Behind the Scenes - elämää Justuksen kanssa

Äitini antoi minulle hyvä neuvon tuossa jokin aika sitten: ikinä ei kannata luottaa siihen, että asiat sujuisivat suunnitelmiesi mukaan - ja tuo neuvo koski elämää pienen lapsen äitinä. Nuorelle äidille tyypilliseen tapaan omakin äitini pyrki esikoisen kohdalla siihen täydelliseen äitiyteen, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan. Esikoisen kohdalla suunnitelmat olivat vielä suuria ja ajatukset varsin periaatteellisia, kunnes kuopuksen kohdalla jo saattoi todeta, että suurempien suunnitelmien tekeminen olisi aivan turhaa - yllätyksiltä kun ei voi välttyä.

Tähän ajatukseen palaan itse päivittäin usein naurun kera höystettynä, kun hienot suunnitelmani päiviemme kulusta herra Justuksen kanssa eivät mene sinne päinkään. Usein myös sinkoillessani asuntoamme ympäri tai leipoessani kiireellä jotain keittiön ollessa samalla kuin hävityksen kauhistus naureskelen, että missä se täydellisen kotiäidin seesteisyys piileskelee? Minultra kun se tuntuu olevan hyvinkin pahasti kadoksissa :D Kuulostaa varsin idylliseltä leipoa itse karjalanpiirakat alusta alkaen tai nostaa uunista pellillinen höyryäviä pullia ulos, mutta näky tämän ympärillä on usein kaikkea muuta kuin täydellistä perheidylliä huokuva. Kuulostaako tutulta muidenkin pienten lasten äitien korvaan? ;) Ja voin kuvitella, että tämä senkun paranee, kun jaloissa pyöriikin yhden sijasta useampi pikku veitikka! Välillä olo on hyvinkin pitkälti "Behind the Scenes" -kaltainen ja voi sitä tunteiden määrää, kun asiat eivät menekään sen oman hienon suunnitelman mukaisesti!

Voi sitä tunnetta kun...

...seisot eteisesssä ballerinat jalassa ja huomaat lähdön hetkellä, että mustien sukkien sijaan jalassasi onkin kulahtaneet, vaaleasävytteiset raitasukat

...keskityt niin täysillä Justuksen saamiseen ulkoilukuntoon, että tajuat vasta kaupungilla ollessasi katsahtaa alaspäin, oletko muistanut itse vaihtaa kotileggingsit housuihin tai vaihtaa lyhyen paidan tunikaan tai mekkoon

...huomaat vasta ihmisten ilmoilla tarkistaa, oletko laskenut tunikan helmat alas imetyksen jäljiltä

...olet saanut vihdoin ja viimein tuttipullot ja tutit steriloitaviksi, kun samaan aikaan kiireessä kahvia keittäessäsi heität kahvimitan puruineen tuttipullojen päälle - ja ei kun alusta!

...kun luulet kerrankin olevasi Justuksen kanssa hyvissä ajoin lähtökuopissa ja olet siitä huolimatta lähes poikkeuksetta auttamattomasti myöhässä

...kun soitat tärkeää puhelua ja jonotuksen ajan kaikki on hyvin, mutta puhelun mentyä vihdoinkin läpi, alkaa niin korvia huumaava itku, että sinun on pakko luovuttaa ja lopettaa puhelu

...kun pääset itse vihdoinkin sänkyyn pitkän nukutusrupeaman jälkeen ja silmäsi sulkiessasi alkaa itku - ja ei kun ylös!

...kun yrität katsoa suomenkielistä ohjelmaa ja lopulta huomaat, että et ole kuullut iltakiukun yhteydessä yhtäkään sanaa koko ohjelmasta tai ehkä hyvällä tuurilla sanan sieltä täältä. Miten olisi tekstitykset avuksi? :D

...kun joudut nyrkkipyykille kolmannen kerran saman päivän aikana

...kun tunnet siivoavasi, pyykkääväsi ja tiskaavasi aivan jatkuvasti, mutta siitä huolimatta ympärilläsi vallitsee kummallinen kaaos

...kun olet saanut itsesi vihdoinkin siistimpiin vaatteisiin uloslähtöä ajatellen, röyhtäytät pikkumiehen vielä ennen ulkovaatteiden pukemista ja kuulet takaasi valtavan lähähdyksen ja selkääsi, puhdasta paitaasi pitkin valuu valkoinen vana - olalle asetetusta harsosta huolimatta! Niin ja puhumattakaan sohvan uudesta "kuorrutteesta" ;)

...kun herra itkee väsymystään ja puet hikeä valuen vuoroin Justusta ja vuoroin itseäsi, jotta pääsisitte liikenteeseen

...kun imetät ja huomaat leipomuksiesi tai ruoan lähentelevän aivan liian suurta tummuusastetta uunissa, etkä pääse ottamaan niitä uunista ulos

...kun teet mielessäsi suunnitelmaa ja kehittelet mahtavaa strategiaa aamutoimiesi suhteen kera pikkuisen Ukon, kuin kyse olisi suuremmastakin sotasuunnitelmasta: suihku, imetys, vaipanvaihto, imetys, keittiön siivous, pyykkien laitto ja oma aamupala - mitenköhän ne onnistuvat kaikki tällä kertaa?

..kun viimeisenä rauhoitteluyrityksenä laulat läpi kaikki lastenlaulut ja aivan väärillä sanoilla ja varsin epävireisestikin vielä - olisikohan aika opetella edes ne sanat kunnolla? :D

...kun juot kolmatta haaleaa tai kylmää kahvikupillista saman päivän aikana. Kuten olen jo todennutkin lukuisia kertoja, uusi mottoni on: "kylmä kahvi kaunistaa"!

