Aika sanoa heipat!

Nyt on aika sulkea yksi ovi elämässä ja sanoa tällä erää heipat teille ihanille lukijoille! Minun on siis aika jättää yksi asia elämässäni taakse ja tällä kertaa se tarkoittaa tämän blogin kirjoittamista. Tämä blogi on tullut tällä erää tiensä päähän. Päätös blogin lopettamisen suhteen ei ollut helppo, ei todellakaan. Blogi on minulle rakas ja sen kirjoittaminen on antanut minulle valtavasti. Olen saanut uusia ystäviä toivoen samalla pystyneeni oikeasti auttamaan kokemusteni kautta myös muita anoreksiaa sairastavia. Olen nauttinut arkeni jakamisesta teidän kanssanne, ja monia asioita olen saanut elää uudelleen kirjoittaessani niistä tänne blogin puolelle. Niitä hetkiä blogin parissa en antaisi pois mistään hinnasta. Kerran jos toisenkin ihanat kommentit ovat saaneet hymyn huulilleni. Kerran jos toisenkin ne ovat ihanuudessaan piristäneet mieltäni :)

Blogi sai aikanaan alkunsa suurena avunhuutona ahdistuksen keskellä. Tämä blogi on auttanut minua selvittämään ajatuksiani ja vienyt minua kohti tervettä elämää. Pitkän tauon jälkeen palasin blogin pariin Justuksen syntymän jälkeen, mikä antoi minulle samalla paljon ihanaa sisältöä elämääni. Sain jakaa ajatuksiani ja arkeani, mutta samalla sain teiltä lukijoilta myös valtavaa tukea tämän sairauden selättämisessä lopullisesti. Ilman kirjoittamista ja teiltä lukijoilta saatua tukea en välttämättä olisi näin onnellisessa tilanteessa nyt. Teiltä saamani tsemppauksen myötä olen onnistunut nitistämään sairaat ajatukset uskomattomalla tavalla ja nostamaan painoani normaaliin. Olen myös saanut jakaa elämäni ja arkeni pieniä iloja teidän kanssanne, mikä on ilahduttanut minua itseäni ihan valtavasti. Olen usein ihan innoissani tullut jakamaan kaikkea kokemaani teidän kanssanne :) Kaikesta tästä huolimatta, on tullut aika suunnata katseet eteenpäin.

Oman ajan rajallisuus tuli kuin ryminällä tajuntaani jokunen päivä sitten, kun jouduin tosissani alkaa pohtia asioita jo ihan oman jaksamiseni kannalta. Kun tajusin herääväni kello viideltä aamulla ennen töihin lähtöäni ennättääkseni vastaamaan haluamallani tavalla kommentteihin tai kyetäkseni kirjoittamaan sairautta käsitteleviä toivetekstejä, tiesin olevan aika painaa jarrua. Niin paljon kuin blogiani rakastankin ja teidän toiveisiinne haluaisin vastata, tiedän tämän olevan nyt liikaa. Nyt on aika ottaa pieni tauko, hengähtää ja raivata tilaa muille asioille :)

Blogi on jo pitkään kulkenut kahta erilaista polkua kertoen minun arkielmästäni sekä toiminut vertaistukena anoreksiaa sairastaville. Tuo yhdistelmä on tuonut paljon iloa minulle itselleni, mutta saanut minut myös hapauilemaan oman tahtoni ja velvollisuuden tunteen välillä yrittäen miellyttää kaikkia tasapuolisesti - niin itseäni kuin erilaisia lukijoitakin. Siinä välissä on ajoittain kadonnut se, mistä minä itse oikeasti haluan kirjoittaa - mikä on tällä hetkellä minulle kaikkein tärkeintä. Kuten aikanaan kirjoitinkin, vaativat vertaistuellisessa mielessä kirjoitetut postaukset paljon. Niiden hiominen voi viedä tuntikausia. Sairaus on niin herkkä, että jokaisen lauseen tulee olla harkittu, jokainen lause tulee miettiä viimeiseen asti. Rennolla mielellä kirjoittaminen ei ole mahdollista silloin, kun tietää vaikuttavansa sanoillaan toisen mieleen. Kun olen yrittänyt mahduttaa arkeeni aikaa kirjoittaa tasapuolisesti molemmista - minulle oikeasti tärkeistä aiheista - on aika yksinkertaisesti loppunut kesken. Jos aikaa minulla olisi loputtomasti, pitäisin tästä kaikesta varmasti kiinni - niin tärkeää tämä minulle on ollut. Mutta kun oma luonteeni ei kuitenkaan anna periksi jättää asioita puolitiehen tai jättää vastaamatta selkeää avuntarvetta sisältäviin kysymyksiin, on aika miettiä, onko minusta tällä hetkellä tähän.

Haluan tehdä myös blogin lopettamisen myötä selvän pesäeron tämän blogin alkuun ja juureen eli anoreksiaan - sairauteen mikä on nyt minun elämässäni nähty ja koettu, taakse jätetty. Pesäeron tekeminen ei siis ole tekemisissä sairauden itsensä kanssa - sen kanssa, että anoreksian miettiminen ja käsitteleminen tekisi minulle itselleni pahaa ja pitäisi minut sairaudessa kiinni. Ei, koen selättäneeni hienosti sairauden ja pystymään käsittelemään asioita myös ulkopuolisen silmin ilman, että itse otan asian käsittelemisestä tai muiden kokemuksista huonoja vaikutteita. Olen saavuttanut sen pisteen, kun en enää itse tarvitse oman oloni helpottamiseksi sairautta käsitteleviä tekstejä. Tähän päivään asti ne ovat olleet minulle tärkeitä kuitenkin sen vuoksi, että olen voinut niiden avulla ehkäpä tukea ja auttaa muita sairastuneita ja terveydestä haaveilevia - ainakin niin toivon. Toisaalta olisi vielä paljon sanottavana tästä sairaudesta ja parantumisesta. Toisaalta taas niin paljon on jo sanottu ja sairautta käsitelty lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta. Ehkäpä palaan vielä joskus pelkälle vertaistuelle omistetun blogin voimin, ehkäpä joskus vielä toteutan unelmani ja kokoan komemukseni kansien väliin :)

