Lupasin näin töihinpaluun kunniaksi kirjoitella ajatuksiani liittyen ammattiini ja ammattiunelmiini :) Tässä olisi siis hieman ajatuksiani lapsuuden ammattihaaveista, lukion jälkeen koetusta pääsykoerumbasta sekä tiestä, jonka lopulta valitsin - tie joka on kuljettanut minua tähän kyseiseen hetkeen!
Jo ala-asteella kirjasin ystäväkirjoihin haaveammatin kohdalle lääkärin - muita vaihtoehtoja ei käynyt edes mielessä. Haave lääkärin ammatista jatkui läpi yläasteen antaen suuntaa myös lukiota varten tekemilleni kurssivalinnoille - pitkä matematiikka, fysiikka sekä kemia olivat näin ollen välttämättömiä. Lukiossa taivalsin läpi kaikki kurssit tuntien välillä valtaisaakin tuskaa, sillä vaikka mielenkiinto ihmisbiologiaa kohtaan olikin suuri, ei matemaattiset aineet olleet ehkä se minun juttuni. Varsinkin kemia tuntui takkuavan, mutta siitä huolimatta sain selvitettyä kaikki fysiikan ja kemian kurssit. Kun tuli aika alkaa miettiä tulevia opsikeluvaihtoehtoja, olivat minun valintani selkeät: lääketieteen opiskeleminen yliopistossa tai ensihoitajaksi tai sairaanhoitajaksi opsikeleminen ammattikorkeakoulussa.
Ajatukseni mahdollisuuksista, mitä lääkikseen pääsyyni tuli, olivat varsin realistiset eikä luottamus itseeni asian tiimoilta liioin suuri ollut, joten toki hain myös muihin paikkoihin. Ykkösvalintani olikin ensihoitajaksi opiskeleminen Tampereella, Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa. Kun ylioppilaskirjoitukset olivat ohi, saapuivat kutsut kaikkiin ammatikorkeakoulujen pääsykokeisiin, joihin olinkin toivonut pääseväni. Näin ollen edessä oli pääsykoerupeama lääkiksen pääsykokeen sekä yhden sairaanhoitajalinjan sekä kahden ensihoitajalinjan pääsykokeiden muodossa. Kun matkustin Ouluun lääkiksen pääsykokeisiin, tiesin reissun olevan lähinnä tutustumismatka. Kun ylioppilaskokeiden jälkeen aloitin välittömästi kolmivuorotyön Valiolla pakkaamon puolella tiesin, ettei energiaa lukemiseen todellakaan riittäisi - ja riittävä panostus olisi vaatinut minulta täydellisen keskittymisen vain ja ainoastaan pääsykokeisiin. Joten raskas työ ja jatkuva väsymys saivat aikaan sen että en vain yksinkertaisesti jaksanut lukea riittävästi töiden ohella. Piipahdinkin siis Oulussa syömässä eväät pääsykoesalissa ja moikkaamassa mummoa ;)
Tein Ouluun myös toisen reissun ensihoitolinjan pääsykokeisiin. Lahdessa piipahdin sairaanhoitolinjan pääsykokeissa myöskin, mutta se suurin unelmani odotti Tampereella eli Pirkanmaan ammattikorkeakoulun ensihoitolinja. Pääsykokeet tulivat ja menivät ja toki jännitys oli valtaisa. Kun tulokset lopulta tulivat, päättyi kuorien avaaminen huimaan pettymykseen ja kyyneliin: en päässyt Ouluun tai Tampereelle opiskelemaan. Onneksi jo seuraava päivänä osasin laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin: sain opiskelupaikan Lahdesta, mikä sekin oli jo mieluinen saavutus :) Lopulta osasin olla myös ylpeä siitä, että lähes 800 hakijan joukosta, olin lopulta muistaakseni sijalla 26 (vain 16 pääsi sisään) Tampereen ensihoitolinjalle pyrkijöistä ja myös Oulussa olin melko samoilla sijoilla - eihän näihin saavutuksiin voinut olla pettynyt, vaikken sisään päässytkään! Murhe väistyi siis pian ja aloin intoilla ihan täysillä Lahteen muuttoa ja tulevia opiskelujani!
