Lupa liikkua syömisten ehdoilla

Sain eräältä lukijalta pyynnön kirjoittaa liikunnasta ja siitä, kuinka paljon täytyy urheilla saadakseen syödä vaikkapa saman verran kuin minä tällä hetellä syön ilman, että täytyy pelätä suunnatonta lihoamista. En suinkaan tarttunut kommenttiin kirjoittaakseni aiheesta juuri tästä näkökulmasta, vaan jäin miettimään aihetta liittyen ajatukseen syömisluvan saamisesta liikunnan kautta. Anorektinen mieli kun keksii verukkeen jos toisenkin, jonka mukaan syömiselle tarvitsee saada lupa. Milloin luvan antaa hoitotaho, ravitsemusterapeutin laatima ateriasuunnitelma, aimmein todella niukaksi jääneet ruokailut, alentunut painolukema tai vaikkapa ennen ruokailua tehty kunnon hikilenkki. Itse olen vihdoinkin päässyt siihen tilanteeseen, jolloin en enää kaipaa lupaa syödä, vaan näen syömisen oikeutena, mahdollisuutena ja ennen kaikkea elinehtona. En tarvitse syödäkseni kenenkään lupaa, minun ei tarvitse huhkia salilla saadakseni syödä eikä minun tarvitse ruokaa ansaita, vaan syön, koska mieleni sitä haluaa ja koska kroppani sitä tarvitseee.

Kun kroppa ja mieli ovat tasapainoisessa tilassa, on sitä myös elämä itsessään. Tämä tarkoittaa sitä, ettei tavalliselta arkiaktiivisuudelta voi millään tapaa välttyä. Tavallinen arkiaktiivisuus koulu- tai työmatkoineen sekä kotitöineen tarkoittaa jo itsessään tilannetta, jolloin energiaa kuluu - ja kaiken lisäksi vielä usein ihan huomaamatta. Ihminenhän tarvitsee energiaa jo ihan perusaineenvaihdunnan vuoksi, vaikkei liikkuisi lainkaan päivän aikana. Kun töiden kautta olen tavannut suuren määrän ihmisiä, jotka ovat täysin vuoteen omia, ei mielessäni ole ikinä käynyt, että heillä ei olisi lupaa syödä. Jokaisen tulee syödä elääkseen! Siihen ei tarvita juoksulenkillä saavutettuja kilometrilukemia, vaan jokaisella meistä on oikeus ja velvollisuus syödä oli päivän aktiivisuus mikä tahansa.

Koska päivän aktiivisuus vaihtelee meillä jokaisella monistakin eri syistä - sekä tietenkin myös aineenvaihduntamme ovat erilaisia - ei tarkkoja ruokamääriä voi täysin verratakaan eri ihmisten kohdalla. Mutta tällöin astuukin kuvaan se luontainen taito syödä ja kuunnella omaa kroppaansa ja sen tarpeita. Tiedän oman kokemuksen kautta, että tuo taito on täysin hukassa syömishäiriötä sairastavalla, mutta tiedän myös sen, että se taito on mahdollista oppia myös uudelleen. Kun itseään kuuntelee rehellisesti, ei tule mietittyä päivän kulutusta ruokaa valikoidessa tai syödessä. Olen huomannut sen paremmin kuin hyvin, että kyllä vartalo kertoo, tarvitseeko ruokaa milloin minkäkin verran. Tällöin ruoan tarpeesta siis kertoo kropan tarve, ei ennalta tehdyt päätökset tai liikuntasuoritukset. Ja kun tämän tilanteen on saavuttanut, myös mielitekoihin vastaaminen tuntuu luontevalta ja sallivalta ilman, että herkkuja tarvitsee ansaita sen enempää liikuntasuorituksilla kuin muusta ruoasta niukistelemisellakaan.

Kun itse aloittelin painoprojektiani, käänsin ajatukseni suoraan sille taajuudella, että liikuntalupaa ei tule, ennen kuin tietty painolukema olisi saavutettu. Tämä voisi tarkoittaa myös sellaista ajatusta, jonka mukaan minun täytyisi päästä tiettyyn ja ennen kaikkea riittävään ruokamäärään, minkä jälkeen liikunta olisi minulle vasta sallittua. Eli sen sijaan, että olisi noudattanut yhä anorektista ajatusta siitä, kuinka syöminen tulee vasta liikunnan ja kulutuksen jälkeen, noudatin täysin sääntöä, jonka mukaan lupa liikkua seuraa riittävää syömistä ja painon normalisoimista. Tästä en lipsunut tuolloin, ja nyt olen vihdoin vapaa harrastamaan liikuntaa enemmän oman mieleni mukaisesti - terveen mieleni mukaisesti.