Ehkäpä tämän blogin lopettaminen tarkoittaa minulle myös sitä, että haluan irtautua myös muiden silmissä anoreksiasta. Vaikka tärkeintä onkin, että minä ja läheiseni tietävät totuuden, niin kaipaan sitä vapautta, ettei tekemisiäni tai kirjoituksiani enää katsota ainoastaan sairaushistoriaani silmällä pitäen. Ehkäpä kaipaan sitä, että voin kirjoittaa täysin vapaasti ilman, että joudun miettimään sitä, kuinka niitä tulkitaan sairaustaustani huomioiden. Koska en vaan ole enää yhtä kuin sairaus, en enää toimi kuten anoreksiaa sairastava toimii. Olen niin paljon muuta - olen kaikkea muuta - kuin entinen minä, jonka jokainen toimi oli jotenkin seurausta sairaista ajatuksistani. Olen saavuttanut normaalipainon. Olen saanut kymmenen lisäkiloa itseeni energiana ja terveenä mielenä. Olen saattanut harventaa tukikäyntini polilla yhteen kertaan kuukaudessa. Olen saanut takaisin läheisteni luottamuksen. Olen saanut takaisin terveyteni ja elämäni. Tästä lähtien keskityn tarkastelemaan elämää äitinä, tyttöysävänä, sairaanhoitajana, ystävänä, tyttärenä - terveenä ja muiden kanssa tasavertaisena nuorena naisena. Nyt haluan vain elää vapaasti ja antaa sen näkyä eli nauttia elämästäni :)

Niin paljon kuin rakastankin kijoittamista, avaa pienen tauon pitäminen valtavasti ovia muille harrastuksille :) En malta odottaa sitä, kun pääsen taas pelaamaan isäni kanssa tennistä, äidin kanssa ajan kanssa kuntosalille, Juliuksen kanssa lenkille, Jarnon kanssa aikanaan luistelemaan tai talven ensilumia testaamaan hiihtoladulla. En malta odottaa, kun voin taas paneutua lukemaan omia suosikkiblogejani tai uppoutua kirjojen ihmeelliseen maailmaan vähäisinä omina hetkinäni. En malta odottaa, että pääsen rauhallisin mielin vajoamaan sohvalle poikieni kanssa leffan pariin. En malta odottaa, kun pääsen uppoutumaan keittiökokeiluni pariin ihan täysillä - leipomaan, kokeilemaan, kokkailemaan, ihmettelemään. En malta odottaa pimenevää syksyä ja lähestyvää joulua, kun voin alkaa suunnitella joulukortteja ja joulukoristeita. En malta odottaa kotiprojekteihin paneutumista pienistä remppahommista kylppärirempan suunnitteluun. Pieni breikki kirjoittamisessa vapauttaa minun elämässäni tunteja ja tunteja muihin puuhasteluihin ja myös siihen elintärkeään lepäämiseen. En malta odottaa kaikkea tätä, mutta suurin syy lopettamiselle on tietenkin ajan vapautuminen minun elämäni miehille, joiden ajasta en halua kirjoittamisen vievän enää palastakaan.

Mutta varokaa vaan, ette te minusta kokonaan eroon pääse ;) Kunhan vaan aikaa jälleen on paremmin, kirjoittaminen mukautuu arkeeni jälleen rentona harrastuksena ja olen hakenut uutta inspiraatiota arjen ihanuudesta, niin uusi blogi muotoutuu varmasti niiden kautta alta aikayksikön - tai sitten kun oikea aika sille on. Blogitauko voi kestää kaksi viikkoa tai kaksi kuukautta, kenties pidempäänkin, mutta jollain tapaa uskon vielä palaavani blogimaailman pariin. Blogin pariin, minkä aiheet kumpuavat nykyisestä elämästäni ja asioista, joita todella rakastan. Sitten edetään rennolla mielellä arjen pikku ihanuuksia ihastellen, Justuksen kasvua fiilistellen ja uusia juttuja esitellen :) Kun joulu lähestyy, haluan varmasti jakaa jouluinnostustani teidänkin kanssanne. Kun Justus oppii uutta ja kasvaa, haluan varmasti jakaa sitä iloa myös blogin kautta. Kun sisutuskärpänen taas ottaa minusta enemmän ja enemmän valtaansa, haluan päästä myös niistä kirjoittamaan. 

Kiitos jokaiselle teistä, jotka ovat jaksaneet höpötyksiäni seurata ja lukea! On ollut ihan mahtavaa tutustua teihin tätä kautta ja oppia jopa hieman tuntemaan teitä, jotka olette jaksaneet ahkerasti kommentoida :) Olen saanut uusia ystäviä tämän kautta ja tavannut kasvotustenkin upeita nuoria naisia. Olen ollut iloinen jokaisesta postaustoiveesta ja kysymyksestä sairauteen liittyen - nuo kaikki ovat olleet minulle merkityksellinen osoitus luottamuksesta. Minulle on ollut tärkeää pystyä vastaamaan jokaiselle ja toivonkin vastauksistani olleen edes hieman apua. Olen iloinnut jokaisesta arkijuttujani koskevasta kommentista - ne ovat saaneet minut aina niin hyvälle mielelle :) Tämä vastavuoroisuus onkin tehnyt tästä kirjoittamista niin mielekästä ja tärkeää. Joten kiitos  ♥

Näiden sanojen ja viime viikolla napattujen kuvien myötä haluan toivotella ihanaa syksyä kaikille! Jos joskus vielä blogimaailmaan palailen, ilmoittelen siitä varmasti tännekin ja toivotan jokaisen tervetulleeksi uuden bloginkin puolelle :)

<3: Laura

Työruokailuni - ongelmakohtia ja löydetyt ratkaisut

Kirjoitin teille aiemmin työpäivieni ruokailuista sekä julkaisin myös yhden ruokapäiväkirjan päivältä, jolloin olin aamuvuorossa. Nyt käynkin sitten entisten ongelmakohtieni kimppuun mitä työaikaruokailuihini tulee - ja niitähän löytyi ja paljon! Työpäivien erilainen rytmi ja mahdottomuus toteuttaa ruokailuita oman sairaan mielen mukaan toivat minulle ennen ylitsepääsemättömiä haasteita työpäiviini. Nyt olen nuo kaikki oneglmakohdat onnistunut ratkaisemaan, eikä työaikana syöminen tuota minulle enää lainkaan ongelmia. Tervehtynyt mieli ja luonteva syöminen ratkaisivat nuo lukuisat ongelmat kuin itsestään, joten ero entiseen on melkoinen! Tässä siis pohdintaa entisistä ongelmakohdista sekä nykyisistä toimintatavoistani :)

I dilemma: Voinko syödä kunnon aamupalaa kotona ennen töitä, mikäli haluan ottaa jotain töissä aamukahvilla? 

