Tahdonvoimaa ja oppeja kantapään kautta

Saamani kommentit lukijoiltani ovat saaneet minut pohtimaan sairauttani monelta eri kantilta. Sellaiseltakin, jota en ole aiemmin tullut juuri miettineeksikään. Kun sain lukuisia kommentteja siitä, kuinka anoreksiassa ei ole kyse oikeasta sairaudesta, vaan tahdonvoiman puutteesta, pisti se aluksi vihaksi. Kommentoijan mukaan anorektikko voi viisastua ja päättää alkaa syömään. Ihan näin mustavalkoinen asia ei ole ja kommentin melko suivaantuneena otinkin vastaan. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kyse on oikeasti vakavasta psyykkisestä sairaudesta, mutta kommentin loppuosaa jäin pohtimaan tarkemmin. Mikä minut tämän asian mietiskelyyn lopulta johti oli erään ihanaisen lukijan kommentti siitä, kuinka häntä on ärsyttänyt joidenkin anorektikkojen suhtautuminen paranemiseen siten, että "koskahan joku tulisi ja pelastaisi", ilman että itse täytyy tehdä töitä asian eteen. Hän itse parani kovan työn jälkeen ja pitkälti pakon ededessä.

Kun anoreksiaa sairastava on pahassa aliravitsemustilassa, ei järjen äänellä ole paljon tekemistä anorektikon mielen sisällä. Tällöin sairaus vie ja lujaa, eikä päätökset tee sairastunut itse vaan anoreksian ääni sairastuneen sisällä. Mutta asioiden on mahdollista muuttua. Itse uskon siihen, että pahimman ja kriittisimmän vaiheen ylitettyään on anorektikon mahdollista oikeasti vaikuttaa pitkälti itse parantumiseensa. Pahimman aliravitsemustilan korjauksen jälkeen alkaa varsinainen työ ja taistelu psyykkisen puolen kanssa. Minusta siinä ei ole mitään pahaa, että tarvitsee siihen rutkasti muiden tukea, niin hoitavan tahon kuin läheistenkin. Lopulta kaiken kuitenkin ratkaisee sairastuneen oma tahto parantua ja voimat jaksaa taistella tiensä läpi terveyteen.


Olen tavannut sairausmatkani varrella lukuisia muita syömishäiriötä sairastavia. Jokaisella on oma elämäntilanteensa ja lähtökohtansa, jotka luonnollisesti vaikuttavat mahdollisuuksiin ja motivaatioon parantua. Jos sairastunut on masentunut eikä koe minkäänlaista elämäniloa, ovat mahdollisuudet parantua huonot. Mutta ehkä silloin ei ole vielä hänen aikansa parantua. Olen nähnyt tapauksia, jolloin jokin pieni ratkaiseva tekijä kylvää sairastuneeseen sen voimakkaan tahdon parantua ja selviytyä anoreksiasta lopullisesti. Se, mikä tuo ratkaiseva tekijä on, on kullakin omansa, mutta ilman motivaatiota parantumista ei tule tapahtumaan. Kun anorektikko on valmis uhmaamaan sairautta, nousee arvoon arvaamattomaan tahdonvoima, päättäväisyys ja halu päihittää sairaus lopullisesti.

Kyse on pienistä päätöksistä ja valinnoista, joita anorektikko joutuu jatkuvasti tekemään. Pahimmillaan sairastuneen elämä ei ole muuta kuin ruokaan, syömättömyyteen tai liikkumiseen liittyviä valintoja. Kun rohkenee kerran valita oikein, on se voitto terveyden puolelle. Aluksi se voi lähteä niinkin pienestä teosta kuin lisäviipaleesta kurkkua leivän päälle, mutta sekin päätös on jo kohti parempaa. Tavallaan anoreksiasta parantuminen vaatii ikään kuin harjoittelua: toistoja toistojen perään. Kun oikeita päätöksiä tekee tarpeeksi, ollaan koko ajan lähempänä sitä terveellistä ajattelutapaa. Toki anorektikko voi valita myös toisin. Hän voi keskittää kaiken energiansa hoidon vastustamiseen, sairauden äänen kuuntelemiseen ja huonojen päätösten tekemiseen. Kyse ei ole lapsellisesta kiukuttelusta tai tahdonpuutteesta. Silloin puhuu vaan sairaus vielä liian vahvasti - silloin anorektikko ei ole valmis vielä oikeille päätöksille.

