Vastauksia osa V - ajatuksia ahdistuksen hallinnasta

Mitä keinoja käytit ahdistuksen hallintaan ja mielenrauhan saavuttamiseen? 
Ahdistus on tosiaan ollut valitettavasti läsnä elämässäni lähes päivittäin sairausaikanani. Ajoittain ahdistus on ollut niin kamalaa, etten ole uskonut siitä selviäväni. Usko tulevaan on meinannut loppua musertavan ahdistuksen tunteen alla, eikä läheskään aina keinoja hallita ahdistusta yksinkertaisesti vain ole ollut. Niitä kuitenkin on mielestäni olemassa lukuisia, ja ne todella auttavat, vaikkei sitä apua sinä kyseisenä hetkenä niin konkreettisesti pystykään itse huomaamaan.  Vasta nyt jälkeenpäin pystyn itsekin helposti löytämään ja näkemään ne minulle parhaimmat tavat hallita ahdistusta, ja löytämään juurikin ne keinot, jotka minua ovat oikeasti auttaneet.

Mielestäni tärkeintä on osata erotella terveet ahdistuksen hallintakeinot sekä sairaat ahdistuksen hallintakeinot toisistaan. Itse voin melkeimpä jaotella omalla kohdallani ne keinoihin, joihin turvauduin kotona, ja joihin turvauduin osastolla ollessani. Sairaat hallintakeinot ovat niitä, mitkä pitävät meidät jokaisen kiinni sairaudessa. Niin kauan, kun turvautuu ahdistuksen tullessa sairaisiin hallintakeinoihin, ei tästä sairaudesta mielestäni ole mahdollista parantua. Kun ahdistus iskee, niin syömishäiriötä sairastavan yleisimmät keinot hallita ahdistusta ovat tietenkin syömättömyys sekä pakkoliikunta. Ne luovat valheellisuudentunteen siitä, että ahdistus helpottaa, vaikka todellisuudessa ne vain ja ainoastaan lisäävät pahaa oloa. Syömättömyys helpottaa ahdistusta ehkä sillä samaisella hetkellä, mutta todellisuudessa se vain kasvattaa ahdistustaakkaa sairastuneen sisällä. Sairastunut voi turvautua myös oksenteluun, viiltelyyn tai muuhun itsensä vahingoittamiseen, mikä poistaa tuskaa hetkellisesti. Nämä kaikki ovat keinoja, joiden tilalle tulisi löytää ne oikeat ja terveet keinot hallita ahdistusta.

Kun olen ollut kotona ja kamppaillut anoreksiaa vastaan avoihoidon turvin, olen turvautunut ahdistuksen tullen juurikin syömättömyyteen, syömisen kontrolloimiseen, liikuntaan ja pienen jakson ajan myös oksenteluun. En ole löytänyt niitä terveitä keinoja hallita ahdistusta, vaikka kovasti olenkin yrittänyt. Olen yrittänyt löytää elämääni sisältöä niin harrastusten kautta, oman kodin sisustamisesta kuin pienen Julius-koirani hoitamisestakin. Ostin jopa sähköpianon itselleni ja yritin sitä kautta uppoutua johonkin aivan toiseen maailmaan. Mutta sairauden aiheuttaman valtavan ahdistuksen tullessa, en ole saanut tuolloin muusta voimaa jaksaa kuin sairaista tavoistani.