Koulu alkoikin kivoissa tunnelmissa ja olin todella tyytyväinen lopulta opiskelupaikkkaanikin. Ajatukset ensihoitajan urasta ja akuutimmalla puolella työskentelystä säilyivät mukanani vielä jonkin aikaa opiskeluiden alettuakin. Kun koulu pääsi kunnolla käyntiin, täydellisyyden tavoittelu nosti minussa päätään tavalla, jota ei vielä lukiossa ollut näkynyt. Tämä näkyi valtavana stressinä ja jännityksenä - haluna olla niin hyvä! Vaikka nautinkin koulusta ja opsikelusta, harjoitteluiden myötä jatkuvan arvostelun kohteena oleminen sai minut ajoittain melkein musertumaan stressin alle. Päähäni pinttyivät vain negatiiviset asiat, vaikka niiden osuus olikin todella pieni poisitiivisiin nähden. Minulle ei kelvannut kuin paras arvosana, ja kun en kuudesta harjoittelusta yhdessä siihen yltänyt, jäi tämä aivan liian suuressa mittakaavassa päähäni pyörimään. Tämä kaikki kertoi omaa kieltään sairastumisestani - sen ensioireista ja armottomuudesta omaa itseä, inhimillisyyttä kohtaan.
Lukuisat omakohtaiset osastojaksot ovat asettaneet minut hoitajan roolista potilaan asemaan antaen samalla väistämättä aivan erilaista näkökulmaa hoitotyöhön. Koska osastojakosjani en menneisyydestäni voi poistaa, ajattelenkin ne intensiivisinä oppijaksoina, joilta olen saanut sellaista näkökulmaa hoitajan työhön, millaista en koulun pelkiltä koskaan olisi voinut saada. Osastojaksoni ovat olleet minulle kuin kahden vuoden harjoittelujakso, jossa olen oppinut valtavasti siitä, millaiseksi hoitajaksi minä haluan - tai en halua - ja millaista on olla potilaana, joka itselle vieraassa ympäristössä on vieraiden ihmisten ympäröimänä, suorastaan toisten armoilla.
Jo opiskeluaikoina tein oman alani sijaisuuksia. Ensimmäisen kesätyöpaikkani olivat julkisella puolella terveyskeskuksen vuodeosastolla sekä kotisairaanhoidon puolella. Valmistuttuani aloitin työt terveyskeskuksen akuutilla osastolla, jossa vanhat ajatukseni akuutimmasta työstä syttyivät jälleen. Tuo työjakso olikin erittäin tärkeä ammatillisen oppimiseni kannalta - sainhan mitä parhaimmalla tavalla harjoitella alan kädentaitoja ja niitä somaattisen puolen asioita. Tuo kesä oli raskas, mutta todella todella antoisa. Tämän jälkeen olen ollut töissä kotikaupungissani lisäksi erilaisilla vanhuksia hoitavilla osastoilla. Kun aloitin opiskeluni ajattelin, etten ikinä menisi töihin vanhainkotiin - niinhän sitä suurin osa meistä ajatteli. Mutta miksi? Nyt vasta olen tajunnut sen työn arvokkuuden kaikessa raskaudessaan. Kun vaalikonetta erään kerran tehdessäni tajusin ajattelevani asioita juurikin vanhusnäkökulmasta tajusin, kuinka tärkeää työtä se on. Se jälkeen ei ole tullut mieleenkään väheksyä sitä sairaanhoidollisesta näkökulmasta.
Tällä hetkellä työskentelenkin paikassa, jossa todella haluan olla töissä. Luonnollisestikaan en täällä enempää voi tai halua työpaikastani kertoa, mutta olen enmmän kuin onnellinen saadessani siellä työskennellä sairaanhoitajana. Saan sieltä haluamaani kokemusta, mutta myös viihdyn siellä oikeasti paikan ilmapiirin vuoksi. Se on juurikin se paras työpaikka minulle tällä hetkellä elämäntilanteeni kannalta katsottuna :) Toki minulla on tämänkin työpaikan ulkopuolella suuri joukko ammatillisia unelmia olemassa - unelmia joiden toteuttamisen aika ei kuitenkaan ihan vielä ole. Onneksi on kuitenkin vielä aikaa ja paljon!
