Nyt sain haalittua myös vanhempieni koneelta kuvia sunnuntailta, joten voin kirjoitella enemmänkin minun ja lähipiirini muiden äitien äitienpäivästä :) Noh, päivä noudatteli aika lailla samaa kaavaa muiden juhlapäivien kanssa ulkopuolisen silmin, mutta ehkäpä päivästä löytyy myös jotain uuttakin kerrottavaa :)
Aamu alkoi meillä rauhallisesti ja hieman poikkeavasti, kun pikkuinen herra päätti nukkua paljon pidempään kuin yleensä aamuisin :) Ihanasti ajateltu pikkuiselta, mutta valitettavastio tämä äiti ei voinut nauttia pitkistä aamu-unista, kun pään sisällä tikitti räjähdystä vaille valmis pommi. Aloittelimmekin Jarnon kanssa aamua rauhallisen aamupalan merkeissä ja hyvän sarjan parissa. Sillä välin, kun minä viihdyin ihanan pitkässä ja kuumassa suihkussa, oli pöydälle ilmestynyt ihan paras äitienpäivälahja Justukselta (iskä oli ehkä hieman hankinnassa auttanut). Lisää lahjasta myöhemmin ensikokeilun myötä - ehkäpä arvaattekin mikä tämä kyseinen lempparilahja oikein olikaan ;)
Matkaan lähdimme Justuksen mummojen lahjojen kera eli vaniljaisten makukahvien sekä kuvamukien, jotka kätkivät sisäänsä Fazerin parhaita :) Matkalla kävimme vielä poimimassa Justuksen isomummolle valkovuokkoja. Jarnon oli tarkoitus nousta ennen minua ja suunnata poimimaan minulle kimppu näitä kaunottaria, mutta eipähän se tällaisen herkkäunisen kohdalla tule kysymykseenkään! Ihana ajatus kuitenkin :) Aamupalaa en sänkyyn saanut, vaikka aiemmin yritinkin kovasti vihjailla, että esimerkiksi köyhillä ritareilla olisi mahtavaa joskus käynnistää aamu ;) Noh, tämä vahinko täytyy jokin vapaa-aamu ottaa takaisin ja aloittaa päivä rauhallisella brunssimaisella aamiaisella :)
Kävimme ensin onnittelemassa Jarnon äitiä jo ennen puolta päivää. Siellä pääsin tutustumaan myös aivan valloittavan ihanaan shelttipentuun, jota en ollut vielä päässyt aiemmin tapaamaan. Pikkuinen oli valkoinen väritykseltään ja silmiä ympäröi tummat läiskät - aikoihin en kyllä ole mitään niin suloista nähnyt! Kahvikupilliset juotuamme suuntasimme Jarnon mummolaan, jossa istahdimme kahvipöydän ääreen hieman pidemmäksikin aikaa. Pääsimme nauttimaan myös ihanista tarjottavista - jälleen kerran - sillä Jarnon mummo omistaa leipomon yhdessä siskojensa kanssa Helsingin Töölössä. Joten kyllä oli herkkuja taas tarjolla joka lähtöön :)
Tämän jälkeen Jarno kiirehti futispeliinsä, jota minun ja Justuksenkin oli alun perin tarkoitius mennä katsomaan. Vointini oli kuitenkin sen verran kehno, että veljeni haki minut ja pojan jo vanhempieni luo. Siellä meitä odotti kahvipöytä: päivän kolmannet kahvit jo ennen kuin kello oli edes kunnolla iltapäivään ennättänyt :)
Makeista leivonnaisista Omena-ansa -niminen omenatorttu on ollut meidän perheessämme vakioleivonnainen jo vuosia. Sitä olemme tehneet myös minä siskoni kanssa ystävillemme tarjottavaksi varmasti lukuisia kertoja. Sen salaisuus on ihanan rahkainen täyte sekä muruseos piirakan päällä. Omenapiirakan kaveriksi löytyi pakkasen kätköistä hieman suklaisempaakin herkkua :)
Äidin ruusut olivat kukoistuksensa jo nähneet, mutta varsin kauniita ne hieman lakastuneenakin vielä ovat :) Itse aina päädyn kuivattamaan lähes kaikki lahjaruusuni, mutta jossain vaiheessa on aina pakko todeta, etten kaikkia sentään voi muistoina säilyttää :D
Kahvikoneen ihanuuksia oli tietenkin myös päästävä testailemaan heti :) Minä tosin aloitin lämpimällä teellä flunssaista oloa helpottaakseni - itseasiassa suosikkilaadullani eli jouluteellä :D
Uutuutena äiti oli hankkinut Nesquik-kaakaota, mutta minä päädyin capuccinoon, mikä oli kyllä hyvä valinta sekin! Täydellinen jälkiruokakahviksi :)
Itse otin ilon irti näistä herkuista vielä seuraavanakin päivänä, kun äitini toimi pelastavana enkelinä ja haki minut ja pojan vähäksi aikaa hengähtämään heille. Kaksi kuppia vahvaa kahvia ja useampi pala kakkua herätti tämän flunssapotilaan jälleen henkiin äidin hoivatessa Justusta. Saa sairastaminenkin ihan uuden perspektiivin, kun ei voikaan keskittyä vain ja ainoastaan itseensä, vaan oon pikkukaveri menossa mukana oli oma olo mikä tahansa!