Itse en halua ikinä enää palata ajatuskaavaan, jonka mukaan minun pitäisi hankkia liikunnan kautta itselleni lupa syödä. Ajatukset siitä, kuinka saisin syödä vain kuluttamani energiamäärän verran, ovat onnellisesti mennyttä elämää. En myöskään ajattele, että minun tulisi liikkua päivässä tietyn verran, jotta uskaltaisin syödä normaalisti ja vallan vapaasti. Minun nykyisessä ajatusmaailmassani ruoka mahdollistaa urheilun ja muun normaalissa elämässä esiintyvän liikkumisen. Se, että syön hyvin ja riittävästi, tarkoittaa minun elämässäni sitä, että voin polkea töihin pyörällä, tehdä hyvillä voimin työtäni sekä harrastaa vapaa-ajallani myös muunlaista liikuntaa. Eli ruoka on ehto liikunnalle, ei liikunta ehto ruoalle! 

Mutta miten minä sitten liikun  nykyään, että voin syödä rauhallisin mielin ruokapäiväkirjojeni kaltaisia määriä? Painoprojektiini palaan vielä varmasti myöhemminkin, mutta sen verran voin lyhyesti kertoa, että painoni alkaa vakiintua minulle sopivaan lukemaan. Se, että se vielä nousisi ei suinkaan haittaisi minua sekään, mutta kroppani selvästi kertoo jo voivansa hyvin tässäkin painossa. Olen ollut nyt kolmisen viikkoa töissä, eikä painoni ole laisinkaan laskenut, aikalailla keikkuu luultavasti samoissa lukemissa tai himpun verran korkeammalla - luontaisten vaihteluiden kera. Näin ollen olen löytänyt melko hyvän tasapainon energiansaantini ja -kulutukseni välillä. Tämä on ollut minulle selkeä lupa liikkua rauhallisemmilla mielin, mikäli näin tahtoisin tehdä. Nyt tulee kuitenkin iso mutta: lupa liikkua ei suinkaan ole tarkoittanut minulle pakkoa liikkua. Totuttelu töissäkäyntiin ja täyspitkiin työpäiviin yhdistettynä kotiarjen pyörittämiseen ovat väistämättä vieneet minulta voimia. Outoahan se olisi, jos jaksamiseni olisi työpäivän jälkeen samaa luokkaa kuin kotona saman ajan vietettyäni! Näin ollen hyötyliikunnan ohella varsinainen liikunta on jäänyt hyvin vähille, mutta se ei minua haittaa - olen todella sinut tuon asian kanssa. 

Poljen jokaisena työpäivänä töihin ja takaisin. Työmatkani on keskimäärin kolmisen kilometria, joten pyöräilyaika jää päivässä selvästi alle puoleen tuntiin. Työni on osin fyysistä, mikä tarkoittaa sekä askelia että nostoja päivässä jonkin verran. Näin ollen liikun kyllä lähes päivittäin, mutta tällä erää liikuntani keskittyy aika tavalla työpäivieni ympärille. Olen ollut tähän todella tyytyväinen, enkä ole kaivannut työpäivien päälle juuri muuta liikuntaa - arkiaktiivisuus on riittänyt vallan mainiosti. Olen kuunnellut täysin omaa kehoani ja totutellut rauhassa tähän uuteen elämäntilanteeseen. Vapaapäivätkin on mennyt muutoin kiireisissä merkeissä ystäviä tavatessa tai muiden kotipuuhailujen parissa, eikä liikuntapuoleen ole jäänyt aikaa keskittyä. Toki olen halunnut pyhittää vapaapäiväni myös ihan lepäilylle - sekin on enemmän kuin tärkeä asia muistaa.

Ajatuksenani on kuitenkin oman jaksamiseni mukaan alkaa harrastaa liikuntaa myös vapaa-ajalla joskus tulevaisuudessa - sitten kun aikaa minulla siihen löytyy paremmin. Ei siksi, että kokisin siihen jotain pakkoa, vaan siksi että haluan. Pienimuotoista lihaskuntoharjoittelua olenkin tehnyt kotona jonkin verran vapailla painoilla sekä kuntopallolla, mutta ajatuksena olisi lihaskuntoharjoittelua lisätä hieman viikkoihini. Osasyy tähän löytyy jo ihan työpaikalta: tarvitsen hyvän lihaskunnon jaksaakseni töissä. Koen tällä hetkelläkin lihaskuntoni olevan yllättävän hyvä viime vuoteni huomioon ottaen - ja samalla luonnollisestikin parempi kuin vuosiin. Koen jaksavani töissä fyysisesti loistavasti, mutta kaipaisin vielä parempaa lihaskuntoa esimerkiksi tietynlaisia nostotilanteita ajatellen. Ja toki sitä samaa jaksamista tarvitsen oman kotipunttinikin kanssa täällä kotosalla :)