Tämä ongelma perustui täysin suurimpaan haasteeseeni eli aamupalan syöntiin. Aikainen päivänaloitus ja pitkä työpäivä toivat mukanaan sen haasteen, että ei suinkaan riittänyt, että olisin kohdannut aamupala-ahdistukseni kotona ennen töihinlähtöäni, vaan ongelma tuplaantui töissä pidettävän aamupaussin myötä. Koko sairausaikanani minun on ollut vaikea sallia itselleni aamupalaa ajatellen, että sen syöminen pilaisi jo itsessään koko päivän. Myöhemmin mukaan tuli ajatus siitä, että todella haluan syödä aamupalan ja jaksaa, mutta toteutus ei ollut vielä samalla asteella hyvien ajatusteni kanssa. Tässä on siis riittänyt haastetta viime vuosien aikana enemmän kuin tarpeeksi myös töissäkäyntiin liittyen!

Töihin herätessäni olin aina kovin nälkäinen, mutten uskaltanut syödä kunnolla. Vaikka alku olisikin ollut tsemppipuuskan kourissa parempi, niukentui aamupala usein lopuksi omenaan ja ajatukseen paremmista syömisistä sitten aamukahvilla. Kuten aina ruokailuja "säästellessä", ei ruokailuni kuitenkaan onnistunut koskaan sitten aamukahvillakaan ajattelmaani tapaan. Pieni annos puuroa, puoli mukillista sokeroimatonta mehukeittoa ja musta kahvi eivät luonnollisestikaan olleet myöskään se hyvä, energiaani lisäävä aamupala, mikä minulla ajatuksissani oli kotona aamupalan väliin jättäessäni. Tästä seurasi luonnollisesikin ainostaan heikko olo ja kehää kiertävä ajatuskulku. Töiden sijaan ajatukseni jumitti huonossa olossa ja nälässä - tulevassa ruokatauossa, jolloin "söisin sitten paremmin". 

Se päivän tärkein ateria eli aamupala, jonka tarkoituksena olisi luoda onnistunut alku energiselle päivälle jäi saamatta ja lopputulos oli aina sen mukainenkin. Kun toteutin sairaita ajatuksiani ja käynnistin myös päiväni niiden mukaisesti, saneli se jo aamulla päiväni kulun. Sen sijaan, että syöminen olisi pilannut päiväni, teki sen todellisuudessa vain ja ainoastaan syömättömyys. Tuon päätöksen seuraukset eivät siis vaikuttaneet vain tuohon hetkeen, vaan kantoivat pitkälle aina iltaan asti - ja tietenkin myös tuleviin päiviin ainoastaan kasaten ahdistustaakkaa harteilleni. Joudun siis kohtaamaan aamun aikana kahdesti suurimman ahdistuksen aiheuttajani häviten aina tuon taistelun. 

Tuosta hetkestä ja noista ajatuksista on kuljettu valtaisan pitkä matka tähän päivään asti. Siihen väliin mahtuu täysin mitättömiä aamupaloja, paljon ahdistusta ja satunnaisia tsemppihetkiä. Nyt terveiden ajatusten kera pystyn käynnistämään päiväni juurikin niin hyvällä aamiaisella, kuin minun kroppani osakseen tarvitsee. Kesti kauan, ennen kuin löysin rohkeuden syödä oikeasti riittävästi. Oikeastaan rohkeus syödä riittävästi aamulla on pedannut jo siinä hetkessä mahdollisuuden onnistuneelle päivälle, onnistuneille syömisille. Kun jo aamulla olen uskaltanut syödä riittävästi, pysyy ajatus oikeilla urilla ja sen myötä ruokailut onnistuvat. Nyt en tarvitse itseni motivoimista tai tsemppausta aamiaisella. Aamupalasta on muodostunut rutiini, mikä perustuu fyýsisiin tuntemuksiin, nälkätuntemuksiin sekä tietoisuuteen oman kropan käyttäytymisestä. Niiden avulla onnistun syömään hyvän ja riittävän aamupala, millä jaksan loistavasti aamukahville asti! 

Mutta hyvä aamupala ei tarkoita minulle sitä, että pärjäisin sillä lounaaseen asti. Hyvä aamupala tarkoittaa sitä, että suoriudun aamuaskareistani loistavasti, minkä jälkeen on aika hengähtää ja samalla tankata hieman energiaa aamupäivän työtehtäviä silmällä pitäen. On täysin absurdia edes kuvitella, että pärjäisin kotona syödyllä aamupalalla yli kuusi tuntia aina lounaaseen saakka. Joten aamukahvilla syötävällä kakkosaamupalalla on myös oma, todella tärkeä roolinsa jaksamiseni kannalta. Työpaikkamme tarjoaa herkullisen aamupuuron, joten olosuhteetkin hyvälle aamupalalle ovat loistavat. En laske aamupaloja, aamupalan kaloreita tai ajattele kahden aamupalan olevan mahdoton yhtälö. Ei, kuuntelen omaa olotilaani ja annan sen määritellä toimintani.

II dilemma: Kun Jarno ei ole näkemässä, miksi söisin kunnon lämpimän ruoan töissä? Muutenkin söisin mieluiten oman kodin rauhassa, joten pitäisikö lounas jättää niukemmaksi?

Tilaisuus tekee varkaan. Tämä sama sanonta pätee varmasti lähes jokaiseen anoreksiaa sairastavaan. Ajatus siitä, että kukaan läheisistäni ei ole seuraamassa ruokailuitani toi mukanaan houkutuksen syödä niukasti ja mahdollisimman kevyesti. Vaikka kotona toisen seurassa ja tukemana ruokailu olisikin sujunut jo hyvin, niin ajatus omasta vastuusta tuntui aivan liian suurelta. Ajatukseen sekoittui ahdistus vastuun ottamisesta ja ruokailuluvan antamisesta itse itselleen, mutta myös houkutteleva ajatus syödä tilaisuuden tuleen mahdollisimman kevyesti. Usein lämmin lounasruokani vaihtui vaivihkaan rasvattomaan jogurttiin ja sairas mieli sai tyydytyksensä. 