Fanipaloja kakkujen kaverina :)
Pikkumiehet Justus ja Julius joutuivat katselemaan lattiaperspektiivistä, kun muut ne vaan herkuttelivat pöydän ääressä :D Ei siinä kuitenkaan kauaa enää mene, kun Justus saa oman tuolinsa ja pääsee pöydän ääreen, mutta Julius joutuu valitettavasti jatkossakin tyytymään lattiatasoon ;)
Veljekset saivat rauhassa leikkiä keskenään toisten ruokaillessa :)
Leikki ja seurallisuus uuvutti tosin isoveljen melkoisen nopeasti, joten sängyssä oli hyvä hieman lepäillä papan jalkopäässä formuloiden ajan :)
Päivän ainoat yhteisotokset äidistä ja pojasta - ei äiti-nuhanenä oikein ollut parhaimmillaan valokuvia varten :D Taustalla Idalla oli käynnissä kovat nukkeleikit mitä nyt mummon auttamiseltaan ehti :)
Kun kahvit oltiin saatu juotua, alkoi päivällisen valmistaminen. Äiti oli jo esivalmistelut tehnyt muun muassa uunijuuresten muodossa :)
Päivän muut ruoat valmistuivatkin sitten grillin puolella. Peruna-kesäkurpitsa-herkkusieni-paprika-tuorejuusto -nyyttejä...
...sekä perinteisiä tuorejuustotäytteisiä, pekoniin käärittyjä herkkusieniä.
Mummon pikkuinen "minä ite" -apuri eli Ida-neitokainen :) Salaatti oli Idan vastuulla ja niin mainion kotijuustolla ja cantaloupemelonilla höystetyn salaatin neiti meille tekikin. Ehkä jokunen kotijuuston palanen oli hieman valmiiksi maisteltu, mutta mitäpä pienistä - hyvin salaatti silti maistui meille kaikille :D Ja Juliuksen suosio oli ainakin taattu, kun neitokainen heitteli kamulleen juuston palasia aina välillä lattialle ;)
Itseäni hieman harmitti, kun ruokahalu ja makuaisti olivat täysin karkuteillä. Mutta ainakin silmilläni saatoin mainiosti herkutella :)
Itse yritin ehdottaa, josko äidin olisi kerrankin päästänyt todella helpolla ja olisimme vain grillanneet makkaraa, mutta ehdotukseni ei saanut oikein kannatusta. Minä kuitenkin halusin grillata myös kesän ensimmäisen grillimakkaran itselleni kaikesta huolimatta! Toimi ihan kivana lisänä kanan rinnalla. Vaikka tykkään myös kunnon naudanlihapihveistä, jätin ne tällä kertaa muille - ehkä kunnon pihvi taas sitten ensi kerralla!
Olin kovasti suunnitellut leipovani ihan täytekakun, vaikken perinteisen täytekakun ystävä varsinaisesti ole koskaan ollutkaan - minulla kun oli yksi varsin hyvän kuuloinen resepti odottamassa vuoroaan. Nyt jouduin kuitenkin menemään voimieni mukaisesti sieltä, mistä aita oli matalin eli perinteisen torttupohjan kautta. Viime vuonna tosiaan tein perinteisen mansikkatortun äidilleni, mutta nyt torttupohja sai päälleen suklaakerma-rahkaseoksen, jonka joukkoon murskasin minttukrokanttisuklaata. Päälle vielä Daim-fanipaloja murusteltuna ja valmista tuli! Vaikka kysessä olikin tälläinen pikaleivonnainen, maistui se ainakin minulle vallan mainiosti :)
Tällaisissa tunnelmissa kului siis minun ensimmäinen äitienpäiväni :) Illalla rauhotuimme vielä kaikki kolme leffan ääreen, mikä toimi varsin kivana päätöksenä päivälle. Ehkäpä synttäriaamuna saisin sitten sen herkkuaamupalan sänkyynkin asti? ;)
<3: Laura
P.S. Minun on jo pitkään täytynyt kysellä, että olisiko teillä jotain erityisiä postaustoiveita? :) Olen yrittänyt kirjoitella sopivassa suhteessa kaikesta liittyen arkeeni sekä sairaudesta toipumiseen, sillä niin erilaisista näkökulmista moni varmasti tätä blogia lukee. Mutta mitä mieltä te olette? :) Itse tykkään kirjoitella niin arjestamme, Justuksesta, ruokakokeiluistani kuin sairaudesta vertaistuellisessa mielessä - aiheista jotka minulle ovat niitä tärkeimpä, ja jotka ovat sydäntäni lähellä. Toki kirjoitteluni etenevät aina tilanteen mukaan ja Justuksen ehdoilla, mutta olisin silti halukas kuulemaan, mikäli toiveita olisi teillä ilmaan heitellä! :)
Videopostaus ois ihana ja sit kaikki päivä kuvina jutskat kans :) Mielellään luen juttuja paranemiseen liittyen myöskin :) Sellanen kuvapostaus ois mielenkiintonen, jossa ois kuvia susta eri vuosina ihan pienestä nykyhetkeen! :p
VastaaPoistaHeippa ja kiitos toiveista! Täytyykin ryhtyä pohtimaan, miten voisin alkaa ideoitasi toteuttamaan! :)
PoistaParanemisesta olisi mukava kuulla lisää esimerkiksi ruokapäiväkirjan muodossa! :) Olen itse aika vaikeassa vaiheessa parantumisen (tai tällä hetkellä parantumattomuuden) kanssa, ja sinun ihanasta asenteestasi ja rohkeudestasi rökittää anoreksia saan blogisi välityksellä hurjasti motivaatiota. Tavallaan hassua, miten täysin vieraan ihmisen kokemukset auttavat näin paljon, mutta hyvä niin. :) Vaikutat muutenkin oikein mukavalta ihmiseltä.
