Voisiko sen sittenkin hyväksyä?

Naisellisuus ja naiselliset muodot. Siinäpä vasta monimutkainen yhtälö, joka ei sovi samaan lauseeseen anorektikon ihannevartalon kanssa. Lantio, reidet ja rinnat, nuo naiseuden merkit vartalossa, jotka jokainen tyttö saa omakseen jossain vaiheessa elämäänsä. Ne muodostavat kehon, jota tulisi vaalia ja rakastaa, pitää hyvänä. Mutta mitä tapahtuukaan, kun tuosta samaisesta kehosta tulee anorektikon pahin vihollinen? Sen sijaan, että pitäisi kehoaan kuin kukkaa kämmenellä, hyökkää anoreksia sen kimppuun ja kuihduttaa sen olemattomiin, suorastaan pahoinpitelee sen. Kaikki mikä viittaa muotoihin on rumaa, sanoo anoreksia. Anoreksia uskottelee uhrilleen, että mitä laihempi, sen parempi; mitä vähemmän muotoja, sen kauniimpi. Laihtuminen  tuo aina sairaalle puolelle valtaisaa mielihyvää. Laihtuva keho on ollut sairaan mielen ihailun kohde, jota mieli suorastaan palvoo.


Mutta mitä tapahtuukaan, kun taistelu anoreksiaa vastaan alkaa ja keho alkaa palautua jälleen oikeasti terveisiin mittoihinsa? Omasta kehosta tulee yhtäkkiä suuri inhon ja ällötyksen kohde. Keho, jota sinun tulisi rakastaa ja pitää hyvänä, muuttuukin vastenmielisyyden perikuvaksi omassa anorektisessa mielessäsi. Itse tulin hyvin varhain murrosikään, jonka vuoksi en oikeastaan koskaan oppinut hyväksymään naisellisia muotoja kehossani. Häpeilin vartaloani ja haaveilin poikamaisen kapeasta lantiosta. Nuo samat tuntemukset muistuvat mieleeni jälleen kerran, kun käyn noita samaisia kehoni muutoksia läpi uudestaan ja uudestaan. Enää minulla ei olekaan selästä suorana lautana jatkuvaa takamusta, vaan naisellinen takamus alkaa erottua sivuprofiilista katsottuna päivä päivältä yhä selkeämmin. Lantioni ei mukailekaan enää pelkästään luitani, vaan naisellista pyöristymistä alkaa näkyä lantioni kaarissa. Jokaisella on ne omat kohtansa, johon painonnousun merkit kohdistuvat, mutta yhtä vaikeilta niiden hyväksyminen tuntuu. Toisella painon muutokset alkavat näkyä alavartalossa, toisella taas keskivartalossa. Kun sairasta mielihyvää tuoneet sairaalla tavalla näkyvät luut alkavat peittyä, iskee paniikki. Miten kestän tämän? Yhtäkkiä rintakehän luut piiloutuvat ja sormet eivät enää ylläkään olkavarren ympärille (sairasta -tiedän), jolloin anoreksia yrittää pitää uhrinsa vallassaan kiinnittämällä huomion pakonomaisesti tällaisiin muutoksiin. Mutta miksi näiden muutosten tulisi olla negatiivisia? Kaikki naiselliset merkit kehossani kääntää anoreksian ääni lihavuudeksi. Mitä pahaa naisellisissa muodoissa sitten voi olla - minähän olen nainen! Miten voisin oppia nauttimaan näistä uusista, naiseutta edustavista muodoistani?