Koen, että minulta itseltäni löytyy tahdonvoimaa parantua nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Itse olen juuri nyt siinä murrosvaiheessa, jossa päätän, mihin suuntaa alan elämääni viedä. Se on ollut minulle jo hetken aikaa täysin selvää, että anoreksian vietäväksi en enää koskaan aio antautua. Nyt voidaan puhua siitä, että ratkaisun hetket ovat käsillä ja avain parantumiseen on minulla itselläni. Tarvitsen osastohoidon tukea vielä tämän vaikeimman ja ahdistavimman osuuden läpi viemiseksi, mutta sen jälkeen tulee minun pärjätä avohoidon turvin. Olen kompuroinut, kellahtanut maahan, pudonnut jopa syvään kuiluun, mutta aina minut on autettu sieltä ylös. Vaikka olenkin tarvinnut valtavan määrän muiden tukea, koen tehneeni vähintäänkin yhtä paljon itse töitä parantumiseni eteen. Epäilykset siitä, tulenko parantumaan koskaan syystä että takanani on lukuisia osastojaksoja, ovat ihan ymmärrettäviä. Mutta koen oppineeni jokaisesta jaksosta jotain uutta, niin itsestäni ihmisenä kuin anorektikkonakin. Olen oppinut tunnistamaan myös ne kompastuskivet, joidenka vuoksi olen aina uudelleen ja uudelleen kellahtanut kumoon. Olen joutunut käymään läpi kovan koulun ja oppimaan lukuisia asioita kantapään kautta, mitä parantumiseeni tulee. Kyse ei ole ollut koskaan siitä, että vastustaisin hoitoa - ei todellakaan. Olen aina osastohoidossa ollessani - lukuunottamatta enimmäistä jaksoa sisätautiosastolla - noudattanut sovitusti ateriasuunnitelmaani. Ruoat eivät ole päätyneet roskiin, eivätkä astiat paiskautuneet lattialle. Ei - olen taistellut, itkenyt, syönyt ja ahdistunut. Mutta kaikkeni olen tehnyt, jotta hoitoni etenisi.

Olen tehnyt virheitä, mitä parantumiseen tulee paljonkin. Olen jättänyt osastohoidon kesken, jotta pääsisin jatkamaan koulua ja olen lähtenyt liian aikaisin pois hirvittävän koti-ikävän takia. Mutta kertaakaan en ole osastolta lähtenyt pois sillä ajatuksella, että haluaisin päästä toteuttamaan taas anorektista elämäntapaa kotiin. Olen joka ikinen kerta toivonut, toivonut niin mahdottoman paljon, että todella tulisin pärjäämään kotona, mutta valitettavasti näin ei ole vielä käynyt. Viimeisimmän kotiutuksen jälkeen se oli jo lähellä. Sain jopa itse nostettua painoa hieman. Taistelin tosissani ja tein kaikkeni, mutta vielä se ei ollut riittämiin. Se kävi psyykkisesti vielä liian raskaaksi viedä tämä painonnostovaihe yksin läpi. Mutta nyt aion olla osastohoidossa siihen asti, että voin astella ovesta ulos varmoin ja luottavaisin mielin. Olen todella ottanut opikseni ja samoja virheitä en aio enää toistaa.

On selvä, että jokaiselle tulee takapakkia, eikä hoito etene kuin leikiten. Kyse on kuitenkin vuosia kestävästä sairaudesta. Kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa kerroinkin, vain noin puolet toipuu häiriöstä täysin, joka viides kärsii sairaudesta vuosikaudet ja joka kolmannella oireet jatkuvat lievempiä. Mutta parantuminen on siis mahdollista. Itse uskon vahvasti siihen, että vaikka tavallaan sairaudesta paranisinkin, tulee se vielä pitkään kummittelemaan elämässäni taustalla. Vastoinkäymisten kohdalla on anoreksiaa sairastaneella suuri vaara reagoida rupeamalla oireilemaan jälleen epänormaalilla syömiskäyttäytymisellä. Anorektinen ajattelumaailma on juurtunut joikaiselle sairastuneelle niin syvälle, että täysin niiden poistaminen mielen sopukoista voi olla hyvinkin vaikeaa. Mutta parantuminen on mahdollista ja minä aion parantua. Itse olen sairastunut melko "vanhana" ja sairautta on takana "vain" kolme ja puoli vuotta - tosin tuskalliset sellaiset- mutta ne antavat jo paremmat lähtökohdat parantumiselle. Minulla on vielä täysin muistissa, mitä on olla terve, miten ihanaa elämä silloin oli, ja mitä mahdollisuuksia terve elämä tuo mukanaan. Ne antavat minulle eväitä ja voimaa voittaa tämä kamppailu!

Ja vaikka takana olisi sairausvuosia useitakin, ei parantuminen ole mahdotonta. Joten voimaa ja tsemppiä kaikille sairautta vastaan kamppaileville. Kun on mahdollisuus valita - valitse oikein.

Laura