Farkut - täältä tullaan!

Rakastan vaatteita. Rakastan pukeutumista. Rakastan vaateostoksilla käyntiä ja olen lumoutunut nettishoppailusta. Voisi kuvitella, että tässä tulee nyt yksi niistä kuuluisista vaatepostauksista: mitä minulla oli päällä tänään? Mitä olen juuri ostanut? Ei, vaan käsittelen nyt tätäkin asiaa sairauteni näkökulmasta.

Olen elänyt viimevuodet leggingsit tai sukkahousut jaloissa, eikä farkuista ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ollut tietoakaan. Miksi näin? Kun reilu kolme vuotta sitten havaitsin ensimmäisen kerran painoni pudonneen nurkan takana vaanivan anoreksian voimasta, alkoivat farkkuni jäämään minulle auttamatta liian suuriksi. Enkä sen jälkeen ole uusia farkkuja ostanut lukuunottamatta muutamia farkkuleggingsejä. Ajatuksena on ollut se, että sitten tulee harmittamaan painon noustessa takaisin, kun uutuuttaan hohtavat farkut eivät enää minulle mahtuisikaan. Painon nousua olisi myös vaikeampi hyväksyä, kun vaatteet jäävät hetkessä liian pieniksi. Tässä ajatuksessa olen elänyt jo kolmisen vuotta, vieläkin haaveillen niistä farkuista, jotka ostan sitten kun olen taas oma itseni, normaalipainoinen. Nyt kyllä hieman valehtelin, olenhan ostanut yhdet farkut sairausaikanani: tavoitefarkut. Tilasin itselleni juuri tuossa syksyllä itselleni eräästä nettikaupasta pinkit housut kevättä piristämään tavoitteena, että ne istuvat minulle juuri eikä melkein, kun talvivaatteet saa heittää säilöön ja kaipaa päälleen jälleen jotain piristävää ja värikästä.

Olen kokenut monenlaisia tunteita sovituskopeissa viime vuosien ajan. Välillä olen itkenyt laihuuttani, ihastellut laihuuttani, kauhistellut normaalisuuntaan mennyttä kroppaani tai ollut järkyttynyt peilistä näkyvästä jo normaalipainoisesta vartalosta. Tunteiden skaala on niin laaja, että sitä on edes vaikea kuvailla. Näytti peili melkein mitä tahansa, ei mikään ole hyvä. Vaikka laihimmillani ihailinkin luurankomaista olemustani, tuli ajoittain kyynel silmään huomatessani jonkun kauniin vaatekappaleen roikkuvan päälläni. Tunteet sovituskopeissa käyvät siis hyvin ristiriitaista taistelua keskenään.

Minulla oli tänään punnitus ja järkytyin: kilo lisää vain muutamassa päivässä. Eihän uni enää sen jälkeen tullut ja yritin oikein lietsoa pienoista paniikkia itseeni! Räjähtääkö tämä paino nyt käsiin? Voinko syödä enää mitään? Syy tälle purkaukselle tähän väliin on syy, miksi ylipäätään päätin kirjoittaa juuri tästä kyseisestä vaateaiheesta. Niinä ahdistuksen hetkinä, kun oma vartalo muuttuu silmissä ja kokee olonsa tukalaksi, pitää hakea helpotusta mitä erilaisemmista asioista. Mieli tottuu ja tasaantuu, mutta nyt halusin helpottaa ahdistustani myös hieman pinnallisemmalla ajatuksella: tieni kohti uutta vaatekaappia on alkanut!

Kuten jo alussa totesin, vaatteita minulta kyllä löytyy. Viimevuosina vaan yksi hyllyllinen vaatteita on jäänyt vähemmälle käytölle - housut. Kun painoni taas normalisoituu, saan kuin kymmenittäin uusia vaatekappaleita ja ihan ilmaiseksi! Miten upealta se kuulostaakaan ;) Enää minun ei tarvitse viritellä leggingsien kaveriksi pitkää paitaa, tunikaa tai mekkoa, vaan voin vihdoin alkaa normaalisti käyttämään yhdistelmää farkut ja paita. Ja koska niitä farkkujahan minulta löytyy, tulee mahdollisuuksia uusiin vaatekokonaisuuksiin kymmenittäin :) Ja tietenkin vielä lukuisat käyttämättömiksi jääneet paidat, joita pelkkien leggingsien kanssa ei ole voinut käyttää :)

