todella haikealta ja jopa vaikealta, mutta koen sen nyt parhaaksi oman jaksamiseni kannalta. Ja kuten useampi lukija eilen totesikin, on ehkä hyväkin ottaa etäisyyttä sairauteen jättämällä blogi taakse. Olen kuitenkin enemmän kuin onnellinen siitä, että kaikki nämä tekstit säilyvät muistona minulle ja kertovat todellista kieltään edistymiseni askelista kohti tervettä elämää. Ja kuten aiemminkin olen todennut, on tämän blogin kirjoittaminen ollut minulle tärkeää siitäkin syystä, että useampi anoreksiaa vastaan kamppaileva on saanut teksteistäni vertaistukea itselleen. Olen myös todella onnellinen siitä, että olen tämän myötä saanut tutustua suureen joukkoon uusia ihmisiä ja osan kanssa tulen varmasti pitämään yhteyttä jatkossakin. Joten kiitos vielä kaikille teille lukijoille siitä, että olette pysyneet mukanani tällä taipaleella <3

<3:Laura