Kuvat: weheartit.com
Suurimmat unelmani ammattiani koskien liittyvät tällä hetkellä kaikkeen läpikäymääni. Haluaisin todella pystyä tulevaisuudessa hyödyntämään myös ammatillisessa mielessä kaikkea kokemaani. Koska menneisyyttä en voi poistaa ja se kaikki tulee olemaan ainiaan osa kokemusmaailmaani, haluan oikeasti muuttaa sen kaiken hyväksi - auttamalla muita omien kokemuksieni kautta. Tämän blogin kirjoittaminen kertoo myös omaa kieltään siitä. Vaikka aloitin aikanaan kirjoittamaan oman oloni helpottamiseksi ja nykyään kirjoitan paljon omaksi ilokseni ihan vaan tavallisesta arjestamme, on myös toisten auttaminen vertaistuen muodossa ihan valtava osa kirjoitusmotivaatiotani! Jatkossa haluaisinkin ammentaa tällaisista vertaistukikokemuksista tietoa ja taitoa ihan ammatillisessa mielessäkin - tulevaisuutta ajatellen. Vielä minulle ei ole selvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa, mutta ehkäpä se selkiytyy minulle vähitellen - kun sen aika todella on :)Vaikka olenkin oppinut elämään hetkessä, ei mielestäni haaveilustakaan saa luopua. Haaveet saavat meidät tovoittelemaan jotain, mikä on juuri meille itsellemme tärkeää. Haaveilen monistakin asioista elämän eri osa-alueilla ja tämä haaveeni liittyen ammattiini on vain yksi niistä. Yksi haave, mutta vallan tärkeä sellainen.
Millaisia ammattiunelmia teillä on? Onko ammatinvalinta ajankohtainen vasta tulevaisuudessa? Onko unelmien opiskelupaikka jo saavutettu tai unelma-ammattiin jo valmistuttu? Vai ovatko toiveammatit vielä haaveilun tasolla? Toisin sanoen - olisi mahtavaa kuulla teidänkin ajatuksistanne aiheeseen liittyen, teidän ammattiunelmistanne! :)
<3: Laura
Oli todella mukava lukea ajatuksiasi ammatistasi. Ihan senkin takia, että oma unelma-ammattini on sairaanhoitaja.
VastaaPoistaHaaveissa olisikin peruskoulun jälkeen hakea lähihoitajaksi opiskelemaan. Tiedän itsekin, etten tässä kunnossa pysty niin raskasta ammattia opiskelemaan, mikä lisääkin motivaatiotani karistaa syömishäiriötä kimpustani(joka on taas vaihteeksi hukassa. köh. köh). Täytyisi vain muistaa olla itselleen armollinen; puoli vuotta yhteishakuun on kuitenkin lyhyt aika! Ihan kauhistuttaa, murrunko täysin, jos en pääsekään opiskelemaan lähihoitajaksi ensimmäisellä yrittämällä. Olen kuitenkin yrittänyt (ja läheiseni ja lääkärini myös) tolkuttaa, että minulla on KOKO elämä aikaa opiskella ja työskennellä mieleisessäni ammatissa. Ja tärkeintähän olisi saada itseni kuntoon, jotta sillä alalla pystyisin opiskella ja työskennellä. Sosiaali- ja terveysala kun vaatii niin psyykkistä kuin fyysistäkin tasapainoa. (Ja totta tosiaan, tällä hetkellä se tasapainokin on ihan jotain muuta) Alati päässäni pyörii, mokaanko nyt kaiken; peruskoulun suorittamisen, ammattikouluun haun, kaiken...
... puhumattakaan siitä, että toiveena olisi ammattikoulun jälkeen suunnata opiskelemaan sairaanhoitajaksi.
PoistaKiva kuulla Mari sinunkin ammattihaaveistasi :) Voin kyllä kokemuksesta sanoa, että vaikka tietyllä hetkellä maailma tuntuisikin musertuvan jonkin pettymyksen, kuten vaikka koulupettymyksen vuoksi, niin onneksi sekin tunne menee ohi. Voin allekirjoittaa läheistesi ja lääkärin toteamuksen siitä, kuinka aikaa opiskella ja tehdä töitä on vaikka kuinka. Sitä elää vaan niin hetkessä ja pahentaa vielä oloaan sillä täydellisyyden tavoittelulla ja muihin vertailulla, ettei muista edessäolevia vuosia. Nyt vaan hoidat itsesi kuntoon, sillä tämä ala on kyllä niin raskas, ettei tätä puolikuntoisena voi tehdä!