...kun otat jo viidettä kertaa haarukan käteen laittaaksesi ruokaa suuhusi, eikä sinne vieläkään ole päätynyt yhtäkään murusta

...kun oman ruokailusi loputtua olette herran kanssa ruokatahrojen peitossa - syöminen ja sylissä vääntelehtivä, kovaa vauhtia kasvava lapsi ei ole helppo yhdistelmä :D

...kun ties kuinka monetta kertaa saman viikon aikana levität valkouva-albumiprojektisi lattialle tai käyt muun rästihomman kimppuun ja samaan aikaan itkuhälyttimestä alkaa kuulua ähinää. Ei ihme, että hommat ovat aina vaan niitä rästihommia :D

..kun saman vaipanvaihdon yhteydessä kastut et vain yhtä kertaa, vaan kahdesti. Miten niin voisi oppia jo varomaan - poikalapsen kuitenkin ollessa kyseessä? :D

..kun olet saanut vaipan Justukselle vaihdettua ja herran vaunuihin, niin alkaa kuulua jälleen epämääräistä rutinaa herran takamuksen suunnalta - ja ei kun alusta vaan!

...ja usein tämä kaikki vielä komean itkun säestämänä ;)

Tämä lista voisi jatkua loputtomiin, mutta johonkin täytynee lopettaa :D Huolimatta näistä asioista, jotka saavat minussa aikaan "ei tiedä itkeäkkö vaiko nauraa" - reaktion, on aika Justuksen kanssa aivan mahtavaa :) Välillä on hyvä ottaa vaikkapa ystävän kanssa kahvittelun merkeissä parin tunnin irtiotto kotoa, mutta kuten se on tullut näiden reissujen kautta jo todistetuksi, niin kyllä se ikävä pikkumiehen luo on jo hyvinkin nopeasti aivan valtaisa - kaikesta tästä sekamelskasta ja meiningistä huolimatta ;)

<3: Laura

Arjesta poimittuja ilon aiheita♥

Aika koota taas arjen parhaita hetkiä ja fiiliksiä yhteen! :) Viime päivinä minua on ilahduttanut erityisesti...

♥ Luonnon puhkeaminen kukkaan ja vielä omalla takapihalla :)

♥ Justuksen kummitädin näkeminen lounaan ja vauvamasun ihastelun merkeissä :) Koskakohan se uusi masukuume iskee minullekin? ;) Ihanaa kyllä päästä höpöttelemään lapsijuttuja toisen äidin kanssa ja saamaan kultaakin kalliimpia neuvoja - kiitos Iina <3

♥ Uusien makukahvien ostaminen. Itselleni kävin hakemassa Cafe Feeniksistä Tiramisun makuista kahvia, ja Vanhanajan vanilja lähti Tampereelle tuliaiseksi siskolleni :)

♥ Ajatukset oman pihan saamisesta kuntoon ja siellä kesällä vietetyistä aurinkoisista päivistä nurmikolla makoillen ja kesäpicnicistä Justuksen kanssa nauttien :) Ainakin kovasti Jarno on jo hommia pihan kuntoonsaamiseksi tehnyt!

♥ Oma aika. Ystävien ja muiden läheisten seurasta nauttimisen lisäksi olen aina viihtynyt hyvin itsekseni ja todella kaivannut myös sitä omaa aikaa. Lauantai-iltana sain pienen palasen omaa rauhaa, kun Jarno oli viihteellä ja Justus nukahti niin aikaisin yöunille, että itse jaksoin kerrankin valvoa hieman pidempään. Nameja, suklaateetä, hyvä kirja ja lempiblogien lukua - siitä oli minun lauantai-iltani tehty :)

♥Jokainen hetki Justuksen kanssa. Jos tarvitsen hieman omaa aikaa, ovat tietenkin jokainen Justuksen kanssa yhdessä veitetty hetki sitäkin arvokkaampia.  Vaikka palaankin hyvin ja avoimin mielin elokuun puolella töihin, on väistämättä mielessäni koko ajan se ajatus, kuinka kallisarvoisia nämä hetket nyt ja tulevina kuukausina minulle ja Justukselle ovat.  Jokainen hymy, jokainen opittu uusi taito - niin kultaakin kalliimpia:)

♥Entisiin lempparimakumaailmoihin palaaminen: popcorneja kera kylmän maidon! Yhtenä päivänä poppareita syödessäni alkoi tekemään aivan valtavasti maitoa mieli. Ennen sairastumistani minulla oli tapana kaataa puolen litran mitta täyteen kylmää maitoa poppareiden kaverina :D Toinen aivan herkkuyhdistelmä on jätski suolaisten popcornien kera! Muita tähän makuyhdistelmään ihastuneita? ;)

♥Hölmölle Justukselle nauraminen!  Ei poika taida tajuta, ettei sieltä iskän käsivarresta maitoa tule  - ei vaikka kuinka yrittäisi:D

♥ Kevätvärien loisto vaatteiden muodossa :) Tampereen reissulla sain itse kolmen topin muodossa kunnon piristysvärejä vaatekaappiini ja Justus sen sijaan sai mukaansa tädin ostamat shortsimalliset kesäasut :)