Osastolle jouduttuani olen tietenkin yrittänyt turvautua yhä näihin keinoihin. Milloin olen jumpannut salaa huoneessani tai piilotellut ruokaa. Vähitellen olen kuitenkin aina löytänyt ne terveet keinot purkaa ahdistusta, jolloin sairaat ovat saaneet väistyä tieltä - vaikka aikaahan sekin on toki vienyt. Olen kehittänyt itselleni jokaisella osatokerralla jonkin aktiviteetin, mikä on ajoittain kasvanut jopa pakonomaisuuteen asti, mutta sekin on mielestäni tuossa vaiheessa pienempi paha, kuin sairauteen liittyvä sairas toiminta. Olen lukenut taukoamatta kymmeniä ja kymmeniä kirjoja putkeen. Olen kutonut sormet verillä ja keskittynyt ohjeisiin saaden sairauden taka-alalle ajatuksissani. Olen kirjoittanut tuntikausia ja purkanut pahaa oloani tällä tavoin. Olen vanginnut ajatukseni johonkin muuhun kuin itse ruokaan, ruokailuhetkien odottamiseen ja pakkoliikunta-ajatuksiin. Välillä muistan havahtuneeni ihan siihen, että aika suorastaan lensi. Olin niin ahdistunut, etten voinut kuitenkaan luopua näistä aktiviteeteista hetkeksikään, sillä muutoin olisin ollut kahdestaan ajtusteni kanssa. Aluksi en pystynyt edes musiikkia kuuntelemaan, sillä koin sen liian ahdistavaksi - joutuisin antamaan liikaa tilaa ajatuksilleni. Nämä harrastukset kuitenkin auttoivat minut sen vaikeimman yli. Saatoin samaan aikaan lukea kirjaa ja katsoa telkkaria vain ja ainoastaan sen vuoksi, että ahdistavien ajatusten pelossa halusin keskittää kaikki ajatukseni tehokkaasti johonkin muuhun. Vaikka parantuminen edellyttääkin pysähtymisen, ahdistuksen kohtaamisen ja omien ajatusten selvittelyn, tarvitsin itse tuollaista toimintaa selvitäkseni pahimmasta ahdistuksestani.

Ja kun on aika tullut kohdata nuo ahdistavat tunteet, on toisen henkilön antama tuki ensiarvoisen tärkeää. Muutenkin omista tunteista jutteleminen on minusta avainasemassa ahdistuksen hallinnan suhteen. Jokaisella tulisi olla joku, kenelle omista vaikeista tunteistaan voisi tilanteessa kuin tilanteessa puhua. Oli se sitten hoitaja, psykologia tai oma läheinen. Itse olen näiden lukuisten ja lukuisten keskustelujen myötä saanut helpotettua ahdistustani valtavia määriä jo ihan sanomalla ääneen pahaa oloa tuottavat asiat. Se riittää, kun tietää jonkun kuuntelevan ja välittävän. Itse olen aina saanut ilmaistua omia tunteitani hyvin puhumalla, mutta toki jokaiselle tämä ei ole se oikea tapa. Tunteiden ilmaisu musiikin tai vaikkapa taiteen kautta voivat olla jollekin ne oikeat keinot purkaa ahdistusta.

Myös motivoivat ajatukset ovat kantaneet pitkälle. Niitä olen kerrannut mielessäni ahdistuksen vallatessa mieleni. Milloin olen kuunnellut hyviä muistoja tuovaa musiikkia, tehnyt haaveitani ja unelmiani kuvaavia kuvakollaaseja tai vain yksinkertaisesti listannut ylös asioita, joita parantuminen toisi mukanaan. Olen myös osastolla ollessani suojannut itseni ulkopuolisilta vaikutteilta, jotka olisivat ahdistusta lisänneet huomattavasti. Sovimme hoitajien kanssa, että vastoin hyviä ruokailutapoja, saisin vaikean hetken tullen kuunnella syödessäni musiikkia tai vaikkapa tehdä ristikkoa samaan aikaan. Toki sairastuneen pitää oppia syömään ilman näitäkin apukeinoja, mutta ajoittain muiden ruokailijoiden puheet laihduttamisesta ja kyseisen annoksen ominaisuuksista olivat minulle liikaa. Musiikki takasi sen, että saatoin keskittyä vain ja ainoastaan omaan ruokailuuni. Näin vältyin ahdistusta lisääviltä tekijöiltä.

Kun aika kului, syömiseni alkoi sujua ja fyysinen tilani korjaantua, saatoin rauhoittua. Tällöin pystyin alkaa keskittyä enemmän myös mieleeni, psyykkeeseeni ja uskalsin olla kahden ajatusteni kanssa. Pystyin nauttimaan rentoutushetkistä ja saatoin käyttää ne hyväksi itseni hemmottelun kannalta. Saatoin rauhoittaa mieleni rauhallisen musiikin tai puheen tahtiin, ja ennen kaikkea sallin itselleni tämän kyseisen hetken. Koin ansainneeni hetken ilman, että minun tarvitsisi tehdä jotain konkreettista sen eteen. Opin myös nauttimaan yhteisistä ruokailuhetkistä, ja keskustelu muiden kanssa vei ajatukseni mukavasti pois syömisen myötä tulleesta ahdistuksesta - niin kauan kuin puhe ei koskenut ruokaa. Toki sama toimi kotona, kun mahdollisimman luonnollinen ruokailutilanne ja ennen kaikkea muiden antama tuki, vähensivät ahdistustani huomattavasti. Läheisteni malli ja rohkaisevat sanat ovat olleet kotona ensisijaisen tärkeitä keinoja vähentää ahdistusta. Ilman heitä en varmastikaan olisi tässä ja nyt.

