Kuulumisia osastolta

Nyt se on sitten ainakin todistettu minulle itselleni ja kaikille ateriasuunnitelmaani kauhistelleille - paino ei todellakaan ole räjähtämässä käsiin. Minulla oli eilen punnitus, joka kertoi että edistystä ei ole tapahtunut lainkaan, mitä painoon tulee. Myös se tuli jälleen todistettua, että omaan kehonkuvaan ja omiin tuntemuksiin ei ole luottaminen. Minulla on koko ajan sellainen olo, kuin paino olisi noussut paljonkin. Olen huomaavinani sen milloin mistäkin vartalossani. Tai sitten vaaka vain yksinkertaisesti valehtelee. Ei - sen tiedän itsekin, että vakaa kertoo totuuden kuin totuuden, eikä kaunistele lukuja suuntaan eikä toiseen. Minun piti oikein käydä vaa`alla toiseenkin otteeseen, jotta olisin uskonut silmiäni. Mutta vaaka on lahjomaton - kuten äitini sanoo.

Minulla oli eilen hoitoneuvottelu, jossa lääkäri puuttui tiukasti tähän asiaan. Hän oli huolissaan siitä, mistä löytyy syy sille, että paino kehittyy niin hitaasti, vaikka olenkin osastolla pystynyt täysin noudattamaan ruokailusuunnitelmaani. Hän sanoi, että energiaa kuluu nyt jossain hukkaan aivan liikaa tai sitten minä olen yrittänyt helpottaa oloani oksentamalla. Jälkimmäisen kielsin heti ja tiukasti, sillä siihen en ole missään vaiheessa sortunut. Oksentelu on sairaudenkuvastani pysytellyt poissa jo reilusti yli puolentoista vuoden ajan, enkä kertaakaan ole siihen sinä aikana sortunut. Sen vuoksi ainoaksi selitykseksi täytyy jäädä se, että kulutus on vieläkin liiallista. Koska mihinkään jumppailuihin en ole myöskään osastolla syyllistynyt, päätti lääkäri poistaa minulta toisen ulkoiluni. Hän lupasi, että saan sen takaisin heti, kun paino on ollut noususuunnassa kahden perättäisen punnituksen ajan. Tähän oli sitten suostuminen. Tavallaan tämä oli helpotus, koska ehkä saisin sitten kotonakin rauhan piinaavalta liikunta-ajatukselta? Lääkäri toi esiin ajatuksen myös siitä, että olisin jokaisen aterian jälkeen yleisissä tiloissa rauhoittumassa. Hän perusteli tätä sillä, että ruokailun jälkeiset hetket ovat niitä vaikeimpia. Ehkä hän halusi kuitenkin varmistua vielä siitä, etten varmasti käy oksentamassa ruokailujen jälkeen tai sorru pakkoliikuntaan. Koska en ole syyllistynyt mihinkään eikä minulla ei ole mitään salattavaa, suostuin tähän. Toisaalta se harmittaa, että tuo aika on aina pois vierailuajoista. Tosin eipä minulla liikaa niitä vieraita täällä ehdikään käydä.

Eniten hoitoneuvottelussa jäi harmittamaan se, että lääkäri ei luvannut ainakaan vielä mitään lomia viikonlopuksi. Hän halusi, että asiasta sovitaan vasta loppuviikosta, kun toinen punnitus on ollut. Tähän oli sitten tyytyminen. Ahdistaa tosin jo nyt ajatus siitä, etten pääsisi kotilomalle lainkaan viikonloppuna. Sen ajatuksen voimalla on jotenkin jaksanut taistella taas näitä päiviä läpi. Lääkäri kuitenki herätteli minua tajuamaan asian vakavuuttaa muistuttelemalla elinikäisillä hermovauriokivuilla, joita alipainon aiheuttaman luuntiheyden heikentyminen voisi tulevaisuudessa aiheuttaa, mikäli painoa ei saada nopeasti korjattua. Hän toi esiin myös osastolle tullessa otettujen veriarvojen epäkohtia, jotka kertovat aliravitusta kehosta. Lisätäkseen vielä hieman sanojensa painoarvoa, käski hän minun miettivän, kumman valitsisin, mikäli toisessa vaakakupissa painaisi laihat tikkureidet ja toisessa vaikkapa lasten saaminen tulevaisuudessa? Ei tarvinnut kauaa miettiä, kumman puolelle kallistuisin!

Muutenkin olen huomannut taas paljon uusia terveitä piirteitä itsessäni, joita ennen ei ikinä olisi tullut lainkaan esiin. Olen nimittäin itsekin tavallaan pettynyt siihen, että paino ei ole noussut. Tottakai se on aina helpotus sille anorektiselle puolelleni, mutta sen verran vahvoilla on jo tervekin puoleni, että se on pettynyt siihen, että parantuminen on taas askeleen kauempana. Ja kun parantuminen on askeleen kauempana, ovat myös kauempana kotiin pääsy ja se normaali elämä. Ja ihmetys ja tavallaan huolikin siitä, että paino ei ole noussut, on tullut taas vahvemmin esiin. Olen jopa parikin kertaa viime päivien aikana tarkistanut hoitajalta, että lukeehan lapussa, että annoskoko on L. Sillä olen oikeasti ihmetellyt annoskokojani viimepäivinä, sillä eilenkin lounaalla oli niiden lukuisten perunoiden sijaan kaksi perunaa -isoja tosin, mutta silti. Ja päivällisen annokseni erosi muiden annoksista ainoastaan pienen pienellä päärynällä. Sen verran tervettä ajatustakin minulla jo on, että ymmärrän ettei pieni päärynä noin isossa kokonaisuudessa paljoa vaikuta. Ainahan on tietenkin vaihtoehtona, että ottaisin ainakin näin aluksi vaikka yhden Nutridrink -lisäravinteen päivässä, mutta vielä en aivan niin isoon askeleeseen valmis ole. Täytyy pohtia asiaa!

Mutta jo tällainen pohdiskelu kertoo siitä kovasta halusta ja motivaatiosta parantua. Kuten lääkärikin sanoi, on niin lähellä, että se lopullinen käänne ajattelussani on tapahtumassa. Nyt päätän olla onnistunut parantumisessa! Sen epäonnistuneen anorektikon leiman siijaan voinkin lyödä sen onnistuneen parantujan leiman itseeni :)

Laura