Nyt olen onneksi päässyt täysin eroon näistä, suorastaan järjettömistä sairaista ajatuksistani. Ajatus siitä, kuinka tarvitsisin ulkopuolisen luvan ruokailuilleni on tyystin kadonnut, mutta myös ymmärrys oman vastuun ottamisesta sekä syömisen perimmäisestä tarkoituksesta on onneksi palautunut. Syön itseäni, hyvinvointiani ja jaksamistani varten. Söin yksin tai seurassa, syön vain ja ainoastaan itseäni varten, eikä muilla ihmisillä tulisi olla minkäänlaista merkitystä. Ennen sairaus nousi läheisteni ja heidän arvostuksensa yli, mutta onneksi nykyään minun ei edes tarvitse puntaroida tuollaisia asioita. Olen rehellinen ja syön myös kertomani mukaan. Nykyään Jarno luottaa minuun njiin täysin, etteivät keskustelut eväistäni ole juuri minkäänlaisia enää nykyään. Korkeintaan mietimme viikolle sopivia ruokia, joista riittää hyvin myös tuleville päiville - käytännöllistä arjen ajattelua siis. Mutta tiesi hän ruokailuistani tai ei, ei minulla tulisi mieleenkään antaa sen vaikuttaa työruokailuihini!

Työruokailuun on tuonut vuosien aikana oman valtaisan haasteensa myös piinaava ajatus ruokailuhetken täydellisyydestä. Tuo ajatus piinasi minua aina ennen työpäivien aikana siten, että ajatus kunnollisesta ja riittävästä ruokauluista työpaikalla oli täysi mahdottomuus. Kun yhtäkkiä en voinutkaan tehdä ruokailuhetkestä täydellistä olosuhteiltaan, asetti se psyykkeelleni melkoisia haasteita. Kotona saatoin muokata itselleni täydellistä ruokailuhetkeä tuntikausia vaihtamalla lämmintä päälle, käymällä vessassa, rasvailemalla käsiä ja asettautumalla rauhallisesti syömään kera hyvän lukemisen. Töissä vaatimukset hypähtivätkin siihen todellisuuteen, että ruokailusta piti selvitä vartissa - nopeasti ja juuri silloin kun työt vapauttavat sille sopivan ajan. Ruokailuaikani, sen kesto ja ruokailupaikka ei enää ollutkaan minun päätettävissäni, vaan pyhä hetki muuttuikin yhtäkkiä pikatankkaukseksi, jolloin aterioinnin tarkoitus todella oli se ruoan perimmäinen merkitys: energian saaminen.

On ollut aikoja, jolloin työruokani on ollut pari salaatinlehteä, ahdistuksen kera syöty kunnollinen lämmin ateria tai rasvaton jogurtti kera leivän ilman päällysteitä. Joskus on ollut parempia aikoja, joskus taas pahempia, mutta koskaan se ei ole ollut terveillä kantimilla, jolloin olisin tankannut hyvin työpäiväni aikana jaksaakseni hoitaa täydellä teholla työni. Nyt onneksi kaikki on muuttunut. Enää ruokatauko ei ole ahdistava kokemus. Enää sen ei tarvitse olla täydellinen. Enää se ei tarkoita minimaalista syömistä, jotta voisin sitten kotona syödä paremmilla mielin ja sairauden vaatimusten mukaan. Nyt olen todennut, että tuo lounas on aamupalan ohella yksi tärkeimmistä aterioista päiväni aikana oman jaksamiseni kannalta. Tuon hyvin syödyn lounaan ansiosta jaksan myös loppupäivänä hoitaa työni hyvin. Ja tuon lounaan tulee olla ennen kaikkea kunnollinen ruoka, ei mikään pieni välipala! Mutta tässäkin asiassa omaa kroppaani kuuntelemalla olen löytänyt sen itselleni parhaimman ja riittävimmän tavan syödä. Töissä syödään lounasaikaan kunnon ruoka, välipalat odottavat minua kyllä kotonakin!

III dilemma: Työpaikan ruokatauot eivät ajoitu omien ruoka-aikojeni mukaisesti. Iltavuoroon mennessäni on aivan liian aikaista syödä lounasta kotona, mutten pärjää myöskään ruokataukoonkaan asti. Kohtaanko ahdistukseni syöden jo ennakkoon vai sinnittelenkö nälissäni? 

Yksi suurimmista haasteistani työruokailuihin liittyen on ollut minulla sairausvuosieni aikana ehdottomasti oman ruokailurytmini - ehdottoman ja joustamattoman - sovittaminen työpäivien ruokailurytmiin. Anoreksia muuttaa luonnollisen ja joustavan syömisen ehdottomaksi ja kellonaikoihin orjallisesti tukeutuvaksi ruokailuksi, mikä ei sanaa joustavuus tunne. Tämä toikin melkoisia haasteita, kun vastakkain asettuivat työruokailu omine kellonaikoineen tuoden mukanaan jaksamisen sekä omat ruoka-aikataluni tuoden mukanaan haasteita ja ahdistusta. Jouduin punnitsemaan ahdistuksen kera, haluanko oikeasti jaksaa töissä ja samalla joustaa sairaista ajatuksistani, vai haluanko ehdoin tahdoin pitää kiinni sairaista ruoka-ajoistani ollen samalla todella huonovointinen töissä.

On ollut aikoja, jolloin syöminen ei ole onnistunut töissä, vaikka kuinka kellonajat olisivat olleet puolellani. Mutta jos ajattelen vaikkapa aikoja, jolloin olen tosissani yrittänyt hoitaa ruokailuni kunnialla ja tuettuna siinä onnistunutkin, on töissä syöminen ollut siltikin todella haastavaa. Olenkin joutunut punnitsemaan omia ajatuksiani kerran jos toisenkin ja haastamaan itseäni syömään työpaikan ruokataukojen mukaisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii nykyisen työpaikkani iltavuorot ja niiden mukanaan tuomat haasteet aikoina, jolloin olin vielä sairaiden ajatusteni uhri. Suurin ongelmani oli tällöin ehdottomasti oman lounasaikani sijoittuminen juuri siihen kohtaan, kun minun tulisi jo istua työpaikalla kuunnellen raporttia. Syönkö lounaani ennakoiden ennen töihinlähtöä vai kituutanko neljään asti, jolloin pääsisin vihdoin syömään töissä kunnon ruoan?