PoistaJoten ammenna nyt näistä ammattihaaveista itsellesi motivaatiota ja taistelutahtoa päihittää sairaus! On paljon kivempi työskennellä ja opiskella, kun on hyvässä kunnossa ja jaksaa kunnolla keskittyä :)
Olipa mielenkiintoista luettavaa :) itsellänikin tulevaisuuden ammattihaaveet painottuvat hoito alalle, mutta en vielä ole varma että aloitanko lähihoitaja opinnoista vai lukiosta. Onneksi mulla on vielä puolivuotta aikaa pohtia :)
VastaaPoistaSun blogisi on auttanut mua monessa. Olen saanut ahdistukseen helpotusta sun pitkistä ja hyvin kirjoitetuista postauksista :) kiitos sinulle <3 Sä sovit kyllä vallanmainiosti hoitotyöhön!!
On myös ihanaa huomata, kuinka paljon asioita voi saavuttaa terveenä. Sulla on mies ja lapsi, oma koti ja ammatti. Sulla on ystäviä, hyvää mieltä ja olet taistellut itsesi syömishäiriöstä. :) sä oot hyvä esikuva siitä, että kovalla työllä tästä kaikesta tulee parempaa.
Kaikkea hyvää ja vielä suurkiitokset tästä sun blogistasi <3
Kiisto Jossu itsellesi taas ihanasta kommentista ♥ On totta, että terveenä oikeasti voi tavoitella unelmiaan ja elämältä voi saada niin paljon :)
PoistaJa kiva kuulla sinunkin ammattihaaveistasi! Hauskaa huomata kuinka moni haaveilee hoitoalasta mytöskin :) Itse tosiaan kävin lukion lääkärihaaveideni vuoksi, eikä oikeastaan lähihoitajaksi opiskeleminen tainnut edes käväistä mielessä - en jotenkaan edes osannut ajatella sellaista vaihtoehtoa tai jotenkaan siitä tiennyt. Mutta kumman sitten valitsetkin, on päätös varmasti hyvä ja toivottavasti myös mieluinen sinulle itsellesi :)
Kaikkea hyvää Jossu sinullekin ja valtavasti tsemppiä ja taistelutahtoa! ♥
Ite aattelin tässä viimeiset pari vuotta, että haluan terveydenhoitajaksi. Tämä tuli kuitenkin vähän siitä, kun yläasteella aina kaikki kyseli että miksi aiot isoksi. Mua ahisti ihan hirveesti se kyseleminen oli olo, että pitäs tietää ja miten en tiedä yhtään mitään. Se oli kauhee tunne /: Silloin aloin kiinnostuun hirveesti terveellisesti ruuasta jne (mikä nyt meni yli sen verran, että nyt opettelen syömään ruokaa RIITTÄVÄSTI ilman herkkuja. Ihan vain sen takia, että opin syömään riittävästi. Herkkujen kanssa sitä yleensä söi liian vähän monipuolisesti, koska pelkäsi lihomista. Myöskään herkut eivät pysyneet ikinä kohtuudessa vaan täytin niillä nälkäisen vatsan varmaan vähän ahdistukseenkin. Seuraava vaihe siis sitten syödä herkkuja kohtuudella. Nyt vähän aikaa kuitenkin koen herkkulakon hyvänä. )
VastaaPoistaNiin aattelin sitten, että terveydenhoitaja ois kiva. Halusin siihen kuitenkin aivan vääristä perusteista. Nyt sitten kaikki olettaa, että oon menossa terveydenhoitajaksi.
Kuitenkin tässä lähiaikoina mua on alkanut kiinnostaan hirveesti varhaiskasvatus. Lastentarhanopettaja ja toisena vaihtoehtona vois olla luokanopettaja. Mun kiinnostus on kovasti lapsissa ja oon myös ollut lasten kans paljon tekemisissä, joten tiedän sen myös. Lisäksi mun luonne sopis kasvatus, tarhaelämään hyvin. Viimeksi tänään kuulin isän kommentin, kun sanoi että niin sää haet sinne sairaanhoitaja/terveydenhoitaja. Sanoin et nii tai varhaiskasvatusta. Kommentti oli ''no älä nyt mitää sellasta hae, että se sairaanhoitaja/terveydenhoitaja on tosi hyvä'' (kommentoi myös vähän aikaa sitten, että lääkis vois olla hyvä että kyllä sinne helposti pääsee; taustana mulla on lyhyt matikka, 1 kurssi käytynä fysiikkaa ja kemiaa en osaa eikä kiinnosta :D. Lisäksi sinnehän mennään noin vaan :D). Sanoin, että itehän sen päätän niin sanoi (toki vähä vitsillä) ''ei, minä sen päätän''.