♥ Kahdenkeskinen aika Jarnon kanssa :) Sunnuntai-iltana olimme ensimmäistä kertaa Jarnon kanssa viettämässä iltaa kahden kesken sitten Justuksen syntymän, kun äitini halusi tulla poikaa hoitamaan. Arvoimme ravintolan ja leffan välillä ja päädyimme tällä kertaa suuntaamaan Riihimäen legendaariseen Gilda-elokuvateatteriin :) Riihimäellä ei olla siirrytty Finnkinon aikakauteen, vaan vanhanaikaisia lippuja myöden ollaan pysytty vanhoissa perinteissä :)

♥ Leffasta nauttiminen kahden kesken rauhassa ja samalla omia juttuja höpöttäen! Nimittäin olimme kuin olimmekin aivan kirjaimellisesti leffassa aivan kahdestaan, ilman ainuttakaan muuta katsojaa! Oma leffateatteri - ei hassumpaa ;) Leffaksi valikoitui Vuoden se kestää ja itse ainakin pidin elokuvasta :) Tosin kriisin leijuessa parisuhteen yllä, ei leffa välttämättä ole pariskunnalle se kaikista parhain!

♥ Se tunne, kun syöt ensimmäistä kertaa vuosiin leffassa poppareita niin, että suola kirveltää suuta! :D

 ♥ Äidin tuomat marjat! Oman pakastimen kätköissä olleet marjat pääsivät loppumaan, joten äitini toi minulle mieluisana tuliaisena lisää heidän oman puutarhansa vadelmia sekä mökkipihalta poimuttaja mustikoita :)

♥ Odotetun postipaketin saapuminen! Unohdin kalenterini Tampereelle siskoni luo, ja voi kuinka eksynyt olo ihmiselle voikaan tulla ilman kalenteria! :D Muita kalenteririippuvaisia? 

♥ Uusien blogituttavuuksien saaminen ja vanhoista iloitseminen:) Olen saanut aivan ihania kommentteja blogiini sekä sähköpostiviestejä, joita jokaista arvostan suuresti! Kaikille vastailen ilomielin heti ajan antaessa myöden :) Olette ihania <3

<3: Laura

Pieniä suuria muutoksia

Pieniä suuria asioita, jotka kertovat omaa ihanaa kieltään tervehtymisestäni :)

Syömisnopeus & -tapa. Syöminen ei ole tapahtumana enää suurta rituaalia, varsin pyhää hetkeä muistuttava toimitus, vaan normaali arkinen asia. Aiemmin syömishetki oli minulla erilaisten kummallisten tapojen värittämä tapahtuma, mikä saattoi venyä tuntienkin mittaiseksi. Taustalla tässä oli ajatus siitä, kuinka tämä hetki, tämä lupa syödä on katoavaista. Ahdistavat ajatukset siitä, etten tiedä tulenko ruoasta täyteen ja milloin sitä saan lisää, saivat minut toimimaan entistä neuroottisemmalla tavalla. Nyt asiat ovat vihdoin toisin: nautin jokaisesta suupalasta, mutta normaalilla ja luonnollisella tavalla.

Jokaista perunaa keitossa ei tarvitse puolitella, vaan suuhun sujahtaa normaali lusikallinen sisältäen sekä perunoita että muita keittoaineksia. Porkkanalettua ei tarvitse pilkkoa enää neljään tai jopa kuuteen osaan, vaan puolikaskin mahtuu suuhun aivan mainiosti. Karkkia ei tarvitse syödä monessa eri osassa, vaan sen voi reippaasti laittaa suuhun kokonaisena. Ruokailu ei venähdä lukuisten oheisaskareiden, kuten vessassa ravaamisen ja käsien jatkuvan rasvailun sekä muiden pakko-oirehdintaa muistuttavan rituualien vuoksi. Syöminen on kivaa, muttei se koko elämä - siis positiivisessa mielessä. Joskus nautiskellaan pidemmän kaavan mukaan tai sitten ruoka tankataan nopeasti vauhdissa. Toimiminen tilanteen ja fiiliksen mukaan on normaalia, ei sääntöjen, ennalta tehtyjen päätösten tai muiden sairautta tukevien rituaalinen noudattaminen! Tämän muutoksen aikaansaaminen on kummasti vapauttanut ajatuksiani, aikaani, arkeani ja elämistäni aivan mahtavalla tavalla :)

Muiden urheilusuoritusten hyväksyminen. Siitä ei ole kuin reilu vuosi aikaa, kun purskahdin itkuun ystävieni jutellessa lenkkeilyharrastuksestaan sekä valmistautumisestaan puolimaratonille. Muutama viikko sitten havahduin siihen, kuinka samainen aihe ja tämän vuotinen puolimaratoni nosti oman tsemppifiilikseni huippuunsa ja malttamattomuuteni päästä urheilemaan itsekin kunnolla, kasvoi valtavasti. "Minäkin haluan!" - oli ensireaktioni, mutta vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Vielä reilu vuosi sitten itkin sitä, kuinka tunnen itseni huonommaksi ihmiseksi, kun en voi ja saa urheilla. Vertailin kaikilla mahdollisilla negatiivisilla keinoilla itseäni ystäviini ja tunsin kuinka itsetuntoni mureni pala palalta entisestään. Nyt minut sen sijaan valtasi tunne, että minäkin pystyn: kohta tuo on minullekin mahdollista!