Nyt ajatukseni ovat tuosta täysin muuttuneet. Kun on aikaa syödä, silloin syödään kunnolla ja vaikka varastoon. Ruokaa saa ja sitä kuuluukin syödä myös tankatakseni tulevan varalle. Ei ole väärin syödä, vaikka nälkä ei olisikaan vielä päällä, vaan oikeasti on vain ja ainoastaan järkevää ennakoida myös tulevaa. Nykyään syön aina iltavuoroon lähtiessäni kunnon lämpimän ruoan oli minulla nälkä tai ei. Tämän avulla jaksan hyvin ruokataukoon asti, jolloin tankkaankin sitten kunnolla illan rypistystä varten. Mutta tämän lisäksi terve kroppani ja mieleni takaavat myös sen, että jos joskus en pääsekään syömään töissä ajallaan tai ruokatauko siirtyy yllättävien tilanteiden myötä, selviä niistäkin. Jaksamiseni ei ole kuin kuilun reunalla kävelyä, vaan kestän niin mieleni kuin kroppani kannalta venymistä. Voin tulla vastaan ennakoiduilla ruokailuhetkillä, mutta selviän myös venähtäneeseen ruokataukooan asti - se on minulle itselleni hyvä merkki terveydestäni.

On aivan turhaa miettiä, onko kello liian vähän päivällisen syöntiin - miksi päivälliselle tai muillekaan ruoille pitäisi olla jokin tietty kellonaika? Päivät muuttuvat, tilanteet muuttuvat, jaksaminen muuttuu, energiantarpeet muuttuvat. On siis aivan yhtä mahdotonta noudattaa orjallisia kellonaikoja kuin orjallisen samanlaisia annoskokoja. Kukaan ei voi ennustaa aamulla päivänsä kulkua määräten jo silloin tulevan päivän ruokailuitaan. Tämä tarkoittaa joustavuutta, josutavuutta ja joustavuutta - se on normaalia ja tervettä. Tähän väliin tulee kuitenkin iso MUTTA. Tavallaanhan työaikoihin mukautuminen onkin juuri ennaltamääriteltyä ja suunniteltua ruokailua, mutta kun sen toteuttaa terveyttä seuraten ja terveellä tavalla sopeutuen toisten määrittelemiin ruokailuehtoihin, on se myös sitä tervettä joustavuutta. Terveyttä on mukautua erilaisiin tilanteisiin, mukautua yllätyksellisiin hetkiin mutta myös soputua luontevasti ulkopuolisen tahon määräämiin ruokailuaikoihin. Terve mieli ja kroppa selviytyy kyllä - sen ihanan tilanteen olen nyt itse saavuttanut :)

IV dilemma: Iltavuoron aikana välipalan syömiselle ei ole rauhallista taukoa, syönkö siis ollenkaan?

Kiire - eihän silloin voin syödä! Miten voin silloin nauttia syömisestä? Kun kerran annan itselleni luvan syödä, enhän nyt sitä voi hukata kiireessä syömiseen? Kyllähän minä nyt syömättäkin jaksan - vai jaksanko? Päässäni vuosien aikana ristelleitä ajatuksia, jotka ovat ajaneet aina ennen toimintani yhteen ja samaan malliin: syön vasta kotona rauhassa ja ajan kanssa. Tässäkin asiassa ruokahetkien täydelliseksi muokkaus on tehnyt täysin mahdottomaksi täysipainoisen ja riittävän ruokailun työaikana. En yksinkertaisesti ole kyennyt ratkaisemaan päässäni risteileviä lukuisia ja lukuisia sairaita ajatuksia tuossa haastavassa ympäristössä sairauden kannalta - ympäristössä, jossa sairaus ei saa tahtomaansa rauhaa. Käytännössä tuo kaikki on tarkoittanut sitä, että ateriaväli on venynyt yli tuplasti sallittua pidemmäksi, mikä on tehnyt valtavaa vahinkoa niin pssyykkeeleni kui fyysiselle jaksamiselleni. Vaikka kunnon ruokataukoihinkin sopeutuminen on ollut työaikana minulle haastavaa - kuten aiemmin jo kuvailinkin - ei se kuitenkaan ole ollut mitään siihen tilanteeseen verrattuna, kun edes tuollaista järjestettyä taukoa ei oli syömiselle ollut, vaan välipaloista on täytynyt huolehtia lähes töiden lomassa!

Jo raskausaikana alkuraskaudesta jouduin kohtaamaan rytinällä nuo haasteet mitä vauhdissa syömiseen tulee. Tuolloin ainoa keino pitää pahoinvointi poissa, oli pitää myös nälkä loitolla. Tämä kaikki toi mukanaan vessassa syötyjä suklaapatukoita ja ainaisia välipalapatukoita työtakin taskussa. Koin ikävän notkahduksen ajatuksissani myös raskausaikanani ja välillä tuo kaikki saavutettu hyvä tuntui jo kadonneen. Mutta nyt olen saanut lopullisesti kiinni siitä ajatuksesta, millainen merkitys hyvillä välipaloilla on oman jaksamisen kannalta - niin kiireessä töissä, kuin kotona vauhdilla Justusksen kanssa puuhaillessanikin. Ei ole väliä syökö välipalan missä ja miten - pääasia on, että se tulee varmasti syötyä! 

Aamuvuorossa ruokailu on hyvin rytmitetty jo ihan taukojenkin mukaan, mutta iltavuoron aikana ovat tauot usein kortilla ja kello neljältä syödyn päivällisen jälkeen ei enää vierallista taukoa meillä ole. Tällöin energiaa tulee tankattua tarpeen mukaan - joskus ajan kanssa, joskus pikaisesti toimistolla pyörähtämisen yhteydessä. Pääasia on, että oikeasti kuuntelee omia tarpeitaan ja viis veisaa muista ajatuksista kuin tarpeesta saada energiaa. Tuo juoksujalkaa syöty välipala on vain yksi ruokailu lukuisten muiden ruokailujen joukossa - kyllä sitä ehtii nautiskelemaan myöhemminkin. Tärkeintä on, että on pakannut työpäivää varten varsinaisen ruoan lisäksi sopivia välipaloja, joiden avulla tietää pärjäävänsä työpäivän loppuun asti, kotimatkan ajan ja aina siihen hetkeen asti, kun vihdoinkin pääsee kotona syömään kunnolla. Jos iltavuoro on ollut kiireinen, ei ole sekään ollut tavatonta, että syön polkiessani kotiin: jos tarve vaatii, syön.

