Piileskelevä anoreksian ääni

Osastojaksoni on sujunut tähän menenssä kohtuullisen hyvin. Mielialani on jo selvästi lähtenyt nousuun ja ruokailutkin onnistuvat etävalvonnan alla. Toki tarvitsen vielä hoitajia muistuttelemaan tietyistä asioista, kun mieleni vaeltaa halun "lipsua" puolelle. Hoitajat valvovat listan kera, että kerään esimerkiksi aamupalalle kaikki kuuluvat ruoat eteeni. Kehityksestä huolimatta, ottaa vieläkin koville muistuttaa hoitajia välipalastani, ja joskus saattaa välipala jopa jäädä syömättä, kun hoitaja ei asiaa muista, enkä itse saa sitä ääneen sanottua. Tahto on kova, mutta välillä se sairas ääni sisälläni saa vielä tahtonsa läpi. Näin ei kuitenkaan enää usein käy, vaan oma-aloitteisesti menen ruokailutilan puolelle välipala-aikaan.


Eräs päivä kuluneella viikolla oli kuitenkin pitkästä aikaa todella rankka ja toi mieleeni sen, kuinka lähellä jyrkänteen reunaa tasapainoilen vieläkin sairauteni suhteen. Sen ei tarvitse olla kummoinen asia, vain yksi tietty vaikea ruoka, tai vaan ruoan ainesosa, kun sisälleni kasaantuukin jo valtava ahdistuksen möykky. Tämä möykky puristaa rintaa niin, että tuntuu ettei henki kulje. Kun ahdistus valtaa mielen, heittää se ajatukseni täysin sekaisin. Kun ahdistus tulee, ahdistaa pian kaikki ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Sairauden kapinallinen ääni nousee pintaan: en syö, en pysty siihen, en suostu.

Vaikka kuinka yritän järkeillä asioita itselleni, pelottavat minua vieläkin valtavasti tietyt tulevat ruokailut ja etenkin tulevat punnitukset. Pinnallista, tiedän, mutta siihenhän tämä sairaus kulminoituu. Pelkoon ruoasta ja pelkoon painonnoususta, vaikka sairastumisella ei olisi aikanaan ollut mitään tekemistä niiden kanssa. Kun ahdistus iskee, muuttaa se ajatusmaailman takaisin anorektisille teille. Vanhat uskomukset, säännöt ja rutiinit nostavat päätään. Mieli muodostaa aivan kummalisia pelkoja, joille ei ole mitään rationaalista syytä. Tätä kuvaa hyvin sellainen tunne, joka valtaa minut aika ajoin: jokainen syömäni ruoka grammoina ja kiloina jää minuun, ja painoni nousee siten vaikka jo yhden ruokailun aikana kilon. Syön 200 gramman omenan - olen siis 200 grammaa painavempi kuin äsken. Valtava tietomäärä ihmisen kehon toiminnoista unohtuvat sillä sekunnilla, ja sairaat uskomukset valtaavat mielen. Ei puhettakaan, että pystyisit järkeilemään asiaa itsellesi vaikkapa perusaineenvaihdunnalla, joka kuluttaa suurimman osan syödystäsi energiamäärästä.

Naistenlehtien ohjeistukset iskostuvat samalla hetkellä mieleesi. "Kun syöt pullan, kulutat sen kalorit tunnin lenkillä." Tai "jos jätät joka päivä ottamatta sen suklaakeksin kahvin kanssa, laihdut vuodessa kolme kiloa". Siis mitä ihmettä? Tätä kirjoittaessani tulee melkein huvittunut olo; miksi olen uskonut näihin artikkeleihin ja uskon heikoilla hetkillä vieläkin, kuin lakikirjaan konsanaan? Kun pääsen ajatuksissani järjen äänen tasolle tajuan, kuinka järjettömiä tuollaiset ohjeet ovat. Kun nälkä- ja kylläisyysviestit toimivat normaalisti, tasaa keho kyllä energian saannin aikanaan. Miksi kenenkään pitäisi kuluttaa syömänsä pullan energiamäärä pois, jos se sujahtaa sopivasti tarvitsemaansa kokonaisenergiamäärään? Miksi lehdet saavat kaikki ruokaa koskevat neuvot kuulostamaan siltä, että ne koskisivat kaikkia, ei pelkästään laihduttavia, oikeasti ylipainoisia ihmisiä. Miksi normaalipainoisen ja terveen ihmisen tulisi pullan syötyään lähteä juoksulenkille?

Syy tälle vuodatukselle löytyy taas sisälläni kamppailevista äänistä: haluan uskoa kirjoittamaani, haluan sen olevan totta. Tarvitsen sitä vakuuttelua, että saan syödä ja että minun tulee syödä. Tarvitsen myös vakuuttelua sille, että painoni ei nouse loputtomasti, vaan että se aikanaan pysähtyy juuri siihen minulle sopivaan painoon. Painoon, joka on minulle luontainen, jossa kroppani toimii oikein, ja jossa minun on hyvä olla.

Minulle on usein kuvattu sitä, kuinka molemmilla olkapäilläni istuu hahmot, toinen piru anoreksian muodossa ja toinen sen terveen, mukavan hahmon muodossa. Nämä kaksi hahmoa käyvät keskenään väittelyä. Väittelyn äänet risteilevät keskenään, ja välillä väittely on niin kovaäänistä, että tuntuu kuin pääni räjähtäisi. Kumpaa uskoa? Miten toimia? Jokainen kerta, kun kuuntelen sen terveen hahmon ääntä, on se voitto tervehtymisen puolelle. Jos taas kuuntelen olkapäälläni istuvaa pirua saa sairaus minusta jälleen tiukemman otteen. Jokainen ruokailutilanne on siis kuin sota pääni sisällä. Onneksi rauha on ihan kulman takana - toivottavasti. Vielä pitkään joudun taistelemaan sen pirun ääntä vastaan, mutta luotan siihen, että päivä päivältä sen äänen vastustaminen käy helpommaksi. Samalla opin suodattamaan ulkopuolelta tulevat kehotukset ja säännöt liittyen ruokaan. Tämän sodan, kun terve hahmo voittaa, olen entistä vahvempi.

Laura