Raskausaikani - vihdoinkin!

Vaikka kovasti mietinkin, että haluanko jakaa näin henkilökohtaista asiaa täällä blogissa, ajattelin hieman aiheesta kuitenkin kirjoitella - nimittäin Justuksen syntymästä. Useampikin ihana lukija sitä kovasti toivoi ja muutaman synnytystä käsittelevän kysymyksenkin sain, joten tässä aiheesta hieman eräänlaisen synnytystarinoinnin muodossa :) Aiemmat raskausajasta kirjoittamani postaukset ovat olleet Ihmeellinen yllätys - raskaus, Raskaus ja muutosten tuulahdus, Raskaus - haasteita kera onnen ja ilon sekä viimeisimpänä Raskausaikani - synnytys lähestyy.

Kuten aiemmin kirjoitinkin, selvisin kuin selvisinkin joulusta vielä yhtenä kappaleena, ja saimme viettää kotona mitä ihanimman joulun :) Seuraavaksi aloimmekin sitten jännittää, että miten kävisi uuden vuoden suhteen? Saisimmeko loppu- vaiko alkuvuoden lapsen? Jarno oli kovasti sitä mieltä, että synnytys ei missään nimessä tule käynnistymään kuin vasta sitten, kun olemme toipuneet uuden vuoden juhlinnasta kunnolla, mutta minä en uskaltanut olla yhtä optimistinen. Ja ihan syystäkin! Niin "viehättävältä" kuin tämä kuulostaakin, niin yksi synnytyksen lähestymistä ennakoiva merkki, on nimittäin kohdunsuulla olevan limatulpan irtoaminen. Ja kuinkas sitten kävikään? Uuden vuoden aattoaamunahan se sitten päätti irrota. Muita tuntemuksia minulla ei synnytyksen lähestymisen suhteen kuitenkaan ollut, mutta päätin silti ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja Jarno lupasi olla illan ajovalmiudessa, mikäli lähtö tulisi.

Vaikka ajatuksena voisi kuulostaa varsin hienolta synnyttää uuden vuoden rakettien loistaessa taivaalla, ei se sitä oikeasti luultavasti olisi ollut :D Ilta koitti ja aloimme valmistautua ystäväni järjestämiin James Bond -teemalla varustettuihin uuden vuoden pippaloihin. Minulla teeman mukaan pukeutuminen hieman jäi vähemmälle, kun kiskoin ylleni tyköistuvaksi, vyötäröltä tiukaksi tarkoitetun mustan mekkoni. Hätä keinot keksii ja hieman ylöspäin mekkoa rullailemalla, sain kuin sainkin sen päälleni ;) Ilta meni mukavasti ensin ystävieni luona ja sen jälkeen Jarnon serkun luona. Voin fyysisesti hyvin, mitä nyt supisteli kivuttomasti melkoisesti ja vessassa sain rampata parin minuutin välein! Kun kello löi kaksitoista totesin, että nyt voisikin sitten lapsi syntyä :D Olimme kotona vasta aamuyön tunneilla ja muutaman tunnin sain nukuttua. Olin pitkin raskautta vitsaillut, että kun lapsivedet menevät, niin holahtaisivat sitten kerralla ja kunnolla, ettei arvailulle jäisi varaa. Aamusella aloin  kuitenkin kuvitella, että olisikon lapsivesi alkanut kuin alkanutkin tihkua? Kuittasin tämän kuitenkin vainoharhaisuudella. Pitkin päivää vatvoin asiaa mielessäni, sillä tiesin tulehdusriskin kasvavan, mikäli kalvot olisivat puhki, mutta synnytys ei käynnistyisi. Illemmalla päätin soittaa Hämeenlinnaan ja he käskivät tulla käymään. Hieman harmistuneena lähdimme, sillä aloin epäillä itseäni ja arvelin reissun olevan turha - eihän minulla ollut mitään muita synnytyksen käynnistymiseen viittavia tuntemuksia. Kun pääsimme perille teki kätilö testin, jossa selvisi, että kyse todella oli lapsivedestä. Minulta otettiin tulehdusarvot ja pyydettiin tulemaan aamulla seitsemäksi takaisin, mikäli sitä aiemmin ei supistelut alkaisi.