Ärsytti kyllä kommentti tosi paljon, koska sen muka haaveen takia oon joutunut kärsiin paljon. Tai siitä oon vetänyt kauheet stressit et pitää saada vähintään M arvosanat kaikista aineista ja kuinka raskasta se opiskelu tulee olemaan kun terveydenhoitajaan kuuluukin eka sairaanhoitajan tutkinnot. Nyt tuntuu, että tiedän omat voimavarani. Oon kuullut, että lastentarhanopettaja/luokanopettaja olisi raskasta puuhaa ja terveydehoitaja olisi leppoista. Mutta nään itse sen vain niin, että terveydenhoitoalalla päätyisin siihen valtaisaan stressiin minkä aiheutti jo pelkkä se opiskelun miettiminen ja sen ''haaveen'' takia oikeesti tuntuu, että mun lukio meni vähän päälaelleen. Tänään alkoi abivuosi ja koen olevan onnellisimmillani. Tuntuu, että tiedän minne oikeasti haluan ja mitä haluan tehdä. Lisäksi lasten kanssa väsyy, mutta se väsymys on aina ollut mulle vain positiivista energiaa ja oon ollut iloinen oma itseni lasten kans.
Terveydenhoitajaa pelkäsin jo lukion ekalla, että pääsisinkö sitten sisään kun on niin vaativa päästä. Murehdin asiaa enkä perehtynyt siihen että haluanko. Mietin vain, että pakko päästä.
Juuri, kun tuntuu että asiat ois selkiytynyt niin sitten kuulee tuollaista negatiivista kommenttia muilta. Selvitköön vanhemmille hakujärjestykseni sitten kun oon hakenut ja jos pääsen sisään. :) Mielipiteensä kullakin.
Tuntuu vaan, että soimaan hirveesti itteeni siitä että oon kuluttanut energiaa niin paljon turhaan ja jätin kivoja harrastuksia väliin murehtimisen takia. Oikeen ärsyttää tähän astiset lukiovuoteni kuinka ne oli niin kuluttavia ajatusten takia vain. Oon kuitenkin kiittänyt onneani, että haku ei ollut viime keväänä koska en ois ollut siihen valmis. Nyt koen olevani valmis ensi keväänä hakemaan ja oon siitä mahdollisuudesta myös innoissaan.
jatkuu...
...
VastaaPoistaMielestäni sellaiselle alalle, josta on kaikille jo ehtinyt puhua mutta yhtäkkiä monien seikkojen takia se ala alkaakin ahdistaa niin ei silloin kannata sinne olla väkisin menossa. Tietääkseni opiskelujen aloittaminen ja työhönmenemiseen ei saisi kuulua ahdistusta. Ei se silloin voi olla oikee..
Voihan sinne hakea, kun varhaiskasvatustakin on päässyt vain 12% sisään mutta sitten joudun puntaroimaan että onko valmis menemään sellaiseen mikä ahdistaa ennen alkamistakin.
Tuli pitkää, mutta piti purkaa tää jo kauan vaivannut asia ulos kirjoittamalla.