Samanlaisia tunteita olen huomannut Jarnon liikuntaharrastusten suhteen. Aiemmin hänen juoksulenkkinsä ja muut urheiluharrastuksensa saivat väistämättä oloni kurjaksi. Hän ei edes uskaltanut viitata sanallakaan kunnon kohottamiseen ja lihasmassan kasvattamiseen, ellei halunnut tehdä sitä minun hermoromahdukseni uhalla. Nyt hän voi vapaasti puhua kunnonkohotusprojektistaan ilman pelkoa minun negatiivisesta reaktiostani. Kuten ystävienikin kohdalla, tarttuu hänen liikuntaintonsa minuukin, mutta vain ja ainoastaan positiivisella tavalla. Haaveilen niin siitä, kuinka pääsemme kunnolla ureheilemaan yhdessä ilman rajoituksia, ilman pelkoja, ilman sairauden varjostusta. En malttaisi odottaa!

Vertailun lopettaminen. Sairas peikko nimeltä vertailu, sairaalloinen sellainen, on jäänyt ihanasti unholaan! Vertailulla on anoreksian suhteen selleinen voima ja merkitys kaikessa negatiivisuudessaan, että sitä voisi kuvailla jopa sanoilla sairauden suola, ylläpitävä voima ja mahtavin mahti - niin suuri vaikutus vertailulla sairastuneeseen itseensä on. Monella anoreksiaan sairastuneella sairaus on saanut alkunsa vertailusta, jota huono itsetunto on osaltaan vaan kannustanut jatkamaan. Kokemus omasta huonommuudesta ajaa sairastuneen vertailemaan omia ruokailujaan ja liikkumisiaan jokaiseen vastaan tulevaan henkilöön - tuntien joko suurta huonommuutta tai sairasta mielihyvää. Tämä aikakausi on minun osaltani kuitenkin nyt mennyttä elämää - vihdoinkin! 

Kuten pienestä lomareissutamme kirjoittaessani totesin, en enää vertaile syömisiäni muiden syömisiin. Pystyn nauramaan muiden ruokakommenteille, enkä ota niitä minulle suunnattuina viesteinä. Jos joku toteaa annoksen olevan valtava, en koe sitä vihjeenä itselleni olla syömättä koko annosta. En koe sitä syytöksenä minulle, vaan pystyn jättämään sen omaan arvoonsa: tunne on toisen ihmisen oma, ei minun eikä minuun kohdistettu. Jos toinen hehkuttaa hurjia liikuntamääriään osaan ajatella, että se ei ole juuri minun parhaakseni nyt. Ja vaikken koskaan tulisi samanlaisiin määriin yltämäänkään, on sekin sallittua: en ole silloin yhtään sen huonompi ihminen kuin tämä toinenkaan. 

Pystyn irrottamaan oman tilanteeni muiden tilanteesta, enkä koe tarvetta hakea tukea toiminnalleni - varsinkaan negatiivisessa mielessä - muiden toimintaa tarkkailemalla. Tiedän vahvasti, mikä minulle on tällä hetekllä parhaaksi ja pystyn terveellä tavalla käsittämään sen, kuinka jokaisella ihmisellä on täysin oma elämäntilanteensa, omat tuntemuksensa, omat tarpeensa. Ei ole toista ihmistä lisäkseni, jonka tulisi toimia täysin samalla tavalla kuin minun, jotta hän toimisi täysin omaksi parhaakseen. En enää ime sairaalloisesti naistenlehdistä jokaista terveyteen, liikuntaan ja ruokavalioon liittyvää artikkelia itseeni siten, kuin ne olisi kirjoitettu minulle, ainoana absoluuttisena totuutena. Vapauttavaa ja tervettä itsetuntoa lisäävää - mitä ihanin tunne! :)

Ylpeys omasta itsestä. Osaan olla ylpeä itsestäni ja edistymisestäni. Enää syöminen ja painon normalisoiminen eivät merkitse minulle enää epäonnistumista, vaan nimen omaan ne ovat merkki onnistumisesta. Sen sijaan, että häpeäisin tervettä toimintaani tai tuntisin itseni sen vuoksi "huonoksi ihmiseksi, huonoksi anorektikoksi", kävelen pystypäin eteenpäin iloiten edistymisestäni. Olen ylpeä jokaisesta lisägrammasta, jonka olen omalla toiminnallani saanut kehooni kerrytettyä. Olen ylpeä jokaisesta syömästäni ruoan murusesta, oli kyse sitten perunasta tai suklaakakusta. Olen ylpeä sisustani jättää pakkoliikunta-ajatukset taka-alalle. Syömättömyys ja himoliikkuminen eivät saa minua ylpeäksi, vaan niiden tunteiden onnistunut vastustaminen. En suostu tuntemaan syyllisyyttä muiden liikuntasuorituksista tai herkuttomuudesta. Olen ylpeä siitä, että minä pystyn jälleen nauttimaan ruoasta ja sallimaan sen kaiken itselleni!

Painon nostamisesta nauttiminen omalla tavallaan. Kuinka moni teistä on surrut mielessään sitä asiaa, ettei kykenene nauttimaan painon nostamisesta? Minä ainakin - vaikka kuinka usein. Ajatus siitä, että useiden kilojen hankkiminen toisi mieleen vapauden syödä niin paljon kuin sielu sietää, kuulostaa mahtavalta. Olen saanut myös paljon kuulla puolitutuilta lausahduksia, miksen ottaisi iloa irti tilanteestani ja herkuttelisi mielin määrin. Tällaiset ajatukset ovat pyörineet myös osastolla alati mielessäni lusikoidessani suuhun sitä annoksen kuudetta perunaa - miksen voisi tehdä tätä kotona niillä omilla lempiruoillani? Jos asia olisikin niin yksinkertainen, olisinkin sen varmasti tehnytkin ja parantunut sormia napsauttamalla.