Jarno lähti pian kotiin päästyämme yöksi töihin ja minä jäin yksikseni kotiin. Ilta menikin laskuja maksellessa ja asioita hoidellessa, tulisinhan seuravaan kerran kotiin nyytti kainalossa! Minulle tyypillistä suunnitelmallista valmistautumista ;) Aamulla moikkasimme Jarnon kanssa ovella, kun Jarno suuntasi nukkumaan ja minä Hämeenlinnaan isäni kyydillä. Aamu käynnistyi verikokeilla tulehdusarvojen kontrolloimiseksi. Kun lapsivesi on mennyt, tulee synnytys käynnistää vuorokauden sisällä tulehdusriskin vuoksi. Niimpä jäin odottelemaan tarkkailuhuoneeseen polille synnytyksen käynnistämistä. Makoilin parivuoteessa käyrissä, mitkä mittasivat koko ajan supistuksia sekä lapsen sydämen sykettä. Kätilö kävi antamassa ennen puolta päivää minulle suun kautta otettavan Cytotec-nimisen lääkkeen, mikä lisäisi supistuksia ja siten käynnistäisi synnytyksen. Kun kätilö selitti, kuinka ensimmäisenä päivänä lääke otetaan suun kautta, toisena päivänä lääkettä laitetaan kohdunsuulle ja kolmantena päivänä lääke tiputellaan suonensisäisesti, mikäli synnytys ei kunnolla käynnistyisi, oli reaktioni huvittunut naurahdus: "ei kai siinä nyt niin kauaa voi mennä!".

Jarno on maailman syväunisin ihminen, eikä herää edes puhelimen soimiseen. Sen vuoksi aloin tarpeeksi varhain soittella kotiin, jos tarvitsisin hänet piankin paikalle. Tovin sain soitella, ennen kuin herra heräsi. Sovimme kuitenkin, että hän voisi jatkaa unia ja soittaisin uudelleen, mikäli jotain alkaisi tapahtua. Kun supistukset alkoivat kahden aikaan olla jo melkoisen voimakkaita, alkoi minulla tulla pienoinen paniikki, kun en saanut Jarnoa millään kiinni. Kun vihdoin sain hänet kiinni, kehotin hyppäämään nopeasti autoon. Kun herraa ei alkanut kuulua, soitin hänelle uudelleen - olihan melkoinen tovi jo vierähtänyt edellisestä soitostani. Noh, unikeko oli torkahtanut uudelleen ja oli vasta suihkuun menossa. Tässä vaiheessa hätäilin jo, että lapsi ehtii syntyä ennen kuin Jarno edes paikan päälle ennättää! Kun Jarno sitten sairaalaan saapui, totesi kätilö tilantenteen etenevän koko ajan: "kyllä se lapsi nyt iltakymmeneen mennessä luulisi syntyvän". Kello oli tällöin noin viisi. Ehdimme jo harmittelemaan, että olisihan se nyt ollut hienoa, jos lapsi syntyisi täysin laskettuna aikanaan - se kun oli seuraavana päivänä. Jouduimme odottamaan vielä parisen tuntia synnytyssaliin pääsyä, sillä ruuhka oli sen verran kova. Kun sain Jarnon luokseni, saatoin huokasta helpotuksesta: enää ei tarvinnut yksin sinnitellä. Kivuista huolimatta mieli oli vielä hyvä ja hymy oli supistusten välillä herkässä :)