Myös muunlaista liikuntaa haluaisin ottaa mukaan arkielämääni hyvinkin mielelläni. Motiiveina tähän riittävät minulle minun omat lempilajini, joita haluaisin harrastaa lajien vuoksi, en kulutuksen. Rullaluistimet tekisi mieli kaivaa esiin verkkokomerosta ja suksien kunto tekisi mieli varmistaa tulevn talven varalle. Talvea odotellessani intoani kaiken muun kyseiseen vuodenaikaan liittyvän positiivisen ohessa lisää huimasti ajatus jäälle astumisesta luistimet jalassani. Ja kaikki tämä ensimmäistä kertaa vuosiin oikeilla perustein, oikean liikunnanilon ja todellisen innon kera! Taustalla eivät kummittele ajatukset pakkoliikunnasta tai mahdollisimman kuluttavasta liikunnasta, vaan pääasiassa on innostus kyseisiin lajeihin. Tällä hetkellä minut ajaa liikkumaan se tunne, kun koen jaksavani hyvin - ja se on oikesti ihan mahtava tunne! On hieman eri asia tehdä kävelylenkkejä viimeisillä voimillaan ja vähillä syömisillä, kuin energiavarstot täysinä ja kroppa hyvävointisena.

Kuvat: weheartit.com

Joten lupa syödä ei tule minulle suinkaan liikkumiseni mukaan. Syömiseni mukautuvat omien tuntemusteni ja mielihalujeni mukaisesti. Toivonkin näiden mietteiden herättävän ajatuksia sellaisilla, jotka vielä niin kovasti takertuvat sairauden eteenpäin ajamina ajatukseen, että vain harrastamalla liikuntaa saa syödä vapaasti. Parantuminen anoreksiasta on monimutkainen yhtälö ruoan ja liikunnan suhteen. Mielen tulee oppia sallimaan ruoka meistä jokaiselle, niin energian kuin nautinnonkin lähteenä. Kropan tulee oppia jälleen ihmiselle luontaiset tuntemukset kylläisyydestä ja nälästä. Psyykkeen tulee eheytyä taustalla, jotta kaikki sallivuus ja itselle armollisena oleminen olisi edes mahdollista. Mutta jos ajatellaan asiaa ainoastaan liikunnan ja ruoan suhteen, ajattelen suuresti niin, että ensin suhteen ruokaan tulisi normalisoitua, ennen kuin liikuntaa kannatta edes ajatella - usein jo ihan huonon fyysisen voinninkin vuoksi, mutta myös rikkonaisen psyykkeen vuoksi.

Minulle aikanaan hoitotaholta annettu liikuntakielto oli varmasti monella tapaa pelastukseni ja onneksi se seurasikin minua ajatuksissani pitkällä tähän hetkeen saakka. Vaikka liikuntakieltoa seurasikin toki melkoinen ahdistus, niin tämän liikuntakiellon avulla opin ymmärtämään myös sen, että minulle ei tapahdu mitään pahaa, jos syön, vaikken liikuntaa harrastakaan. Ymmärsin sen, että saan syödä, vaikka en liikkuisi lainkaan. Näin ollen olen saanut rauhassa normalisoida suhdettani ruokaan, ennen kuin olen alkanut normalisoida suhdettani liikuntaan. Helppoa se ei ole ollut ja ajatus pakkoliikunnasta on kulkenut mukanani tiiviisti viime vuosien ajan, mutta myös ajatus liikuntaluvan saamisesta vasta myöhemmin, voidessani niin fyysisesti kuin psyykkisestikin jo huomattavasti paremmin, on oikeasti kantanut hedelmää. Kuten eräs lukijani hyvin kerran kommentoikin, tulisi sairauden jäljiltä onnistua normalisoimaan myös suhde liikuntaan. Ei, se ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi harrastaa liikuntaa, vaan esimerkiksi sitä, että terve mieli sallii olla harrastamatta liikuntaa ilman huonoa omaatuntoa tai muita sairaita ajatuksia.

Jokainen on tietenkin oma yksilönsä, eikä kenenkään parantuminen etene täysin samoja polkuja pitkin. Minulla kuitenkin suhde liikuntaa alkoi vähitellen normalisoitua ajan kanssa, kun olin ensin saanut ruokailuni kuntoon ja kroppani energiavarastot täytettyä. Tällöin myös mieleni oli vihdoinkin valmis käsittelemään liikuntaan liittyviä asioita oikein, terveellä tavalla. Luonnollinen tapa syödä ja hyvä fyysinen vointi ovat taanneet minulla sen, että myös tarve liikkua on luonnollista ja tervettä. Joten kaikki aikanaan. Anoreksian pituisessa mittakaavassa liikunnan aloittamisella ei ole kiire - ruoka ensin, liikunta vasta paljon sen jälkeen.

<3: Laura