En ole iloinen siitä, että minulla on alipainoa ja kiloja hankittavana. Mutta koska tilanne on mikä on, niin miksen vihdoinkin nauttisi painon normalisoimisesta - kaikkien näiden vuosien jälkeen? :) Miksen nauttisi erilaisista ruokaseikkailuista kokeillen uusia resptejä ja makumaailmoja? Miksen nauttisi ajatuksesta, että santsiannos on enemmän kuin hyvästä minulle? Miksen nauttisi ajatuksesta, että tämä kaikki on minulle sallittua nyt? Koska vihdoinkin olen valmis antamaan itselleni luvan tähän, niin kyllä - minähän nautin! Toki koen turvalliseksi ja mieluisaksi vielä tässä vaiheessa nostaa painoa maltilla, mutta siitä huolimatta pystyn ottamaan ilon irti tilanteestani ja ammentamaan tilanteestani aina vaan lisää rohkeutta ruokailuihini - hyvillä mielin :) Hyvänä muistutuksena kuitenkin itselleni ja muillekin, ettei tämän nauttimisen suinkaan tule loppua painon kivuttua tavoitteeseensa, sillä silloinkin yhä nauttiminen ja syöminen ylipäätään on jokaisen ihmisen ihana oikeus ja velvollisuus!

Syöminen ilman syyllisyyttä. Vielä jokin aikaa sitten jokainen suupala sai minut tuntemaan musertavaa syyllisyyttä. Jokainen ajatus ruoasta ja mieliteoistani sai minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Koettu nautinto lisäsi syyllisyyttä ja ahdistusta valtavasti, ja ajatus ei niin mieluisten -ruokien syömisestä helpotti tätä koettua ahdistusta edes hieman. Pitkän tien olen kulkenut näiden järjettömiltä kuulostavien, mutta minulle ja monelle muulle niin valtavan todellisten ajatusten piinatessa sisälläni. Mutta lopulta ajatusmaailmani tämän suhteen on kokenut täydellisen mullistuksen ja terveet ajatukset ovat jälleen loksahdelleet päässäni oikeille paikoilleen. Olen alkanut nauttia ruokailuista ilman ahdistusta, ilman syyllisyyttä. En koe tarvetta tuntea huonoa omaatuntoa niinkin luonnollisesta asiasta kuin syöminen. Iloitsen siitä mahdollisuudesta, että voin syödä vapaasti - ihan mitä mieleni tekeekin. Syöminen on elinehto, mutta myös mahdollisuus nautintoon. Näitä ajatuksia noudattaen kohtaan jokaisen aterian hyvillä mielin, saaden ruoasta elintärkeitä ravintoaineita, valtaisan määrän energiaa, makuhermojani kutkuttavan nautinnollisen hetken sekä roppakaupalla hyvää mieltä :)

Kuvat weheartit.com

Varmasti näidenkin ihmeellisten muutosten lisäksi löytyy suurissä määrin pienen pieniä, mutta voi miten tärkeitä muutoksia käyttäytymisessäni sekä olemisessani. Yhtenä suurensa asiana myös oman oikean luonteeni takaisin saaminen - sen jonka sairaus peittosi vuosiksi taakseen. Siitä kuitenkin lisää ihan erillisessä postauksessaan jokin toinen päivä :) 

Näiden muutosten lisäksi suurimpia muutoksia, joita olen ajatusmaailmassani huomannut, ovat luonnollisesti jo vastauspostausten yhteydessä peruustellisesti käsittelemäni kaksi merkittävää asiaa: suhtautumiseni ruokaan muuna kuin pelkkinä kaloreina sekä positiiviseksi muuttunut suhtautumiseni omaan vartalooni sekä normalisoituvaan painooni. Niiden tärkeyttä parantumisen tiellä ei voi kenenkään kohdalla liiaksi korostaa! Millaisia pieniä suuria muutoksia te olette huomanneet käytöksessänne parantumisen tiellä? :)

<3: Laura

P.s. Mitä mieltä muuten olette tunnisteiden lisäämisestä teksteihin? Ajattelin lisäillä tuleviin teksteihin sekä takautuvasti, pikku hiljaa myös vanhoihin kirjoituksiini tunnisteet, jotta tiettyä aihetta käsitttelevät tekstit löytyisivät kätevämmin. Mitä mieltä olette tästä - aivan turhaa vaiko hyvä homma? :)

Aurinkoisin mielin uuteen viikkoon :)

Täällä ollaan nautittu ihan täysillä kyllä tästä auringonpaisteesta! Sadepäivien jälkeen aurinko oli enemmän kuin tervetullut takaisin - alkoi nimittäin olla jo hieman nuutunut olo pelkän sään harmauden vuoksi. Päästiinkin nautiskelemaan lämpimästä säästä ihan kunnolla pienen kaupunkireissun merkeissä :)

Heti aamusella ystäväni Tiina tuli työpalaverinsa jälkeen meille tarkoituksella napata meidät kyytiin ja suunnata yhdessä lounaalle. Jouduimme kuitenkin ottamaan varasuunnitelman käyttöön, kun Justuksen turvakaukaloa emme saaneet Tiinan autoon kiinnitettyä turvavyön lyhykäisyyden vuoksi. Ei auttanut kuin siirtää Ukko turvakaukalosta vaunuihin ja lähteä kävellen keskustaan. Noh, onneksi se suhteellisen helposti täällä meidän suurkaupungissamme onnistuukin ;) Sillä välin kun me Justuksen kanssa reippailimme vajaan puolen tunnin matkan keskustaan, kävi Tiina lahjaostoksilla ystäviemme synttärijuhlia varten. Samaan aikaan olimme kuin olimmekin lopulta lounaskahvilan luona, joten ongelma oli selätetty hyvinkin näppärästi loppujen lopuksi!