VastaaPoistaSitä haluaisin vielä kysyä, että olitko jossain sairautesi vaiheessa riippuvainen vaa'asta? Minulle jatkuva (tarkoitan siis valehtelematta pahimmillaan +20 krt/päivä, vähintään 5 kertaa päivässä) vaa'alla ramppaaminen on muodostunut todelliseksi ongelmaksi! Ahdistun, mikäli en tiedä tarkkaa painolukemaani, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Olen niin väsynyt sääntöihin, kuten että en saa syödä lounasta, ennen kuin vaa'assa näky korkeintaan aamupainoa vastaava luku yms. Tahtoisin kovasti tästä tavasta eroon, sillä tiedän, ettei yhdessä päivässä voi lihoa hirveästi (eihän?) ja tapa ajaa minut hermoromahduksen partaalle. Näin ollen kaikki turvotukset/nesteet saavat minut paniikkiin. Olisiko sinulla antaa jotain neuvoja tähän ongelmaan liittyen?
Kiitos vielä mahtavasta blogistasi. Minä todella toivon, että jonain päivänä pystyn samanlaisiin saavutuksiin paranemisen suhteen. Olen 17-vuotias, joten elämäni pitäisi olla jossain aivan muualla kuin vaa'an äärellä. Minulla ei ole mitään hoitokontakteja syömisongelmieni kanssa, sillä vaikka apua toivonkin, en pysty sitä pyytämään. Olen kyllä vaikean alipainon puolella ja nuutunut omaan olotilaani, mutten koe ansaitsevani apua. Tälläinen vaa'an numeroiden ja kalorien laskennan ympärillä pyörivä 'elämä' alkaa jo käydä ylivoimaiseksi. Tavoitepainon valuessa yhä alhaisemmaksi rupeaa jo pelottamaan omasta puolesta. Harmittaa olla minä.
Anteeksi tästä järkyttävästä kilometrikommentista ja omien asioiden lörpöttelystä. Ei ole pakko vastata. (:
♥: Hilja
Voi kiitos Hilja ihanasta palautteesta! :) Ja mukavaa todella, kun jaksoit näin pitkästi kommentoida! Ja aina saa kysellä ihan mitä vaan mieleen tulee - vastailen kyllä aina heti kunhan vaan ennätän :)
PoistaJa kyllä, olin todellakin vaa`asta riippuvainen sairauteni aikana. Oikeastaan vaaka ja vaakalukemiin takertuminen ovat olleet kalorien laskemisen lisäksi niitä kinkkisimpiä asioitani sairaudessani ja sairaudesta eroon pääsemisessä. Vaikka itse kehonkuva aina painonnousun myötä ei olisikaan niin kauhistuttanut, oli muuttuva vaakalukema sitäkin vaikeampaa hyväksyä. Hieman ristiriitaista, mutta lukema oli jopa tärkeämpi - sen mukaan söin, sen mukaan uskalsin toimia. Itse kävin vaakakamppailuun aina käsiksi sitä kautta, että sovin läheisteni kanssa, että vaaka otetaan minulta pois. Ja jos kotona kävinkin vaa`alla, se tapahtui vain ja ainoastaan toisen läsnäollessa, korkeintaan kerran viikossa. Epätoivoissani usein vaakaa käsiini etsin, mutta onneksi sitä en aina löytänyt. Myös osastolla sovittiin tiukat rajat punnitusten suhteen.
Oikeastaan vaa`asta eroonpääsyssä on mielestäni kyse samoista asioista kuin muistakin pakko-oireista, kuten kaloreiden laskemisesta, pakko-oireiststa tavoista ennen ruokailua jne. Kun aivot alkavat taas saada tarpeeksi ravintoa, rauhoittuvat pakko-oireetkin. Itse siis vakaasti uskon, että ravitsemustilan korjaantuminen on se ykkösasia, jotta kaikista pakko-oireista voi päästä eroon. Mutta se taas tarkoittaa kaikilla anoreksiaan liittyvillä elämän osa-alueilla sitä epämukavuusalueelle astumista: kontrollista luopumista. Pitää vaan oppia sietämään ahdistusta, mikä sairautta vastaan toimiessa syntyy sisällesi. Tietoisesta toimimisesta sairautta vastaan. Luottamuksen hakemisesta, että paino ei räjähdä käsiin, vaikka söisit täysin normaalisti. Itse olen löytänyt sen luottamuksen, mikä on ollut seurausta ravitsemustilan korjaantumisesta, mutta myös johtanut siihen, että uskallan syödä entistä vapaammin. Nytkin söin juuri kokonaisen annoksen kiinalaista ja päälle karkkia, enkä usko painavani aamulla yhtään sen enempää kuin tänäkään aamuna painoin. Keho on viisas ja paino pysyy helpostikin vakiossaan :)
Mutta sairaalle mielelle näitä asioita on vaikea tolkuttaa ja pelko painon räjähtämisestä on todellinen. Ja painon pysyminen samassa päivän aikana se vasta mahdotonta onkin! Tottakai painon kuuluukin nousta päivän aikana jo ihan syömäsi ruoan painon mukaan! Itse muistan realisoineeni tätä itselleni osastolla, kun minut punnittiin ennen aamupalaa ja aamupalan jälkeen: ero oli ainakin kilon! Ja se ei todellakaan ollut lihoamista, vaan ruoan ja nesteen määrän lissäntymistä suolistossa.