Myös välipalan laadulla on väliä. Toki jossain vaiheessa mikä tahansa pieni välipala on positiivinen asia, mutta kyllähän tuo välipalahetki kantaa huomattavasti pidemmälle, kun välipala on vaikka kunnollinen välipalapatukka sisältäen esimerkiksi pähkinää, kuin pelkkä rasiaan pilkottu omena. On ihan omista valinnoista kiinni, jaksaako pitkän työpäivän vai ei. Tei viime viikolla yli neljätoistatuntisen työpäivän ja kyllä, minä jaksoin sen ihan hyvin. Väsymykseltä vähäisten yöunien vuoksi ei aina voi välttyä, mutta kyllä näen jaksamiseni pohjautuneen kunnon ruokailuihin. Kunnollinen aamupala kotona, aamupuuro töissä ja kaksi kunnon ateriaa välipalojen kera - siinä jaksamisen perus edellytys. Energiapatukoita, myslipatukoita, rasiaan pakattuja pähkinöitä, Pro feel -juomia, kuivattuja hedelmiä, toimiston pöydällä olevia herkkuja - hyviä ja pikaisia välipaloja!

Dilemma V: Miten voin syödä töissä, jos muutkaan eivät syö? Entäpä ne ainaiset laihdutuspuheet? Jos muutkin laihduttavat, niin tarvitseeko minunkin siis syödä sen mukaisesti?

Vertailu, vertailu, vertailu - tuo kirottu vertailu! Ennen vertailin itseäni jokaiseen läsnäolijaan täysin mustavalkoisesti. Näin oman sairaan ajatusmaailmani läpi vain ja ainoastaan sen, mitä siinä hetkessä omin silmin näin. Jos työkaverini eivät syöneet lämmintä ruokaa, uskoin sokeasti heidän syövän aina yhtä vähän ja kevyesti. Jos työkaverini eivät ottaneet tarjolla olleita herkkuja, ajattelin sokeasti heidän omaavan yhtä "loistavan" itsekurin aina, enkä kyennyt ajattelemaankaan heidän syövän herkkuja siis muulloinkaan. Kun joku toinen pärjäsi pelkällä kahvilla läpi työpäivän, ruoskin itseäni omasta nälästä, jaksamattomuudestani sekä mieliteoistani. Tuo ainainen muihin vertaaminen haihdutti usein tuon vähäisenkin tsempin ja oman motivaation syödä kunnolla. Ja kun näitä tunteita yllyttivät lisäksi vielä ainaiset pöytäpuheet laihduttamisesta, dieeteistä, ruokien epäterveellisyydestä ja kaloreista, tuntui ahdistus nousevan taivaisiin tehden samalla syömisestäni mahdotonta. 

Naisvaltaisella alalla työskennellessään, ei voi välttyä ainaisilta laihdutuspuheilta. Joukossa on vähintäänkin pari, jotka laihduttavat ja loput yleensä osallistuvat mielellään laihdutuspuheisiin. Tämä on suoranainen helvetti syömishäiriötä sairastavalle, joka yrittää päästä samaan aikaan eroon juurikin näistä samaisista asioista ja syödä riittävästi. Kun samaan aikaan ympäriltä tulvii ajatuksiin puheet kaloreista ja ruoan rasvaisuudesta, ei yhtälö ole helppo. Ei, tuo yhtälö on suorastaan pahin mahdollinen anoreksiaa tai muuta syömishäiriötä vastaan kamppailevalle!

Nyt en välitä muiden syömisestä laisinkaan. Kuuntelen vain omaa nälkääni ja mielitekojani ja toimin niiden mukaisesti. Olemme jokainen erilaisia ja elämme omaa elämäämme - ei meitä voi keskenämme vertailla mustavalkoisesti. Ja miksi tarvitsisikaan vertailla? Jokaisella on omat tarpeensa ja ruokailurytminsä. Toiselle ei ruoka aamulla maistu, mutta illalla tulee syötyä sitäkin enemmän. Toiselle ylipaino on oikeasti ongelma ja hän myös huomioi sen ruokailuissaan. Joskus ei vaan tee mieli, joskus ei vain ole nälkä. Kun kyse on normaalipainoisista ihmisistä, huolehtivat he varmasti tavalla tai toisella riittävästi energiansaannistaan tavalla tai toisella - kaikki ei ole sitä, miltä se juuri sinä kyseisenä hetkenä näyttää. On aivan turhaa antaa muiden ruokailuiden vaikuttaa omaan syömiseen. Nykyään nautin siitä, kun voin ja saan vihdoinkin syödä kunnolla ja rennosti. En vertaile, en välitä muista. Minä syön ja nautin - pidän huolta itsestäni.

Ja nuo laihdutuspuheet. Miksi minun pitäisi niistä välittää, kun ne eivät minua koske? Jos ennen uskoin sairaasti noiden samojen puheiden olleen suunnattuja suoraan minulle sairaalloisesta alipainosta huolimatta, niin nykyään ymmärrän täysin olevani noiden asioiden ulkopuolella. Saatan ottaa osaa keskusteluun objektiivisesti tai sitten mietin onnellisena mielessäni, että onneksi olen päässyt tuosta piianaavasta maailmasta eroon. Ymmärrän myös sen todellisuuden, kuinka usein puheet ovat toteutusta suurempia. Useilla on tapana vain puhua laihduttamisesta, mutta syödä samaan aikaan tarjolla olevia suklaita. Ennen olisin kuullut vain puheet, nyt näen todellisuuden ja kokonaisuuden. Ja sitä paitsi, miksen antaisi muiden toimia juuri niin kuin he itse haluavat? Minulla on oma tilanteeni ja elämäni, mikä on minun itseni kannalta se tärkein asia - eivät muiden puheet ja teot. Kunhan tiedän mikä minulle on hyväksi ja toimin todella sen mukaisesti, on kaikki vallan mainiosti :)

Kaiken kaikkiaan olen saanut voimia tsempata ja parantaa syömisiäni työaikana siitä ajatuksesta, että haluan hoitaa työni mahdollisimman hyvin. Nyt nautinkin ihan valtavasti siitä, kuinka koen oikeasti olevani täysin läsnä työnteossa, eikä ajatukseni harhaile sairaissa ajatuksissa tai huonossa olossani. Nautin siitä, kun ajatukseni on työpäivän aikana omistettu juurikin työnteolle ja pystyn oikeasti panostamaan täysillä työntekoon. Eikä kyse ole vain ajatustyöstä ja keskittymiskyvystä, vaan myös fyysisistä ominaisuuksista. Verrattuna viime vuosiin nautin ihan valtavasti siitä, kuinka koen olevani tasavertinen muiden hoitajien kanssa: hoidan hommani siinä missä muutkin. Pystyn osallistumaan fyysisimpiin töihin siinä missä muutkin ja oikeasti luotan jaksamiseeni. Näitä tunteita voittaneita ei töihin liittyen tällä hetkellä ole! Kun vertailukohtana on kurjan olon saatteleman suoritettu työ ja vajavainen työpanos, ovat nämä täysissä voimissa tehdyt työpäivät minulle ihan mahtava juttu!