Viime viikolla samaisessa kahvilassa Minnin kanssa lounaalla ollessamme Justus nukkui hienosti koko reissun ajan. Nyt herra päätti heräillä heti perille päästyämme, mutta mikäs siinä oli sylissä istuskellessa ja uutta ympäristöä ihmetellessä :) Hieman meinasi väsy iskeä päälle ja ärtymystä olla ilmassa, kun päikkärit kutistuivat huimasti, mutta selvisimme kuin selvisimmekin :) Hyväntuulisuuttakin tosin esiintyi, kun Tiina kertoi yhdestä häntä harmittaneesta asiasta ja silloinkos poikaa nauratti - hieman tilannetaju herralla hukassa :D

Vaikka olen yrittänyt pysyä kiinni päätöksessäni olla syömättä lounassalaatteja niiden keveyden vuoksi, poikkesin päätöksestäni tällä kertaa valitessani itselleni katkarapusalaatin aurinkokuivatulla tomaatilla ja maustekurkulla. Olin juuri lopetellut aamupalaa vasta kotona, joten sen vuoksi päädyin tällä kertaa tällaiseen valintaan. Mutta pääasia, että energiamäärä pysyy kohdillaan sitten päivän muiden syömisten ansiosta :)

Tiina otti aivan ihanaa suklaakakkua, jossa taisi olla suklaata joka lähtöön, niin valkoista, tummaa kuin maitosuklaistakin versiota. Varastin itsellenikin pienen makupalan kakusta ja kyllä, aivan täydellistähän se oli! Luin juuri eilen yhdestä blogista Helsingissä sijaitsevasta suklaakaupppa Chjokosta, jossa on tarjolla suklaabrunssi! Nyt ainakin tiedän yhden paikan lisää, joka on juurikin minulle tarkoitettu! ;) Itse tyydyin tällä kertaa tiramisukahviin tarkoituksena tyydyttää makeannälkä sitten kotona :)

Varma kevään merkki on se, kun kahviloiden ja ravintoiloiden eteen ilmestyy ulkopöydät! Vielä ei kyllä kieltämättä tullut itselle mieleenkään lounastaa ulkona, mutta kyllä tällaisella kelillä olisi varmasti ihan hyvin ulkonakin tarennut istuskella. Samalla bongattu Valion jätskikiska sai kyllä odottamaan kesää yhä innokkaammin. Voin vannoa, että tästä kesästä tulee kyllä sellainen jätskikesä että ;)

Tiinan suunnatessa takaisin töihin, me jatkoimme Justuksen kanssa kaupan ja kirjaston kautta kotiin. Auringon paistaessa j kuivilla kävelyteillä kävellessä ei kyllä yhtään harmittanut, että alkuperäiset suunnitelmat autokyydistä vaihtuivat kävelyreissuksi! Niin ihanalta tuntui vaunuja työnnellä ilman kiirettä mihinkään saaden samalla energiaa auringosta ja ulkoilmasta :) Samalla tuli myös soiteltua mummolle ja papalle ja kiiteltyä kirjeestä, jonka he viime viikolla lähettivät. On aina ihanaa saada heiltä kirjeitä ja kuulla myös sillä tavoin kuulumisia pohjoisesta :) 

Kotiin päästyämme Justus jatkoi vaunuissa päiväuniaan ja siellähän se herra takapihalla yhä nukkuu :) Itse sain siis kerrankin eteeni kupin kuumaa kahvia, jonka kaverina herkuttelin suklaajätskillä - ihan rauhassa, jokaisesta suupalasta nauttien :)

Tällaisissa merkeissä alkoi meidän viikkomme, joten varsin lupaavalta näyttää, mikäli viikko jatkuu samalla fiiliksellä :) Ihanaa ja aurinkoista alkavaa viikkoa teille kaikille - toivotaan, että säätiedotus kokisi äkkimuutoksen ja samanlainen onni kelien suhteen jatkuisi! 

<3: Laura

Vastauksia osa VIII - paino & muuttuva keho

Tässä olisi nyt vastauksia kehonkuvaani, vartaloani ja painoani koskeviin kysymyksiin. Kysymykset sivusivat toisiaan jonkin verran, joten myös vastaukset voivat hieman toistaa itseään. Yritin kuitenkin eritellä sekä kysymyksiä että vastauksia sen verran, että saisin niistä jokaisesta omat kokonaisuutensa. Toivottavasti saatte siis vastauksistani edes jotenkin selvää :)

Pidätkö itseäsi todella parantuneena, vaikka painosi ei ole vielä normaali?
En voi pitää itseäni täysin parantuneena niin kauan, kun kehoni on vielä alipainoinen. Mutta voin silti sanoa psyykkeeni olevan huomattavasti terveempi, kuin mitä painolukemani antaa ymmärtää. Monen mielestä tämä voi olla todella ristiriitaista, enkä välttämättä olisi itsekään uskonut asian olevan mahdollista näin päin: yleensä kun psyyke laahaa aina fyysisen tilanteen perässä. Itselläni psyyke on kuitenkin vahvistunut huimasti viime vuoden aikana, ja tänä vuonna sen ottanut valtavia harppauksia mitä tervehtymiseen tulee. Psyykkeeni ei ole ollut lähellekään näin hyvässä kunnossa, eivätkä ruokaan ja syömiseen liittyvät ajattelumallini lainkaan näin normaaleita kertaakaan sairauteni aikana, vaikka painoni on sen sijaan ollutkin normaalilukemissa.