Minusta tärkeintä olisi, ettet edes yrittäisi selviytyä yksin, sillä sinun ei tarvitse: apua on mahdollista saada! Pystyisitkö edes kuvittelemaan tilannetta, että kertoisit asiasta jollekin kotona tai koulussa terkkarille? Ja sinä ansaitset todellakin apua siinä missä jokainen muukin! Älä koskaan unohda sitä, joohan? Toivon kovasti, että uskaltaisit ottaa apua vastaan ja luopua sitä kautta kontrollista. Se tuntuu pelottavalta, mutta on välttämätöntä, jotta edistyt parantumisessasi. Ja voin taata, että tuo pelottava päätös todella kannattaa :)Koska esimerkiksi vaa`asta ja muista sairautta tukevista tavoista luopuminenkin merkitsee joka tapauksessa valtavaa itsekuria ja ahdistuksen sietämistä, mutta sinun olisi oikeasti edes hieman helpompi käydä kaikki se läpi toisten tukemana. Minä en olisi tähän kaikkeen ilman apua pystynyt.
En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta ole valmis ottamaan apua vastaan. Ole rohkea ja pyydä sitä. Voin taata, että se antaa sinulle luvan hengähtää - ei tarvitse jaksaa yksin ♥
Kiitos hurjan paljon rohkaisevasta vastauksesta! ♥ Komppaan täysin tuota pakko-oire asiaa - vaa'an lisäksi päiväni täyttyvät kalorienlaskennasta.
PoistaEn tiedä, miksi avun pyytäminen tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta. Kyllä ihmiset - varsinkin äitini - ovat huolissaan laihtumisestani, mutta olen liian hyvä valehtelemaan. Pelkään satuttavani rakkaitani paljastamalla todellisen tilani. Samaan aikaan haluan ja kammoksun hoitoa. Lapsellisesti haluaisin kyllä parantua, mutten nostaa painoa. Vaikka tiedän kyllä, etten lapsenpainoisena pysy hengissä loputtomiin, varsinkaan kun painoni on edelleen laskusuuntainen.
Tavallaan toivon, että joku huolestuisi niin paljon, että tekisi jotain konkreettista. Tiedän, että on naurettavaa toivoa, että apu suurinpiirtein "kävelisi vastaan", mutta ajatuksena se on varsin lohdullinen. Kai kuvittelen salaa mielessäni, että kun menen tarpeeksi huonoon kuntoon, minun ei tarvitse apua itse edes pyytää. Olen aina ollut itse se, joka huolehtii muista, mikä osaltaan lisää kynnystä pyytää apua. En edes tiedä oman kotipaikkakuntani toiminnasta tämän asian suhteen. Asun pienellä paikkakunnalla, joten syömishäiriön hoito on varmaan ulkoistettu jonnekin muualle. En oikeastaan osaa edes mieltää itseäni varsinaisesti syömirhäiriöiseksi, sillä minulla ei ole mitään diagnoosia. Ikinä en ole edes tämän asian vuoksi lääkärillä käynyt. Osaltaan se, ettei kukaan läheiseni ole vielä passittanut minua edes terkkarille, ruokkii sairasta mieltäni ja saa aikaan tunteen, että olen "lihava." Vaikka kyllähän minä oikeasti tiedän, että jos kaikki vaatteet roikkuvat päällä, vaa'an lukema on pienempi kuin ollessani 6. luokalla ja kylkiluuni paistavat läpi, en voi olla lihava.
En tiedä, miten saisin otettua ongelmani esiin. En uskalla kääntyä kouluterkkarin puoleen, äidilleni en kykene asiasta puhumaan. Minulla on vain sellainen olo, että roikun tyhjän päällä kunnes kaikki romahtaa. En vain tiedä. Tavallaanhan en edes sitä hoitoa halua, vaikka sisimmässäni olisin kiitollinen, mikäli joku tarttuisi minusta kiinni ja taluttaisi hoitoon. Kirjaimellisesti. Ehkä kukaan lähipiiristäni ei välitä kylliksi.
Kiitos vielä ihanasta vastauksestasi. Rohkaisusi ansiosta aion syödä iltapalksi jäätelön ja kompensoida sillä kaikkia tämän(kin) päivän skipattuja aterioita. Enkä aio ahdistua. Tai ainakin aion kestää ahdistuksen reagoimatta siihen mitenkään.