Olen malliltani päärynä, siitä ei päästä mihinkään. Pitkäaikaiset unelmani kapeasta lantiosta ja muodokkaammasta yläkropasta olen saanut heittää romukoppaan jo ajat sitten: luustoaan kun ei voi muokata. Johan se on minulle vaikeimman kautta väännetty rautalangasta, kun laihduttamalla itseni luurangoksi, on minulla ne leveähköt lantioluut yhä siellä paikallaan. Ne on ja ne pysyy. Inhoni alakroppaani, reisiäni, lantiotani ja takamustani kohtaan syntyi jo niiden kehittyessä naisen malliin. Koskaan en niitä terveenäkään oikein oppinut hyväksymään. Yläkroppani taas on melko olematon. Tästä syystä olen jo normaalipainoisena käyttänyt pienimpiä vaatekokoja, mitä paitoihin tulee. Sairaus ei siis ole estänyt minua ostamasta paitoja, tunikoita ja mekkoja, sillä niiden tiedän sopivan vielä normaalipainoisenakin. Tosin kun sairaudentunto on ollut vahvimmillaan, on muutama kyynel tullut senkin puolesta vuodatettua, että kun edes pienin koko ei istu yläkropalleni. Halusin olla laiha, mutta halusin silti vaatteiden istuvan. Halusin näyttää hyvältä, joten en saanut vaatteiden päälläroikkumisesta sen suurempaa tyydytystä. Päin vastoin: tällöin koin suurimmat ajoittaiset tsemppipuuskani. Samat itkut tosin on itketty sovituskopissa siitäkin syystä, että edes laihimmillani jotkut farkut kiristivät pohkeiden kohdalta. Millaisille ihmisille nämä vaatteet ovat oikein tehty?

Helsingissä ollessani hoidossa teimme kerran perjantai-retken shoppailemaan. Perustelimme tätä osastonhoitajalle sillä, että se olisi mukavaa, terapeuttista ja auttaisi meitä kehonkuvan hahmotuksessa. Saimme luvan ja lähdimme kaupoille iloisin mielin. Valitettavasti yksi jos toinenkin tyttö koki sovituskopissa kauhunhetkiä, kun entinen koko ei enää mahtunutkaan päälle tai kun oma peilikuva kauhistutti. Mutta se oli hyvää terapiaa se. Meidän on pakko oppia hyväksymään muuttuvat kehomme, nauttimaan vartaloistamme ja rakastamaan sitä kuvaa, mikä siellä peilissä näkyy! Ja ennen kaikkea, unohtamaan ne vaatteissa roikkuvat kokonumerot! Ne numerot eivät arvota meitä ihmisenä, ja koothan vielä vaihtelevatkin suuresti valmistajasta ja mallista riippuen. Itse joudun häpeäkseni myöntämään, että minulla on vaikeuksia hyväksyä joutuvani ottamaan jonkun muun koon kuin sen pienimmän. Mutta arvatkaapa mitä! Viimeiset kolme paitahankintaani eivät ole varustettu sillä xs-lapulla ja minä olen hyväksynyt sen - ja vielä jopa selvinnyt siitä! Se, mikä kokonumero vaatteessasi roikkuu, ei tee sinusta yhtään sen parempaa eikä huonompaa. Olet juuri paras sellaisena kuin olet, vaikka siinä mitättömässä lappusessa lukisi mitä tahansa!

Eli nyt haastan itseni hyväksymään kehoni tällä hetkellä vaikkakin niinkin pinnallisen asian takia kuin vaatteet! Kun painoni on taas normaali, saan hyvällä omallatunnolla uusia vaatekarderobini! Jopa poikaystäväni sanoi minulle, että jos siltä tuntuu, uusitaan painosi noustua vaatekaappisi sisältö sitten vaikka kokonaan :D Ja mieluummin mukavan pyöreä farkkupeppu, kuin leggingseihin verhottu lattaversio, saatikka sitten pussittava farkkukangas takamuksen päällä, vai mitä? ;)

Vaatehaaveisiin uppoutuva Laura