Mutta mikä onkaan suurin keino hallita lopullisesti ahdistusta? No se syöminen tietenkin. Olen vuosien saatossa oppinut paremmin kuin hyvin sen, että loppujen lopuksi syömättömyys ahdistaa paljon enemmän kuin itse syöminen. Kun keho on aliravittu ja aivot huutavat ravintoa, sumenee mieli ja syömisen hetkellä paniikki kasvaa. Mutta kun takana onkin onnistunut ruokailu, oli se ollut sitten kuinka vaikea tahansa, on syömisen jälkeen oikeasti parempi olo. Itse ainakin muistan lukuisia kertoja, jolloin olen paniikissa valinnut itselleni kahvilassa syömistä kyynelten valuessa, mutta leivonnaisen syötyäni oloni onkin oikeasti hyvä. Ahdistuksen sijaan fyysinen oloni on hyvä ja olen ylpeä itsestäni. Toki tällöinkin vaani aina vaara siitä, että kyseisen leivonnaisen syöminen kävisi myöhemmin ahdistamaan, mutta jo itse tilanteesta selviäminen ja siitä oppiminen on ollut suuri erävoitto.

Tottakai sairauden ollessa pahimmillaan on fyysinen ja psyykkinen ahdistus ollut ruokailujen jälkeen sellaista luokkaa, että voittajafiilikset ovat olleet valovuodenpäässä siitä hetkestä ja kokemus, että kuolen ahdistukseen ja olen epäonnistunut syötyäni, on ollut se vallitseva tunne. Mutta aina olen niistä tunteista selvinnyt: jokainen voitettu ahdistus on kuljettanut minua lähemmäs terveyttä. Ja tärkeää on kannatteleva ajatus siitä, että jos hetkessä kestää sen kamalan ahdistuksen tunteen, on se pois tulevasta ahdistustaakasta. Syömällä hyvin ja tekemällä oikeita ratkaisuja, vähentää huomattavasti tulevaisuudessa koettua ahdistuksen määrää. Tätä ajatusta olen itse vaalinut ja välillä ihan hokenut sitä itselleni mantran tavoin. Lohduttautuminen ajatuksella, että ahdistus on vain tunne, mikä menee aikanaan ohi ja mistä tulen selviämään kyllä, on kannatellut kaikkein pahimpina hetkinä. Täytyy vain uskaltaa kohdata ahdistus ja voittaa se!

Eli pitkällä tähtäimella paras ahdistuksen hallintakeino on syöminen ja ravitsemustilan korjaaminen sekä sairaiden ajatusten työstäminen. Mutta jotta tähän päästään, on sairastuneella oltava niitä oikeita keinoja hallita ahdistusta juuri siinä hetkessä. Sillä jos aina päätyy valheellisesti kerta toisensa jälkeen hallitsemaan ahdistustaan sairain keinoin, ei ahdistus tule koskaan loppumaan - se vain kasvaa kasvamistaan. Tällä hetkellä voin sanoa itse olevani aika lailla vapaa sairauteen liittyvästä ahdistuksesta. Tie on ollut pitkä ja raskas, mutta voin sanoa, että kaikki se hetkessä, terveyden kannalta oikeita ratkaisuja tehdessä koettu tuska, on ollut avain tähän ihanaan olotilaan! Jokaisen on mahdollista selvitä tuosta ahdistustaakasta ja -kierteestä, kunhan uskaltaa vaan kohdata ahdistuksen. Ja sitä helpottaakseen kannattaa oikeasti uhrata aikaa myös sen itselle toimivan ahdistuksen hallintaan sopivan tavan löytämiseen.

Tällaisia ajatuksia aihe minussa tällä kertaa herätti. Minkälaisia kokemuksia teillä on ahdistuksen hallintaan sekä ahdistuksen voittamiseen liittyen?

<3: Laura

P.s. Kuvat jälleen osoitteesta weheartit.com :)