♥: Hilja
hei,
PoistaOlen 27 vuotias ja sairastan myös anoreksiaa. Luin sinun tekstisi ja se sai minut huolestumaan todenteolla. Niinkuin Laura sanoi, että ainoa vaihtoehto on avun pyytäminen sillä kukaan sinua ei kotoa tule hakemaan sairaalaan. Tiedän tunteesi, olisi helppo mennä siihen kuntoon että lääkäri vain tulisi ja tekisi päätöksen puolestäsi, että osastolle on mentävä. Mutta valitettavasti tämä sairaus on vaikea juuri sen takia että kukaan ei voi sinua pakottaa parantumaan, vaan kaikki sinun on itse tehtävä. Useat henkilöt voi sinua auttaa ja antaa tukea, mutta kaiken työn joudut tekemään itse.
Tämän takia avun pyytäminen on hankalaa koska sairaus ei anna sinun toimia sitä vastaan millään tavalla. Olet vielä ns. sairauden vanki, niin kauan kunnes saat tarpeeksi ravintoa ja pystyt ulkoistamaan sairauden tahdon ja oman tahtosi.
Toivon todella että uskallat pyytä apua, sillä mikäli odotat avun saapumista luoksesi, voi olla että on liian myöhäistä. Sairaus haluaa viedä sinut aina vain huonompaan kuntoon ja vasta kun olet kuollut se on tyytyväinen. Et halua sitä jäädä odottelemaan joten jos pystyt esimerkiksi soittamaan ihan vaikka terveysasemalle, niin he osaavat neuvoa sinua oikeaan suuntaan, mikäli lähimmäisille sanominen on vaikeaa.
Kuitenkin lähimmäisesi tulee olemaan sinulle se voimavara, jonka avuin jaksat nousta anoreksian kuopasta sillä itselläsi ei todennäköisesti ole siihen voimia.
Lähimmäisille kertominen voi tuntua että paljastat jonkin suuren salaisuuden heille ja näytät "heikkoutesi", muuta tosiasiassahan kaikki näkevät sairautesi päällepäin. Eli heille se ei tule yllätyksenä, että sairastavat anoreksiaa. LÄhimmäisiäkin asia pelottaa eivätkä he uskalla varmaankaan lähestyä sinua, varsinkin jos annat kuvan että kaikki on "hyvin". Oikeastaan he olisivat helpottuneita mikäli uskallat kertoa heille ja annat heidän auttaa sinua! Toivottavasti en sanonut mitään loukkaavaa, puhun vain kokemuksen sanoja :)
Toivon että tämä antaisi sinulle edes vähän rohkeutta!
Älähän jää odottelemaan, jokainen päivä on tärkeä!
Rohkeutta ja voimia!
-N
Suuri kiitos sinullekin rohkaisusta! ♥ Koitan tsempata itseni pyytämään apua. Helppoa se ei ole, mutta niin kuin sanoit, varmasti ainoa oikea asia, jonka voin tässä vaiheessa tehdä. En kuitenkaan halua anoreksian varjostavan koko loppuelämääni, vaikka tällä hetkellä se valitettavasti on päivieni ainut sisältö.
PoistaHurjasti voimia sinullekin, toivottavasti olet itse paranemaan päin. Kiitos vielä kovin.
♥:Hilja
Täältäkin vielä valtava tsemppihalaus Hilja sinulle! Mieti näitä asioita ja varsinkin tuota itse kirjoittamaasi lausetta, että et halua anoreksian varjostavan koko loppuelämääsi. Sillä sen ei todellakaan tarvitse olla niin, muista se ♥ Olisi kiva kuulla jaksamisestasi jatkossakin vaikka näiden kommenttien kautta :)
PoistaMoi! Huomenna osastohoito kutsuu minua ja nyt olen aivan kauhusta kankea ja ahdistuksesta myöskin.. Haluaisitko vähän kertoa faktaa tai jotain positiivista osastosta sillä huominen jännittää aivan kamalasti! terv. 15v anorektikko
VastaaPoistaHeippa! :) On ollut kyllä tosi mukavaa, piristävää ja lohdullista lukea blogiasi.
PoistaItse olen 22 vuotta ja kamppailen ortoreksian ja anoreksian välimaastossa ja olen riippuvainen kalorilaskurista.Syön todella terveellisesti enkä salli itselleni mitään herkkuja, koska on pakko aina valita se terveellisin vaihtoehto. Välillä tuntuu ettei vaan jaksa ja olisi pakko päästä puhumaan jollekin tästä. Mutta en uskalla, sillä en halua että painoni nousee yhtään. Välillä tuntuu että olen umpikujassa. Muille olen yrittänyt vakuutella, että ei tässä mitään ongelmaa ole, että alan nyt vain syömään enemmän. Mutta se ei onnistu. Jos joku huomauttelee syömisistäni, minua alkaa heti ärsyttämään, sillä kuitenkin syön ja eikö se ole pääasia.
Toisaalta vähän pelottaa jos jatkan vähillä kaloreilla terveellistä syömistä vielä kovinkin pitkään, mihin tämä johtaa.. Mutta en pysty vain lopettamaan :/ Jos joskus syön herkkuja tulee heti huono omatunto ja täytyy lähteä lenkille vaikka koko päivän kaloriraja ei olisi tullut täyteen.
Mutta kiitos erittäin ihanista postauksista, jotka ovat auttaneet minua :)
Heippa! Aluksi ensimmäiselle anonyymille rohkaisua osastolle menemiseen :) Tiedän, että osastolle meneminen pelottaa varmasti valtavasti, sillä se tarkoittaa sitä, että sinun tulee luopua omasta kontrollistasi, josta olet saanut mielihyvää ja turvallisuuden tunnetta. Mutta veikkaisin, että samaan aikaan olet loppu ja kyllästynyt tuohon kaikkeen ja se aiheuttaa sinulle valtavasti ahdistusta?