Tähän on varmasti olemassa monta syytä, suurimpana niistä raskaus ja lapsen saaminen. Painoni putosi vaivihkaa raskauden aikana, vaikkei se painolukemassa näkynytkään, sillä lisääntyihän paino tavallaan samaan aikaan lapsen kasvaessa sisälläni. Normaalisti tuollainen painonpudotus olisi saanut psyykkeeni aivan sekaisin, mutta nyt se sai sen lähinnä horjumaan. Vaikka sairaus yrittikin kovasti ottaa mielestäni otetta, niin auttoi raskaus ja ajatus lapsen hyvinvoinnista minut pysymään siellä paremmalla puolella omasta fyysisestä voinnistani huolimatta. Tavallisesti, ilman raskautta, tässä vaiheessa sairaus olisi varmasti kietoutunut ympärilleni yhä tiukemmin ja tiukemmin, jolloin mieleni olisi halajanut yhä alhaisempaa painolukemaa. Samalla syöminen olisi vaikeutunut ja sairauden normit olisivat nousseet oman hyvinvoinnin edelle - aivan heittämällä! Mutta nyt ei ollutkaan kyse minun hyvinvoinnistani ainoastaan, vaan ennen kaikkea lapsen. Lapsi sai minut pysyttelemään pinnalla, vaikka muuten sairaus olisi aivan varmasti vetänyt minua puoleensa.

Ja kun lapsi vihdoin syntyi, oli ainoa ajatukseni se, että nyt jos koska minun tulee jaksaa! Minun täytyy olla hyvässä kunnossa ja pitää huolta itsestäni, jotta voin olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleni. Jotta saan nähdä hänen kasvavan ja olla hänen kanssaan kotona - osastojaksot eivät olisi enää koskaan vaihtoehto. Tällaiset ajatukset täyttivät synnytyksen jälkeen pääni, mikä näkyi kertaheitolla parantuneessa ajatusmaailmassani jo sairaalassa. Lapsen kanssa touhutessa - Justus kun ei silloinkaan ollut kovin nukkuvainen tapaus - tajusin heti sen, kuinka minun tulee oikeasti syödä melkeimpä joka välissä, kun vaan ehdin. Haasteeni ei enää ollutkaan se, milloin itse antaisin itseni syödä vaan se, milloin lapsi antaisi minulle aikaa rauhoittua syömään. Tämä jos mikä oli hyvä herätys! Tästä lähtien näin syömisen aivan erilaisin silmin ja tuo kuva on selkiytynyt siitä lähtien minulle päivä päivältä yhä kirkkaammaksi. Oma jaksaminen on ollut usein koetuksella, mikä on ainoastaan lisännyt ajatustani siitä, että minun täytyy huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Lapsi, kiire ja kuluttava imetys olisi ollut loistava tilaisuus antaa se kuuluisa pikkusormi sairaille ajatuksille, mutta onneksi näin en antanut tapahtua. Sen sijaan tiedostin nuo kaikki mahdolliset ajatusansat ja toimin juurikin niitä vastaan.

Kaikki tämä on vahvistanut psyykettäni sellaisella tavalla ja vauhdilla, minkä en olisi uskonut koskaan olevan edes mahdollista! Mutta näin ollen psyykkeeni on nyt paremmassa kunnossa kuin ikinä, mikä on mahdollistanut sen, että painoni on lähtenyt nousemaan. Jo tämä kertoo siitä, että psyykkeeni alkaa olla melko hyvillä kantimilla, sillä ikinä aiemmin en ole onnistunut painoa kotioloissa nostamaan, en sitten yhtään. Nyt sen sijaan olen tässä onnistunut, mistä olen vilpittömästi ihan suunnattoman onnellinen. Eli ei, en ole vielä terve, mutta hyvää vauhtia tuota tilaa olen kuitenkin lähestymässä :)

Paljonko sinulla on tällä hetkellä alipainoa?
Olen päättänyt, etten painostani täällä blogissa tule numeroina puhumaan. Painoni tietää tällä hetkellä lisäkseni vain Jarno ja polin sairaanhoitajani. Tämä on ihan tietoinen päätös monestakin syystä, kuten anoreksiaan kuuluvan sairaan vertailun vuoksi. En myöskään koe asian olevan se oleellisin osa, koska enemmän haluan paneutua sairautta käsittelevissä teksteissä psyykkiseen edistymiseeni ja hyvinvointiini. Kun nämä asiat ovat kunnossa, niin normalisoituu paino ajan kanssa varmasti :)

Olisin kiinnostunut että oletko vielä aikeissa nostaa painoasi vai onko tarkoituksesi ylläpitää nykyistä painoa? 
Tarkoitukseni on vielä nostaa painoani jokunen kilo. Kuten olen täällä aiemminkin kertonut, ei painoni noussut raskauden aikana toivotunlaisesti. Ja kun synnytyksen jälkeen luonnollisestikin painostani lähti aikamoinen määrä pois jo pelkästään lapsen painon myötä, tipahti painoni aivan liian alas. Lapsen painon lisäksi painostani lähti tietenkin myös esimerkiksi istukan sekä lapsiveden painojen verran kiloja pois. Minulla tosin ei ollut esimerkiksi turvotuksia lainkaan, joten minun kohdallani "menetetyt" kilot eivät aivan huikeimmissa lukemissa liikkuneet tietenkään - onhan joidenkin kohdalla raskauden jälkeen pudonneiden kilojen loppusumma jopa useamman kymmenen kilon verran. Itselläni lukemat jäivät muutamiin kiloihin - onneksi. Tämän vuoksi lähtökohtani raskauden jälkeiseen "kilotaistoon" oli aivan nurinkurinen: raskauskiloista eroon pääseminen vaihtui kohdallani raskauden aikana menetettyjen kilojen takaisin saamiseen.