Joten oman jaksamisen paraneminen ja oman suorituskyvyn parantuminen onnistuneiden, riittävien ja täysipainoisten työruokailujen ansiosta, on jo ihan ihmeellinen motivaatio työsyömisistä huolehtimisen suhteen. Eikä kyse ole vain jaksamisesta työaikana. Kun pääsen töistä, en voi suunnata ajatuksiani vain ja ainoastaan itseeni. En voi tsempata työpäiviä ja ottaa rennosti loppupäivää. Ei, töiden jälkeen minua odottavat kotona kotityöt, harrastukset ja ennen kaikkea pikkumieheni Justus. Työpäivän jälkeen siirränkin siis ajatukseni Justukseen ja kotihommiin ja imen näistä asioista lisämotivaatiota itseeni! Haluan jaksaa, haluan voida hyvin. En halua vain vaivoin suoriutua työpäivästä, vaan haluan jaksaa myös niiden jälkeen. Ja jotta jaksan myös loppupäivän, tarkoittaa se itsestään huolehtimista aamusta iltaan saakka hyvien syömisten kera! Mutta toisaalta, eipä näitä ajatuksia motivaatiotekijöistä enää tarvitse edes mietiskellä - se kaikki tulee jo niin ihanan luonnollisesti ja itsestään selvänä ajattelutapana ja tapana toimia :)

<3: Laura

Kesämuistoja - reissumme viimeinen etappi

Kesä on ollut upea. Elämme syyskuun puoltaväliä ja vasta nyt alkaa todella tuntua edes hieman syksyiseltä, vaikka jo jonkin aikaa sitten ennätinkin tunnelmoida syksyn saapumista. Mennyt kesä on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaista kesistä ellei jopa selvästi paras - kiitos Justuksen ja tervehtymiseni. Nyt onkin aika hyvästellä kesä ja viimeistellä samalla meidän pohjoisen reissumme! Tiedän, reissustamme on jo melkoisen pitkä aika, mutta haluan ehdottomasti saada kirjoitettu myös viimeisistä lomapäivistämme muistoksi itselleni ja perheelleni. Ties vaikka tulostaisinkin tekemäni postaukset ja sujauttausin tulosteet Justuksen vauvakirjan väliin :) Tässä siis jatkoa viimeisimmälleni reissukertomukselleni Riisin Rietas - pikkuretkeilyä Riisitunturilla!

Kahdentenatoista reissupäivänä...

...meidän oli aika jättää Posiolle hyvästit ja ottaa suunnaksemme Oulu. Ajoimme Ouluun Ranuan kautta, missä teimme pikaisen pysähdyksen ihastellen samalla jättihilloja sekä hillatoria. Hauska sattuma sinänsä, kun juuri samaisen päivänä illan kymmpiuutisissa oli juttua kesän hillasadosta ja kuvaa juuri kyseiseltä hillatorilta! Jatkoimme Ranualta pian eteenpäin ja vielä ennen Oulua pysähdyimme syömässä Kotipitsan antimia :)

Oulun pysäkkiämme olin odottanut etukäteen aivan valtavasti! Oulussa meitä odotti nimittäin treffit ystäväni ja hänen poikaystävänsä kanssa sekä hotelliyö torin laitamilla. Kunhan olimme käyneet kirjautumassa hotelliin sisään ja viemässä tavaramme sinne, lähdimme kiertämään jalkasin hieman hotellimme lähiympäristöä. Jarno ei ole Oulussa oikeastaan koskaan liikkunut, joten olin ihan innoissani esittelemässä Oulua ja sen kautta minulle merkittäviä, lapsuus- ja nuoruusvuoiltani tuttuja maisemia - maisemia, joita olen päässyt ihastelemaan mummolla Oulussa vieraillessamme. 

Vein pojat ihan innoissani Hupisaarien alueelle ja Ainolan pusitoon, jossa olemme käyneet niin perheen kanssa kuin yhdessä mummonikin kanssa lukuisia kertoja. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun alue oli täydessä remontissa, enkä päässyt laskemaan Justuksen kanssa samaista liukumäkeä, jota pitkin olen aikoinaan lasketellut isäni sylissä. Noh, ei se mitään - täytynee ottaa uusiksi sitten seuraavalla Oulun visiitillä! :)

Kun Ainolan puisto oli koluttu pikaisesti läpi, suuntasimme treffaamaan Toripoliisia! Olimme sopineet ystäväni kanssa tapaavamme Poliisin luona, josta sitten menisimme yhdessä syömään :)

Myös torialueeseen liittyy minulla hyviä muistoja, kun mummon kanssa olemme siellä yhdessä käyneet. Varsinkin Kauppahallin reissut tuovat mieleen tietyt tuotteet, joita sieltä olemme yleensä ostaneet - esimerkiksi savusiikaa en voi syödä miettimättä Oulun kauppahalllia!

Ystäväni oli päivän töissä, joten Jarno ehti juoda yhden virkistävän juomankin ystäviämme odotellessa - oli nimittäin melkoisen kuuma ja aurinkoinen päivä tuolloin! Ainakin siihen nähden päivä oli siis loistava, kun lähes koko muun reissumme ajan ilma oli ollut varsin kolea ja sateinen. Olisi ollut mukavaa jäädä istumaan iltaa ihan kunnolla torille auringonpaisteeseen, mutta valitettavasti aika oli kortilla, eikä aikaa auringosta nauttimiselle ollut!