PoistaItselläni on aina ollut todella ristiriitainen olo osastolle mennessä, mutta lopulta olen aina ollut todella helpottunut. Sen tuntemuksen myötä haluaisin sinuakin rohkaista: kun pääset osastolle, saat hengähtää ja levähtää. Sinun ei tarvitse enää jaksaa elää sairauden mukaan ja toteuttaa sairautta viimeisillä voimillasi. Muut ottavat kontrollin sinulta ja saat heiltä luvan syödä ja luvan hengähtää - luvan, mitä et itse itsellesi pysty antamaan. Vaikka samalla se kaikki juuri ahdistaakin ja pelottaakin, niin itse olen aina tuntenut lopulta myös helpotusta. Yritä myös ajatella, että tämä kaikki on välttämätöntä, että paranet. Ja kaikesta ahdistuksesta huolimatta parantuminen todella kannattaa :)
Olet vielä niin nuori, että jos nyt vaan jaksat taistella itsesi eroon tästä hirviösairaudesta, niin sinulla on vielä koko ihana ja terve elämä edessäsi. Tsemppiä aivan valttavasti, sinusta on oikeasti tähän - voittamaan tämä sairaus ♥
Ja sitten Sinulle toiselle vastausta :) Kiitos, kiva kuulla, että blogistani on oikeasti ollut sinulle apua! :) Toivon, että tavallaan sekin jo auttaisi sinua ottamaan askelia pois sairaalloisesta kontrollista, kun muiden kokemusten kautta voit sen todella nähdä olevan mahdollista ja ennen kaikkea kannattavan! Helppoa se ei ole, mutta kaikki se työ ja tuska avaa sinulle lopulta ovet rentoon, ihanaan, vapaaseen ja ennen kaikkea oikeaan elämään :)
PoistaOikeastaan voisin rohkaista sinua sanoilla sanoilla kuin yllä Hiljaa sekä sinua ennen kommentoinutta tyttöä: eli uskalla luopua kontrollista ja ottaa apua vastaan, vaikka se ahdistaa ja pelottaa varmasti aivan valtavasti. Kuten itsekin totesit, olen varma, että jollekin toiselle asiasta puhuminen helpottaisi sinua todella. Toivon kovasti, että uskaltaisit kertoa ongelmastasi jollekin ja hakea apua. Sillä se, että yrität syödä "mahdollisimman terveellisesti" on todellisuudessa kaikkea muuta kuin terveytesi mukaista. Itsellänikin sairaus alkoi pyrkimyksestä terveellisyyteen ja päättyi terveyden tuhoamiseen. Eli herkut eivät terveyttäsi tuhoa, vaan liian niukka syöminen, itsesi äärirajoille laittaminen ja painon putoaminen.
Olet varmaan lukenut vastauspostauksista ajatuksiani eroonpääsystä mitä kalorien laskemiseen tulee? Eli itsekin olen ollut siinä piinassa vuosia, mutta oikeasti päässyt siitä nyt eroon eli se todella on kuin onkin mahdollista :) Tsemppiä valtavasti ja roppakaupalla taistelutahtoa päästä sairaudesta eroon! ♥
Hei Laura ja kaikki muut! Elämässäni on viime viikkoina ollut syömishäiriöön liittymättömiä ( kyllä, sellaisiakin voi olla;)) asioita, enkä tästä syystä ole pystynyt kommentoimaan sinun ja muutaman muun upean bloggarin postauksia. Tuntuu ihan hupsulta kerta toisensa jälkeen ylistää ja kehua ensinnäkin sitä että voitit kamppailusi anoreksiaa vastaan ja lisäksi postauksistanhuokuvaa ihanaa luonnettasi, perhettäsi, ruokiasi yms. Mutta minkäs teet: OLET UPEA IHMINEN!! Ei vaan ulkoisesti vaan myös sisäisesti!!