Kiva kun jaksoit kirjoitella - josko tosiaan asian purkaminen edes hieman sinun oloasi helpottaisi! :) Olet ihan oikeassa siinä, että päätös ammatistasi on täysin sinun, vain ja ainoastaan sinun! Kukaan muu ei voi, eikä heillä ole edes oikeutta tehdä päätöksiä sinun puolestasi, sillä sinä olet se, joka sitä työtä tulee tulevaisuudessa tekemään. Jos sinua jo ajatuskin terveydenhoitajan ammatista ahdistaa, ei ala ole sinulle todellakaan oikea. Luota siihen, mihin oikeasti itse uskot ja minkä sisälläsi tiedät oikeksi ratkaisuksi :)
PoistaMurehtimisen sijaan nauti tästä ikimuistoisesta elämänvaiheesta, abivuodestasi ja uusista tulevista asioista! Ja vaikka et pääsisikään varhaiskasvatuksen pariin ensimmäisellä hakukerralla, on aikaa vielä rutkasti jäljellä :) Ja se vaikkei ekalla kerralla pääsisikään, niin se ei todellakaan tarkoita, että ala olisi sinulle väärä - hakijoita on paljon, joten väistämättäkin alalle sopiviakin opiskelijoita jää ilman opiskelupaikkaa. Joten tsemppiä sinulle ihan valtavasti! Nauti ja luota itseesi ja omiin ajatuksiisi - se vie jo pitkälle :)
Oih, olipas voimaannuttava teksti lukea! Olet hyvä esimerkki siitä, kuinka omat vaikeat kokemukset voivat olla myöhemmin voimavara hoitajan työssä. Kun lähdin oman sairaalajakson jälkeen lähihoitajakouluun, sain aika ristiriitaista palautetta siitä, onko se oikea paikka vai ei. Ne, jotka tunsivat minut ja tiesivät minkälainen olen perusluonteeltani, kannustivat, mutta sain myös kuulla paljon sitä kuinka "jotkut" lähtevät hoitoalelle etsimään apua omiin ongelmiinsa. Koin sen silloin aika raskaaksi ja siitä syntyi epävarmuus, että "mitä muut ajattelevat?" Jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan turhaa, mutta silloin en ollut niin vahva kuin nyt. Asuin koulun alkaessa nuorisokodissa, siellä oma-aikuiseni sanoi, että "mie näkisin siut aivan ehdottomasti mielenterveyspuolella!" kun koulutusohjelman valitseminen tuli ajankohtaiseksi. Se olisi kiinnostanut minua kaikista eniten, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin että joku tulee osoittamaan sormella taustojani ymmärtämättä aikakontrastia... Näin ollen suuntauduin lapsiin ja nuoriin. Se oli ihan hyvä vaihtoehto sekin, mutta se ei kuitenkaan ollut se mitä Sydän sanoi.
VastaaPoistaKun nyt mietin tätä, uskon että kaikki meni niinkuin pitikin. Ehkä olisin ollut silloin liian nuori. Nyt kuitenkin ajatus pyörii päässä entistä vahvempana ja olen harkinnut tätä vaihtoehtoa uudestaan nyt vanhempana, vahvempana ja (ehkä) viisaampana. :) Tuleva näyttää mitä tapahtuu. ^^
Tähän loppuun pakko kertoa vielä yksi juttu, mikä tuli mieleen. Nuorisokodissa, missä sairaalan jälkeen olin, oli eräs aikuinen, jolla oli käsissä vanhoja viiltelyarpia. Tämä kyseinen aikuinen oli ehkä ihanin kaikista, todella lämmin ja tunneherkkä ihminen. Siinä ihmisessä asui sellainen ymmärrys, mitä en en kellään muulla aikuisella/hoitajalla ollut ennen kokenut. Siinäkin yksi aivan loistava esimerkki, kuinka omat kokemukset voi kääntää vahvuudeksi - kunhan vain on selvillä vesillä itsensä kanssa.
Kiitos tästä mahtavasta kirjoituksesta - jälleen kerran!
Kiitos itsellesi Tiu ihan mahtavasta kommentista! Tämä sai miettimään omaakin haavettani ja tilannettani vieläkin vahvemmin :) Se miten kuvailit tuon nuorisokodin ohjaajan menneisyyttä ja sen tuomista omaan tekemiseensä, niin se vahvisti vaan ajatustani siitä, kuinka itsekin uskon pystyväni juurikin tuolla tavalla käyttämään hyödyksi tätä kaikkea kokemaani - ainakin toivon todella niin :) Joten kiitos, kun kirjoitit siitä!