Mutta toisaalta, mitäpä tuosta! Nimittäin tärkeintä Oulun pysäkillämme olikin ystäväni ja hänen poikaystävänsä tapaaminen sekä heidän yhteisen kotinsa näkeminen ensi kertaa! Opiskellessani Lahdessa asuimme ystäväni kanssa yhdessä, joten siihen nähden ovat tapaamiset harventuneet todella paljon ja tapaamisvälit venyvät aina harmillisen pitkiksi. Mutta onneksi ehdimme nyt edes pistäytyä lyhyesti Oulussa heidän luonaan :) Suuntasimmekin yhdessä Olimpos-nimiseen ravintolaan syömään, jossa saimme nauttia herkulliset kreikkalaishenkiset ateriat :)

Heti ruokailtuamme lähdimmekin sitten kohti ystäviemme kotia, jonka halusimme ehdottomasti päästä näkemään. Ystäväni olikin leiponut mustikkapiirakkaa - mikä on ehdottomasti melkeimpä parasta syömääni mustikkapiirakkaa - joten kahvit tuli juotua jutustelun lomassa heidän kotonaan:)

Tänä kyseisenä iltana Justus otti hurjan spurtin liikkumisen suhteen ja alkoi ensimmäisiä kertoja ihan kunnolla nousta konttausasentoon ja jopa pysymään siinä paria sekuntia pidempään! Myös mahtava karhuasento tuli suoritettua tuolloin ensimmäistä kertaa, mikä nyt tuntuu niin kovin kaukaiselta, mutta tuolloin niin valtavan ihmeelliseltä!

Aurinko oli jo laskemassa, kun vihdoin hotellille takaisin pääsimme ihanan illan päätteeksi! Justuksen yöunien kannalta ajoitus meni ihan pieleen tuolloin ja Justus valvoikin sitten iloisesti  puoleen yöhön asti. Justus nautiskeli kylpemisestä hotellihuoneen kylpyammeessa, joten tulipahan pikkumiehenkin otettua ilo irti harvinaislaatuisesta hotelliyöpymisestämme ;)

Kolmastoista matkapäivämme alkoi...

... varsin herkullisissa merkeissä, kun aamulla olikin sitten tarjolla hotelliyöpymisen parasta antia eli hotelliaamiainen! 

Aamiainen oli todella monipuolinen, eikä siitä puuttunut mielestäni oikeastaan mitään :) Meidän aikataulumme oli hieman kiireinen, mutta jos aikaa olisi ollut paremmin, olisi ollut ihana nauttia herkkuaamiaisesta vieläkin hieman runsaammin ja pidemmän kaavan mukaan!

Aamiaiseni kruunasi ehdottomasti Letut vattuhillolla ja tuoreilla marjoilla! Kokki olisi paistanut myös jokaisen omaan makuun olevan munakkaan, mutta valitettavasti maha ei siihen enää tällä kertaa venynyt. Ja kyllä tuo lettupuoli ehdottomasti näistä kahdesta vaihtoehdosta minun makuuni enemmän olikin ;)

Pitkän ja erittäin antoisan...

...matkamme päätti parin yön mittainen etappi isovanhempieni luona Haapavedellä, jossa vietimme siis reissupäivät 13,14 ja 15. Tämän vuoksi koti-ikäväkään ei varmasti alkanut painaa kesken reissun, kun aivan loppumatkastakin oli vielä niin paljon odotettavaa ja koettavaa. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Justus pääsi vierailemaan isomummon ja isopapan luona :) Jarnon isovanhempien luona Justus on vieraillut kerran jos toisenkin, mutta välimatkojen takia minun omat isovanhempani ovat jääneet tässä suhteessa vähemmälle huomiolle. Joten senkin puolesta matka oli siis täydellinen, kun Justus tapasi myös minulle rakkaita ihmisiä! Matkalla Oulusta Haapavedelle pysähdyimme vielä ukkini haudalla Limingassa, mikä merkitsi paljon niin minulle itselleni mutta myös isälleni.

Jarno on jo kerran aikaisemmin - itse asiassa juuri niihin aikoihin, kun sain tietää olevani raskaana - vierraillut kanssani Haapavedelle, mutta nyt pääsin myös kierrättämään pikkumiestäni minulle tärkeissä maisemissa :) Kiersimme niin synnyinkotini lähettyvillä kuin katsomassa taloa, jossa asuimme siihen asti, kunnes muutimme Seinäjoelle. Tosin Justus kyllä suoritteli talokatselua lähinnä silmäluomien läpi, mutta ehkäpä se ajatus siinä se tärkein olikin :D

Jarno harkitsi myös Haapavedellä kalastelemaan lähtemistä, sillä rannassa olisi ollut mummon ja papan vene odottamassa käyttäjäänsä. Oikeastaan tuo vene on ollut alun perin meidän perheessämme, mutta "vaihdettu" aikanaan videonauhuriin mummon ja papan kanssa, kun me muutimme pois veden lähettyviltä :D

Mummolla ja papalla vierailu on ollut minulle aina todella tärkeää. Ala-aste- ja yläasteiässä Haapavesi tuntui jopa pakopaikalta - ainoalta paikalta, jossa saatoin todella olla oma itseni. Kun oma kotipaikka ja lähestyvän murrosiän paineet tuntuivat liian suurilta, lohduttauduin aina sillä, että muutan vaikka Haapavedelle, jossa olenkin sitten yhtäkkiä rohkeampi ja sosiaalisempi. Noh, onneksi noista  ajatuksista on kuljettu pitkä matka, mutta yhtä ihanaa on aina mummolle ja papalle päästä kyläilemään :) Nämäkin päivät olivat täynnä hyvää mieltä, hyvää seuraa ja rakkaita mummolaherkkuja!

Mummon upea puutarha oli tälläkin kertaa kukoistuksessaan ja sai taasen ihmettelemään, kuinka yli kahdeksankymppiset isovanhempani jaksavatkaan olla vielä niin aktiivisia! Kaikenlainen puuhastelu ämpärikaupalla kerätyistä marjoista itsetehtyihin leipiin ja aina mummon maton kutomisharrastukseen saakka, saavat aina tajuamaan sen, kuinka paljon sillä voi oikeasti saavuttaa, että pitää itsestään hyvää huolta! Se kantaa vielä pitkälle asti :)

Päivät mummolassa olivat minulle siis todella tärkeitä ja olivat mitä parhain päätös matkallemme :) Justus oppi mummolassa ryömimään, mikä sekin tekee reissumme päätösetapista ikimuistoisen!

Näihin muistoihin on hyvä päättää kesä ja suunnata tämän vuoden osalta katse lopullisesti saapuneeseen syksyyn ja lähestyvään talveen! Syksy alkaa näyttää parhaita puoliaan kauniin ruskan ja aurinkoisten syyspäivien myötä :) Ilma alkaa olla ihanan viilenevä, mutta vähäsateisuuden vuoksi siltikin yhä niin kaunis. Niin kauniita kuin nämä kesäkuvat ovatkin, ei niiden taaksejättäminen harmita laisinkaan ihanien ja täydellisten kesälomamuistojen vuoksi :)

<3: Laura