Pian aloin olla kuitenkin jo melko kovissa tuskissa, ja kun lopulta pääsimme synnytyssaliin, olivat supistukset olleet melko tiheitä ja kivuliaita jo viitisen tuntia. Synnytyssaliin päästyämme kätilö tutki minut ja sanoi, että eihän kohdunsuu nyt niin auki vielä ole, kuin kätilö osastolla oli sanonut. Siitä vasta tuskien taival alkoikin. Supistelut sen kun jatkuivat tiheinä ja kivuliaina - tai ainakin siltä minusta tuntui - mutta muutoin tilanne ei edennyt ollenkaan. Pian alkoi olla selvää, että lapsi ei todellakaan syntyisi sen päivän puolella vielä, vaikka kätilö osastolla oli melkeimpä sanonut sen olevan itsestään selvyys. Kävelin ympäri salia kuunnellen samalla musiikkia, hengitellen välillä ilokaasua ja yrittäen ajatella positiivisesti. Tässä vaiheessa huumori oli vielä hyvin mukana ja jaksoin jopa naureskella kivuilleni. Vitsailin, että tämähän on kuin baarissa olisi, kun päässä heittää ilokaasun vaikutuksesta ja Cheek soi radiossa :D Täytimme yhdessä Jarnon kanssa ristikkoa siten, että hän heitteli sanoja ilmaan ja mitä sanoin oikean vastauksen. Mitä nyt täytyi aina supistuksen tullen kyyristyä hengittelemään sängynlaitaa vasten :D Toisen läsnäolo helpotti ja rauhoitti - kaikki menee varmasti hyvin, kunhan yksin ei tarvitse olla. Juttelimme kaikista asoista maan ja taivaan välillä - tulipa lapsen nimikin suunniteltua jo melko lopulliseen muotoonsa ja ristiäisleivonnaisista sovittua.

Kun kello lähestyi puolta yötä, aloin kuitenkin olla aivan loppu. En ollut nukkunut edellisinä öinä kuin muutaman tunnin ja kivutkin olivat vieneet voimiani tehokkaasti. Yövuoroon tullut kätilö totesi, etteivät he yötä vasten voi alkaa synnytystä enää vauhdittamaan, joten sain vuorostani supistuksia hillitsevää lääkettä sekä unilääkkeen: sain kuin sainkin nukuttua muutaman tunnin. Mutta kun supistukset taas aamuyöstä alkoivat, tuli itku ensimmäistä kertaa: en kestä enää samanlaista kiputaivalta kuin eilen. Väsymys yhdistettynä kipuun alkoivat olla liikaa minulle. Jouduin kuitenkin sinnittelemään aamukymmeneen saakka, jolloin lääkäri ehti minua viimein katsomaan ja päätyi laittamaan minulle i.v.:sti tippumaan supistuksia lisäävää lääkettä. Samalla sain epiduraalipuudutuksen, vaikka tavallaan olin toivonut pärjääväni ilmankin. Uskon, että näin olisi saattanut käydäkin, mikäli synnytys ei olisi venynyt seuraavan vuorokauden puolelle. Nyt olin niin loppu, että suostuin tähän välittömästi. Puudutuksen turvin sain hieman nukuttua, mikä helpotti oloani edes hetkeksi. Usko meinasi kuitenkin useampaan kertaan loppua ja mietin jo mielessäni, että syntyyköhän lapsi koskaan: olihan viereisessä synnytyssalissa ehtinyt kolme lasta syntymään sinä aikana, kun me salissa olimme olleet. Aina vaan kuului parkaisu viereisestä salista, mutta minun tilanteeni vain ja ainoastaan junnasi paikoillaan: turhauttavaa!

