Aurinkoinen sunnuntai

Päiväni alkoi tavalliseen tapaan aamupalalla, jonka jälkeen jouduin tavanomaisen puolituntiseni yleisissä tiloissa viettämään. Tämän jälkeen suuntasinkin heti huoneeseeni, kokosin lehtikavalkadini kasaan ja uppouduin niihin venyttelyn lomassa. Sillä varsinaista liikuntaa en saa harrastaa, koitan huoltaa kehoani edes venyttelemällä, mikä tuntuikin tällä kertaa olevan todella tarpeen: lihakseni olivat ihan jumissa. Olen ollut jopa hieman laiska venyttelyn suhteen, mutta nyt täytyy ottaa itseä ihan niskasta kiinni asian suhteen!

Venyttelyn jälkeen suuntasin ulos. Ulkona alkoi juuri paistaa aivan ihanasti aurinko, joten oli aivan ihanaa kävellä hyvässä säässä nautiskellen ulkoilmasta. Pyrin tietoisesti hidastamaan askellustani, sillä sain juuri viimeksi eilen äidiltäni palautetta siitä, kuinka vauhtini on vieläkin selvästi sairauden saneleman vauhdikasta. Kävimme eilen nimittäin yhdessä kävelyllä, kun äiti kävi minua katsomassa. Otin kameran mukaan ulkoilulleni, mikä luonnollisesti hieman hidasti tahtiani, enkä kävellyt kuin henkeni hädässä.

Lounaan jälkeen isäni tuli minua osastolta hakemaan, ja jälleen alkoi minuuttien laskeminen siihen, että pääsisin kotiin. On ihan uskomatonta, miten pitkältä matka voikaan tuntua, kun odottaa jotakin niin kovasti! Siellä se koti kuitenkin oli tallella ja kotiovesta sisään astuessani olin niin onnellinen, kun vaan ihminen voi onnellinen olla :) Vihdoinkin se hetki, jonka avulla olen viikon osastolla jaksanut sinnitellä.




Kokosimmekin heti poikaystäväni kanssa mahtavan laiskanlinnan kaikista tyynyistämme sänkyymme ja rupesimme katsomaan koneelta uudeksi suosikiksemme noussutta sarjaa nimeltä Smash, joka perustuu musikaalien maailmaan. Oli ihanaa vaan makoilla sängyssä ja nauttia olosta. Olin juuri osastolla syönyt, joten ei ollut lainkaan sitä inhottavaa painetta ruveta järjestelemään ruokailuja. Minulla oli hyvä ja täysi olo, eikä nälän tunne vaivannut lainkaan. Tällöin pystyn olemaan oma iloinen itseni, eikä sairaus puske lainkaan päätään esiin. Kun välipala-aika tuli, jouduin leivoksen sijaan tyytymään jäätelöön, mutta mikäs siinä, hyvältä sekin maistui! :) Poikaystäväni oli pitkään venyneen illan vuoksi niin väsynyt, etten hänestä kahvilaseuraa itselleni saanut.

Otin rohkean harppauksen kohti tervettä ajattelumaailmaa kaivamalla lempifarkkuni kaapista esiin ja uskaltautumaan sovittelemaan niitä. Pelkäsin valtavasti, miltä minusta tuntuisi, kun farkut jalkaan vetäisin. Istuisivatko ne nyt jo minulle täydellisesti? Silloinhan olisin jo nyt siinä painossa, kun terveenä ollessani olin, vaikka vaaka näyttää vielä aivan muuta! Päätin kuitenkin, että nyt  on pakko kohdata ne pahimmat pelot ja uskaltautua kokeilemaan farkkuja. Ne kertoisivat armottoman totuuden nykyisestä painostani. Huomasin selvää muutosta tapahtuneen, sitten viimekokeilun: farkut olivat selvästi kutistuneet ;) Mutta paniikin ja ahdistuksen sijaan yritin ottaa tämän hyvillä mielin vastaan: kohta minulla olisi käytössäni taas vino pino "uusia" vaatteita :) Ja olivathan ne vieläkin hieman löysän oloiset, ei siitä pääse mihinkään... Eli tavoitteeseen on kuin onkin vielä hieman matkaa!                   

Poikaystäväni näkemisen ohessa päivän kohokohdaksi nousi luonnollisesti rakkaan Julpurini näkeminen. Äiti toi pikkuisen karvaturrin meidän luoksemme ja pari tuntia ihanuus meidän seurassamme ehtikin olla. Voisin niin ottaa sen tänne mukaani ja asettaa hänen koppansa sänkyni viereen. Olisi mahtavaa nähdä se riemu, kun se juoksentelisi täällä pitkää käytävää päästä päähän :D

Sen sijaan, että olisimme kokkailleet yhdessä poikaystäväni kanssa, sain minä vain nauttia olostani, kun hän meille ruokaa laittoi. Tarjolla oli kunnon naudanlihapihvit lämpimillä kasviksilla (hänellä tosin lohkoperunoiden kera) ja valkoviini-herkkusieni -kastiketta, nams! Päästin tosiaan sen kulinaristin itsessäni valloilleen ja yritin unohtaa kaikki kalorien laskemiset ja vertailut osastolla päivällisenä olleeseen keittoon. Niin onnellinen kotonaolosta olin, etten halunnut antaa anoreksian äänelle mitään mahdollisuutta alkaa lietsoa ahdistuksen tunteita esiin, vaan nautin hetkestä täysin siemauksin! Oli muuten varmaan ensimmäinen kerta, kun kahdestaan ruokapöydän ääressä aterioimme - kummasti se ruokailu on aina tapahtunut sohvan puolella ja tv:n äärellä :D

Mutta kaikin puolin täydellinen päivä <3  Ainoa mikä jäi hieman harmittamaan oli se, että en ehtinyt ystäviäni tapaamaan. Yksi parhaista ystävistänikin kun tuli pitkästä aikaa Oulusta asti Riihimäelle, mutta ensi kerralla sitten :) Iltapalalle poikaystäväni minut sitten tänne osastolle takaisin toi. Olisin niin halunnut jäädä kotiin, mutta hyvä merkkihän se vaan on, että kotiin jääminen olisi tuntunut hyvältä. Minut valtasi oikeasti sellainen tunne, että voisin pikku hiljaa jo pärjätäkin kotona. Painonnostaminen kotioloissa voisi olla tässä vaiheessa vielä liian suuri haaste minulle, joten sen aikaa minun on sinniteltävä vielä osastolla. Mutta kun painon olen normaaliin saanut, uskon todella, että nyt olen vihdoin valmis sen myös normaalissa pitämään. Niin hyvältä ja varmalta minusta kotona tuntui :)

Laura