VastaaPoistaTunnen itseni välillä ihan ikälopuksi, elämänsä totaalisesti tuhonneeksi typeräksi anorektikosti kun sinun ja muutaman muun vakiokommentaattotisi blogeja lukiessa. Lenhan jo 33-vuotias, lähes 20-vuotta salakavalaakin kavalampaa anoreksiaa vastaan taistellut ihmisraato. Toisinaan taas tunnen itseni jo kovaa vauhtia normalipainoistivaksi, sisukkaaksi turvaruuista ja rutiineista jo hiukan joustavaksi iloiseksi ja älykkääksi naiseksi. Olen vielä sadan valovuoden päässä sinun Laura tilanteesta mutta kuitenkin jo kaukana hengenvaarallisesta mustasta aukosta. Sinä joka minut noin kymmeneksi vuodeksi totaalisesti imaisi...kiitos mahtavan perheeni, ystävieni ja kaiketi oman taistelutahtonikin olen kuitenkin elävien kirjoissa. Ja jopa korkeasti kouluttautunut, hyvön työuran ja sosiaalisen elömän omaava nainen. E terve mutten totaalisen sairaskaan. Enää. Mutta Laura, ihailen sinua aivan mielettömästi etenkin siitä että ajatuksesi ovat niin terveet�� minä en pysty mutuakaan syömään ilman jonkun sortin ahdistusta. Ja välillä ahminta ryöstäytyy käsistä,en vaan pysty hillitsemään itseäni. Onnekis ahmn yeveellisiä asioita enkä IKINÄ ole oksentanut. Ja kai minun painoiselle on hyvä kun edes syön, vaikkakin vääristyneellä ja ahdistavalla tavalla? Näin ainakin itselleni asian selitän
Kääk, nyt taas vaan kirjotan itsestäni, anteeksi��blogisi on minulle kullanarvoinen, en ymmärrä muten ennen selvisin ilman sitä! Sinusta, Idasta, kaimastasi, Andreasta ja muusta vakiokommentaattotistA on muodostunut minulle uusi "salainen" ystäväpiiri! Ihan outoa kun uskaltaa jakaa kamalimmatkin syömissalaisuudet yms ja tuntee että sinu ymmärretään. Ja AIDOSTI kannustetaan kohti tervettä elämää��halaisin teitä liikutuksen kyyneleet valuen jos vaan voisi��etityisesti Laura nautin syömispäiväkirjan tapaisista postauksista jotka avaavat silmäni näkemään miltö näyttää normaali annoskoko yms. Anteeksi hirveä määrä kirjoitusvirheitä, saanen niistä anteeksi toisen sairauteni takia ( onnettomuuden jälkitilan kärsin pahemmanlaatuiesta neuropaattisesta hermosärkyoireyhtymästä. Vahvaakin vahvempi kipulääkitykseni ja osittainen invaliditeetti ( jota ei välttämättä päältäpäin näe) aiheuttaa sen etten näin iltaisin oikein näe mitä kirjoitan ja lisäksi en hallitse kunnolla käsieni liikkeitä kramppien ja lääkkeiden kombinaation sivuvaikutuksesta.
Tuhannet kiitokset voelä kerran Laura siitä mittaamattoman arvokkaasta vertaistuesta ja tsempistä jota minulle korjoituksillasi tuot!!ei mitään paineita mutta olen ajatellut että saatat todella pelastaa jopa lukijoittesi hengen!!! Ihan tosi�� tai ainakin edesautat sitä että elämänlaatumme kohenee.
Nyt painun nukkumaan koska aamulla tositosi siksisin lähden töihin-EI, kauppaan-EI, kääkäriin-EI, fysioterapiaan-EI vaan.....LONTOOSEEN!!! Kolmen päivän unelmaloma mailman parhaassa seurassa, oman isän kanssa kahdestaan. Launataina takaisin suomeen katsomaan euroviisuja, nauttimaan ravintolapäivästä ja vieläpä ystävän tupareihin. Mustassa anoreksiamailmassa tämä kaikki ihana ei olisi mahdollista. Kannatti taistella tie ulos sieltä helvetistä��kaikana vielä olen Luarasta mutta pahin puolisko on jo takana. Menihän siinä ain tosiaan 18 vuotta eli oerusteellisesti on sairastettu...ja nyt parannun yhtä perusteellisesti! Tulkaa mukaan kaikki ihanat naiset. Ihanat blogiystäväni. J toivottavasti jonakin päivänä ihan liveystävätkin��
Oih ihanaa Nata! Nauti matkastasi täysi siemauksin, olet sen todella ansainnut! <3 Ime sitä elämäniloa jokaisesta hetkestä niin paljon itseesi, ettet halua siitä koskaan enää luopua. Maistele upeita ruokia matkallasi, maistele elämyksiä, maistele elämää itseään! :)
PoistaMinusta on ihanaa, kun kirjoitat täällä omista kuulumisistasi ja voinnistasi - sitähän se vertaistuki parhaimmillaan on: omien ajatusten jakamista, muiden tukemista sitä kautta ja tsemppausta, jota kukaan muu kuin saman kokenut ei voi antaa. Juuri sitä mitä sinä ja muut upea blogiystävät tekevät täällä minulle ja toisilleen :)Ja kirjoitusvirheitä sun muita ei todellakaan tarvitse pahoitella! Se on jo itsessään upeaa, että jaksat näin pitkästi aina kommentoida :)
Kiva kuulla, että ruokapäiväkirjoista on sinulle iloa! Yksi onkin juuri työn alla, joten ehkäpä jo tällä viikolla saan sen julkaistua :) Aina saa tosiaan toiveita laittaa tulemaan! :)
Nyt vaan pidät kaikesta edistyksestä kiinni ja vointisi mukaan otat uusia pieniä askelia - sitä mukaan kun sinusta hyvältä tuntuu! Suunnitelmasi loman jälkeiselle ajalle kuulostavat niin upeilta, että varmasti jo ne itsessään laittavat sen Oikean Elämän sairauden edelle - ja niin sen kuuluukin olla :)Sinä olet juurikin itse kuvailemasi henkilö, joka ei ole yhtä kuin sairaus: "kovaa vauhtia normalipainoistivaksi, sisukkaaksi turvaruuista ja rutiineista jo hiukan joustavaksi iloiseksi ja älykkääksi naiseksi. " Sinulla on vielä pitkä elämä edessäsi - ja terveenä ja onnellisena, mikäli nyt jaksat rutistaa <3
Postausideana...miten suhtaudut nykyään laihdutusjuttuihin, joita on media tulvillaan, fitness/laihdutuslehtiin ja mainoskuviin, joissa on "täydellisen laihoja" malleja? Pelottaako sinua, että paino nousee liikaa? Tunnistatko mitään ahdistavaa ajatus/toimintakuviota, joka on sairauden sanelemaa yhäkin? Entä onko sulla masennuslääkitystä tai muuta lääkitystä ja millaista kokemusta siitä on? Olenpa utelias, mutta kun pidän blogistasi ja kirjoitustyylistäsi. Tsemppaat ihanasti muita!!!