Olen kokenut nämä samat tunteet ja käynyt läpi samat ahdistuksen aiheet sairauteni aikana lukuisia kertoa. Olen ollut sairauteni aikana lukuisilla osastojaksoilla, ja jokaisella jaksolla olen joutunut käymään läpi ne samat vaikea ja ahdistavat tunteet, joita painonnousun aiheuttamat muutokset kehossa tuovat tullessaan. Vaikka kokemusta takana onkin jo rutkasti, ei se muuttuvan kehon hyväksymistä yhtään sen helpommaksi tee. Vartalon muokkauttuminen yhä uudelleen ja uudelleen onkin yksi kivuliaimmista asioista, joita anoreksiaa sairastava joutuu kohtamaan parantumisen tiellä. Ei riitä, että taistelee ruoan aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoja vastaan, vaan lisäksi joutuu hyväksymään muutokset kehossaan. Valheellista turvallisuuden tunnetta tuonut luurankomainen keho alkaa jälleen keräämään elon merkkejä itseensä. Nämä elon merkit näkyvät todellisuudessa terveempänä vartalona, mutta anorektikolle itselleen ne näkyvät läskinä, lihoamisen merkkeinä. Anorektikko oikein lietsoo painnonnousun aiheuttamaa inhoa ja ahdistusta käyttämällä sanoja lihoaminen ja läski.


Anoreksia asettaa sairastuneen silmille silmälasit, jotka vääristävät kehonkuvan aivan päälaelleen. Nämä silmälasit saavat anorektikon näkemään luurankomaisen kehonsa normaalina, jopa lihavana. Kuten yhdessä aiemmassa postauksessa kerroin, arvioin eräässä fysioterapeutin kanssa tehdyssä testissä lantioni sekä vyötäröni ainakin kaksi kertaa suuremmiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Mikä saa anorektikon näkemään itsensä näin väärin? Anoreksian jyllätessä voimakkaimmillaan, ei anorektikko pysty luottamaan edes vaa´an lukemaan. Miten vaaka voi muka näyttää tuollaista lukemaa, jos tunnen itseni normaalipainoiseksi tai jopa lihavaksi? Omankehonkuvan vääristymä ajaa anoreksian uhrin epäilemään jopa selvää faktaa: vaaka valehtelee.

Peilikuvan valehtelemisen ja vaa`an lukemien valheellisuuden lisäksi olen huomannut fysioterapiakäyntieni kautta muitakin mielenkiintoisia asioita liittyen kehonkuvan vääristymään. Yksi esimerkki liittyy myös psyykkisten sairauksien hoidossa käytettyyn fysioakustiseen hoitotuoliin, jota olen päässyt kokeilemaan fysioterapiassa. Minun tapauksessa fysioakustista tuolia on käytetty osana rentoutusharjoituksia. Kun hoito aloitettiin oli painoni matalimmillaan. Tuolloin koin tuolin värähtelyn erittäin epämukavana, sillä minusta tuntui, että se sai lihasten rentoutumisen sijaan ainoastaan reiteni höllymään ja hyllymään. Siihen nähden, kuinka alhainen painoni oli, täytyi tämän olla täysin vääristynyt kuvitelma. Tämän todistaa todeksi se, että hoitoni loppuvaiheessa, painoni ollessa jo normaali, otin hoidon ilolla vastaan. Reisieni sijaan keskityin rentoutumiseen ja hoidosta nauttimiseen.

Olemme yhdessä fysioterapeutin kanssa käyneet läpi kehonkuvan vääristymää ja sen realisoimista. Olen useampaan otteeseen täyttänyt hänen kanssaan papereita, jotka käsittelevät sitä, millaisena itse kehoni näen. Yksi tehtävistä koskee sitä, mistä osista kehossani pidän ja mistä en. Väritän ihmishahmon eri kehonosat eri väreillä sen mukaan, miten niihin suhtaudun. On jännittävää huomata, miten oma keho näkyy anorektikon silmin samanlaisena tai jopa lihavempana, kun painoa on vaikkapa 15 kiloa vähemmän kuin ennen. Olen itse tehnyt kyseisen tehtävän ollessani lähes normaalipainoinen sekä painoni ollessa alimmillaan. Miltä luulette lopputuloksen näyttäneen, erilaiseltako? Ei, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta täysin samanlaiselta. Vaikka arvioiden välillä vartalossani oli huomattava ero painoa, näin tietyt kohdat yhtä kamalina tai yhtä miellyttävinä. Miten tämä sitten on mahdollista? Miten voin nähdä reiteni yhtä isoina painoindeksin ollessa monta lukemaa alempi kuin sen ollessa normaali? Ne silmälasit, ne vääristävät anorektiset silmälasit.

Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja syiden etsimiseen, mitä oman kehon hyväksymisen vaikeuteen tulee. Vastausta en ole vieläkään löytänyt, mutta sen sijaan ole herätellyt mielessäni kysymystä, mitä voisin tehdä oman kehoni hyväksymiseksi? Fysioterepiassa olen havahtunut siihen tosiasiaan, kuinka kehonkuvan vääristymä poistuu pikkuhuljaa, kun paino normalisoituu ja anorektinen ajattelutapa häviää. Luonnollisesti oma keho tuntuu vielä pitkään epämukavalta ja kömpelöltä, suorastaan inhottavalta, mutta uskon siihen, että sen voi oikeasti oppia vielä hyväksymään. Mutta myös ennen painon normalisoitumista voi ajatusta työstää mielessään.


Sen sijaan, että lietsoisin vihaa omaa vartaloani kohtaan, olen päättänyt löytää keinoja oppia hyväksymään se ja rakastamaan sitä. Kun anoreksia hieman hellittää otettaan uhristaan, on tämä jopa ihan mahdollista: oppia pitämään omasta vartalostaan juuri sellaisena kuin se on. Kun anorektinen mieli kokee ulkonäköä koskevat kehut loukkauksena, voi omaa mieltään pikku hiljaa oppia totuttamaan näihin kehuihin aitoina kohteliaisuuksina. Sen sijaan, että kuulee sanat "näytätpä hyvältä" automaattisesti sanoina "oletpa lihonnut", voi ruveta pohtimaan, josko mieli kykenisi jo pikku hiljaa kuulemaan sanat niin kuin ne on tarkoitettu kuultavaksi. Koska totta se on: jokainen terve ihminen näkee anoreksiaa sairastavan paljon kauniimpana normaalipainoisena, elinvoimaa hehkuvana, kuin elottomana luurankona. Totta joka sana, vaikka anorektinen ääni pään sisällä kuiskuttelisi mitä tahansa.

Uskon myös kehontuntemuksen helpottavan oman kehonsa hyväksymistä. Moni anoreksiasta toipunut on tuonut esiin sen, kuinka on löytänyt joogasta avun oman vartalonsa hyväksymiseen. Joogan avulla moni on kokenut tulleensa sinuiksi uuden vartalonsa kanssa. Itse olen löytänyt yhden vastauksen vähän vastaavasta, nimittäin venyttelystä. Itse koen, että vartalon tullessa notkeammaksi, ei keho tunnut enää niin kömpelöltä, muodottomalta möhkäleeltä. Ja kun ajan kanssa voi taas alkaa harrastaa liikuntaa, oppii tuntemaan kehonsa paremmin ja muokkaamaan sitä terveellä tavalla. Myös fysioterapeutin tekemät kehontietoisuusharjoitukset, erilaiset rentoutukset ja eri kehonosien passiivinen koskettaminen auttavat anorektikkoa hyväksymään kehonsa, sietämään kosketusta ja ehkäpä oivaltamaan sen, ettei omassa kehossa ole mitään inhottavaa tai ällöttävää.

Ja mitä naisellisten muotojen hyväksymiseen tulee, on hyvä miettiä, miksi naisen keho on luotu juuri niin muodokkaaksi kuin se on. Itse lohduttelen itseäni aina muistelemalla erästä keskustelua, jonka kävin sisätautilääkärin kanssa Helsingissä ollessani. Purin muuttuvan kehoni mukanaan tuomaa ahdistusta sisätautilääkärille, jonka tarkoituksena oli realisoida minulle, miksi painoni tulee olla normaali, ja minkä vuoksi nainen tarvitsee rasvaa kehoonsa. Vaikka luonnollisesti asiat jo tiesinkin, oli pienestä muistuttelusta hyötyäkin. Erityisesti purin hänelle naisellisten muotojen ja erityisesti leveiden lantioluideni aiheuttamaa ahdistusta, niitä kun mikään laihdutus ei pois veisi. Keskustelumme lopuksi lääkäri lohduttelikin minua sanomalla: "poikaystäväsi on hyvin onnekas saadessaan sinut, sillä sinulla on täydellinen synnyttäjän lantio". Kaikessa ahdistavuudessaankin pistihän tuo vähän hymyilyttämään :)

Laura