Tunteja vierähti vielä muutama, ennen kuin alkoi oikeasti jotain tapahtuakin. Tähän mennessä vain odottelimme edistymistä samalla kun kätilö kävi aina neljän tunnin välein laittamassa minulle i.v.-antibiootin tulehdusriskin vuoksi. Olinkin saanut antibioottia tietyin väliajoin siitä lähtien, kun sairaalaan edellisaamuna tulin. Näin toimitaan aina, jos kalvot puhkeavat, mutta synnytys ei käynnistykään. Kun kello lähestyi kahta tiesin, että nyt ei enää menisi kauan. Tässä vaiheessa Jarno nukkui viereisessä sängyssä tyytyväisenä, ja sainkin huudella tosissani hänelle, että sain herran hereille :D Olo oli ollut jo hetken aikaa melko hämmentynyt, kun tuntui, että ponnistusvaihe lähestyi, mutta puudutuksen vuoksi omia tuntemuksia oli vaikea eritellä. Tämän vuoksi kätilö laittoikin minut toiveestani vielä käyrään, mikä näyttäisi minulle supistukset.

Tunnin verran vielä jouduin odottelemaan, ennen kuin sain luvan ponnistaa. Sillä aikaa Jarno yritti pitää minut hereillä kyselemällä jälleen ristisanoja, sillä puudutuksen ja pitkän taipaleen myötä väsymys oli melkoinen :D Ja jos siihen astisen luulin olleen tuskien taivalta, oli se todellinen tuska oikeasti vasta edessä. Puudutusten vuoksi kivut eivät olleet ongelma, mutta muuten voimani laitettiin todella koetukselle. Aluksi jouduin seurailemaan käyristä sitä, milloin olisi aika ponnistaa, mutta melko pian opin erottelemaan tunteen ilman käyrääkin. Puudutuksen vuoksi kaikki tunto ja voima oli kuitenkin alaraajoistani pois, mikä osoittautui todella huonoksi asiaksi: se vähensi voimaa valtavasti jo ennestäänkin väsyneestä ja voimattomasta kropastani. Tässä vaiheessa uskoni meinasi toden teolla loppua, enkä uskonut jaksavani loppuun asti. Kätilö oli kuitenkin aivan ihana ja tsemppasi mahtavalla tavalla. Luonteelleni ominaisella tavalla kirosanat eivät lennelleet eikä ääni kohonnut lainkaan, mutta pääni sisällä pyöri jos jonkinmoisia ajatuksia! Ja kyllä - uskonpuutteesta huolimatta kaikki päättyi lopulta hyvin. Kun lapsi vihdoin syntyi käsi edellä Supermies-asennossa, oli helpotus niin valtava, etten sellaista ole koskaan kokenut! Olin niin helpottunut, etten tajunnut edes sukupuolta kysyä. Kun hetken päästä kätilö kysyi, tiesimmekö lapsen sukupuolta totesin: "niin tosiaan, kumpi sieltä tuli?" :D

Sinä samaisella hetkellä, kun vauva nostettiin rinnalleni, kultasi aika muistot. En tarvinnut siihen kuin sen hetken, niin kaikki se synnytyksen aikainen tuska katosi mielestäni. Vaikken kovin helposti herkistykään, niin kyllähän siinä onnen - ja ehkäpä ennen kaikkea helpotuksen - kyyneleet tulivat. Ainoa ajatus, mikä päässäni pyöri oli, että tämähän on todellakin ihan ihka oikea lapsi! Koko raskausajan tuntui niin uskomattomalta, että mahassani todella kasvaa pieni ihmislapsi varpaineen ja sormineen, että uskoin tämän todeksi vasta, kun lapsen ensi kertaa näin. Voiko mitään näin ihanaa olla olemassakaan? ♥

Tässä siis hieman tähän astisen elämäni upeimmasta hetkestä! Tai noh - tästähän se ihanuus vasta oikeastaan alkoikin :) Jottei teksti olisi venynyt aivan liian pitkäksi, ajattelin myöhemmin jatkaa vielä yhden postauksen verran raskausaiheen merkeissä, tosin nyt synnytyksen jälkeisestä ajasta kertoen :) Mutta se kaikki, ensi hetkemme lapsen kanssa sekä synnytyksestä toipuminen siis ensi kerralla!

<3: Laura