PoistaJa todella mukavaa kuulla sinunkin kertomuksesi omasta ammatinvalinnastasi! Onneksi uskalsit luottaa itseesi ja oman tilanteesi tuntemiseen niin, että lähdit lähihoitajakouluun - olet varmasti juuri oikealla alalla sinäkin :) Onneksi aikaa on vaikka kuinka, ja vaikket tuolloin valinnutkaan mielenterveyspuolta, niin voit varmasti halutessasi vielä sinnekin suuntautua :) Ja kiinnostuksesi mielenterveystyötä kohtaan yhdistettynä omiin kokemuksiisi voivat olla vielä suuri vahvuus lasten ja nuortenkin kanssa työskennellessäsi. Koska valitettavasti tuossakin ikäryhmässä niin paljon on tarvetta mielenterveystyön tekijöille, on sinun kokemuksesi ja kiinnostuksesi varmasti lasten ja nuortenkin parissa ihan kullan arvoista.
Kiitos vielä kokemustesi jakamisesta ja mukavaa kuulla, että postaus oli mieluisa :)
Olet mahtavasti taistellut opiskelusi läpi ja rairaudestasi ja osastojaksoistasi huolimatta valmistunut hyvin arvosanoin unelma-ammattiisi. Kerrassaan upea suoritus! Monella, liian monella, on opiskelu tai töihin pääsy jäänyt vain haaveeksi syömishäiriön takia ja se on sääli. Olet omalta osaltasi auttanut monia lukijoitasi uskomaan itseensä ja kapasiteettiinsa kyetä pääsemään elämässä eteenpäin, antamalla esimerkkiä ja kertomalla kokemuksistasi. Hienoa, että olet ottanut osastojaksosi kokemuksena ja "harjoitteluna" ja ammennat näitä kokemuksia työskennellessäsi. Teet arvokasta työtä!
VastaaPoistaItse olen vielä saikulla, mutta jo keväällä toivon pääseväni aloittamaan omalla alallani puolipäiväisenä. Valmistuin 2011, monista osastojaksoistani huolimatta, oman ryhmäni kanssa ja tuntuu, että, jos en pian pääse takaisin työelämään, alkavat taitoni jo ruostua. Oikeasti siitä ei kai olisi pelkoa, mutta käsityöalalla olevana, en osaa tällaisia ajatuksia välttääkään. Kaikki ajallaan, mutta sinä olet nyt siinä vaiheessa, että ura on edessäsi. Ties vaikka lähtisitkin vielä opiskelemaan pidemmälle, aika näyttää. ;)
Kiitos Nell kauniista sanoistasi ♥ On ihanaa ajatella, että vaikken vielä voikaan tehdä työnäni syömishäiriöstä kärsivien tukemistyötä, on se mahdollista edes tällä tavalla, omia kokemuksiani jakaen :)
PoistaSuunnitelmasi töihin paluun suhteen kuulostavat hyviltä! On kivaa ajatella, että on jotain tavoiteltavaa ja motivaatiota lisäävää ammattipuolellakin, kunhan muistat antaa itsellesi aikaa, joohan? Varmasti asiat muistuvat sinulle mieleen, kunhan vaan taas pääset töiden pariin :) Onneksi työ opettaa sitten aikanaan ja töihinpaluu sujuu sinullakin mainiosti! :)
Oli ihana lukea sun ammattihaaveista! Mäkin oon oivaltanut, että tän kaiken voi kääntää voitoksi! Sairauksieni pahentuessa aattelin et noni siinä meni se mahdollisuus, ei mun pää kestä muiden kuuntelemista. Ei ehkä jos jää ajattelemaan niin, mutta mä uskon, että melkein kaikki on mahdollista, kun oikein kovasti vaan haluaa ja tekee töitä sen eteen. Sitäpaitsi, kaikkea ei opi kirjasta lukemalla ja musta nää on sellasia asioita osittain. Hoitohenkilökunnasta kyllä huomaa helposti kuka on kokenut itse ja kuka lukenut kirjasta. Ja niin kun sanoit, sitä on oppinut millaiseksi hoitajaksi haluaa, ja ei halua, tulla. Ihanaa kun on haaveita :)
VastaaPoistaIhanaa, että pystyt sinäkin ajattelemaan tällä tavalla! Tästä kaikesta voi oppia ja kaikki kokemukset voi kääntää jollain tapaa vahvuuksiksi :) Jos ei ihan ammattimielessä, niin kyllä tämän kaiken koetun myötä muiden ihmisten ymmärtäminen jo ihan arkielämässä on varmasti itse kullakin ihan toista luokkaa kuin ennen sairastumista!
Poista