VastaaPoistaVoi kiitos! Kiva kuulla, että pidät kirjoitustyylistäni! :) Ja kiitos kivoista postausideoista, tartun varmasti näihin aiheisiin tulevaisuudessa! :)
PoistaHaluaisin kuulla miten syömishäiriö on vaikuttanut sinun parisuhteeseesi? Itse olen ollut 7 vuotta parisuhteessa ja viime vuonna mennyt kihloihin. Kuitenkin vahvasta parisuhteesta huolimatta tiedän ettei elämämme ole "normaalia" parisuhde- elämää. Puolisoni joutuu tukemaan minua ruokailuissa ja on huolissaan minusta päivittäin, mutta samalla yritämme pitää suhteen parisuhteena emmekä hoitosuhteena. Välillä se on hankalaa. Mutta samalla tiedän että tämä sairaus vahvistaa meitä entisestään ja kun olen tämän taistelun voittanut niin selviämme kaikesta! :) Mutta en mene kieltämään ettei se olisi raskasta kummallekin osapuolelle ajoittain, varsinkaan kun ei tiedä milloin tuo "normaali" parisuhde-elämä alkaa!
VastaaPoistaHaluaisin kuulla miten koet parisuhteesi nyt muuttuvat kun olet voiton puolella? Ymmärrän jos asia on liian arka ja henkilökohtainen kaikkien jaettavaksi... Olisin kuitenkin kiinnostunut kuulemaan sinun ajatuksiasi asiasta.
Kiitos!
-N
Kiitos N postaustoiveesta :)Tämä aihe on varmasti monen, parisuhteessa olevan ja syömishäiriötä sairastavan mielenpäällä. Joten uskon, että aiheenakin tämä voisi monia kiinnostaa! Täytyykin alkaa miettiä, millä tavalla voisin aihetta käsitellä ja siitä kirjoittaa :)
PoistaItseäni lohdutti myös aikanaan ajatus siitä, että vaikeuksista selviäminen vahvistaa suhdettamme entisestään. Ja on ollut upeaa huomata, kuinka se todella on toteutunut - kaikki on muuttunut niin hyväksi ja omat ajatukset suhteen tulevaisuudesta ovat ainoastaan vahvistuneet :)
Tsemppiä sinulle N! Varmasti koittaa vielä tuo aika, jolloin saat nauttia täysin normaalista elämästä normaalia parisuhdetta myöten :)
Ihan vain postaukseesi liittyen: ihana äitienpäivä takana, hieman huonosta olosta huolimatta. Sait nauttia rakkaiden ihmisten läsnäolosta ja huomiosta. Samanlaisia ihania kevätpäiviä jatkoonkin ja tsemppihalaus! <3
VastaaPoistaPostausideoista sen verran, että kaikki kirjoituksesi ovat mielenkiintoisia, olipa aihe vaikka vanhojen sukkahousujen uusiokäyttö, olet taitava sanailija ja kirjoituksiasi lukee ilokseen. :)
Kiitos Nell ihanainen <3 Mukava kuulla, että tekstit kiinnostavat oli aihepiiri sittenpä milloin mikäkin :) Ihania, lämpimiä ja aurinkoisia kevätpäiviä sinullekin! :)
PoistaMutta voi että kun olet edelleen ihan ihan liian pikkuinen.. vaikka ruokavaliosi vaikuttaakin jo erittäin monipuoliselta ja melko vapaalta, niin koita nyt vielä vähän tsempata ja saada sinne jotain lisää - normaalipaino näyttää olevan vielä melko kaukana :/
VastaaPoistaihana asenne sinulla kuitenkin!
Kyllä paino on ihan hyvin noussut :) Alle kahdessa kuukaudessa paino on noussut nelisen kiloa eli ei yhtään hullummin - ja samaan malliin jatkan ehdottomasti! :) Tai ainakin ennenmminkin tahtia kiristäen kuin hölläten, mutta siis puolen kilon viikkotavoitteessa olen hyvin pysynyt!
Poistaolispa kiva saada omena-ansan resepti (ellei se oo siis joku sukusalaisuus :-) )
VastaaPoistaihanalta ihmiseltä vaikutat kaikin puolin, ai että. jotenkin tunnut olevan niin ihailtavan rehellinen itsellesi ja aidosti fiksu. saat olla kyllä tosi ylpeä itsestäsi :)
Kirjoitan joku päivä ehdottomasti resptin, kunhan ehdin sen esiin kaivaa! Ei siis ole todellakaan mikään sukusalaisuus, vaan vuosia sitten jostain lehdestä napattu yksilö! Ja niin hyväksi havaittu, että on tullut sitten usein tehtyä :)
PoistaJa kiitos Emma muutenkin ihanasta kommentistasi :)Ihana aloitus päivälle, kun saa heti aamusta lukea tällaista palautetta! :)