Tavoitteenani on vähintäänkin saavuttaa se paino, jossa tiedän varmasti kehoni toimivan normaalisti ja hyvin fyysiseltä kannalta katsottuna. Minulla biologinen painoni on varmasti asettunut aina melkoisen alas, mikäli painoindeksiä katsotaan. Ainakin tästä omaa kieltään kertoo se, kuinka painoni ei ollut vielä täysin normaaleissa lukemissa, kun viime keväänä raskaaksi tulin. Joten tämä kyseinen paino on se aivan minimitavoite - ennemminkin ehkä hyvä välitavoite. Ennen kuin sairastuin, oli painoni vakiintunut useammaksi vuodeksi noin 18,5-19 painoindeksin lukemiin. Koska olen sairastunut aikuisena, voin hieman heijastaa painotavoitteeni suhteen menneeseen aikaan. Toki tilanne olisi aivan toinen, jos olisin sairastunut lapsena tai nuorena kasvuiässä. Mutta nyt voin hakea hieman osviittaa hyvinvointipainostani, jossa olin monta vuotta ennen sairastumistani 21-vuotiaana. Elin tuolloin aktiivista, mutta kaikin puolin vapaata elämää, eikä painoni juuri liikkunut suuntaan eikä toiseen: olin silloin biologisessa normaalipainossani - niin asian koin silloin ja koen nyt. Toki olen nyt vanhempi, mutta uskon sopivan tavoitepainon voivan asettua suunnillen noihin lukemiin myös nykyään.

Mutta mitä tulee fyysiseen hyvänolon painooni, ei sama välttämättä päde psyykkiseen hyvänolon painooni laisinkaan. Mitä tällä sitten tarkoitan? Kirjoitin viime keväänä postauksen aiheesta, jossa käsittelin niin sanottua kipurajaa. Tällä kipurajalla tarkoitin sitä, minkä varmasti jokainen syömishäiriötä sairastava, ja miksei tervekin ihminen, on itselleen painonsa suhteen asettanut. Suurimmalla osalla meistä on aivan varmasti mielessään jokin maaginen painolukema, jota ei halua missään nimessä ylittää. Tuo painolukema on se viimeisin lukema, mihin vaa`an viisari saa kivuta - muuta mieli ei voi kuvitellakaan hyväksyvänsä. Itselläni tuo lukema on vuosia ollut painoindeksitaulukon lukema 18,5, joka mielessäni on esiintynyt melkoisen ehdottomana ylärajana. Sen sijaan, että olisin ajatellut mielessäni tuon olevan normaalipainon alaraja, oli se piirtynyt mieleeni maksimina, mihin painoni tulisi viimeistään pysähtyä. Tässä ajattelutavassa ei kuitenkaan ole monessakaan mielessä järkeä ja logiikkaa, nyt sen vasta kunnolla voin käsittää. Kuten kaikki tiedämme, ei paino voi kellään pysyä täsmälleen samassa lukemassa. Se mitä lukema oli aamulla, on varmasti jokaisen kohdalla aivan jotain muuta, kuin mitä se esimerkiksi illalla on. Myös vatsantoiminta, turvotus ja lukuisat ja lukuisat muut asiat vaikuttavat painoomme siten, ettemme mitenkään voi pitää sitä tarkalleen samassa lukeamassa jatkuvasti. Siten jo lähtökohta tietylle tavoitepainolle, mikä ei saa ylittyä, on täysin epärealistinen.

Joten itse koen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta parhaaksi hieman yrittää koetella tuota omaa kipurajaa. Vaikka kroppani voisikin hyvin alhaisemmassa painossa, ei mieleni välttämättä suinkaan tyydy samaan painoon. Parhaiten anorektiselle ajatuksille voi antaa kyytiä juurikin tuon oman kipurajan testailussa ja sen ylittämisessä. Samalla kun myös fyysinen vointi vahvistuu, vahvistuu myös psyyke melkoisin harppauksin, mikäli tuon kipurajan ylittämisen mukanaan tuoman ahdistuksen pystyy siinä hetkessä sietämään. Uskon, että meistä jokainen tarvitsee sen kokemuksen, että mitään pahaa ei oikeasti tapahdu, vaikkei paino asetukkaan aivan juuri siihen lukemaan, johon on sille luvan antanut nousta. Töitä jokainen saa varmasi tehdä paljon, jotta tämän tilanteen hyväksyy ja oman painonsa kanssa tulee vihdoinkin sinuiksi, mutta uskon vilpittömästi sen olevan lopulta mahdollista - ja ennen kaikkea kaiken sen ahdistuksen ja taistelun arvoista!

Joten oma tavoitteeni on nostaa paino turvallisille kantimille sekä fyysisen että psyykkisen hyvinvointini kannalta katsottuna. Mitä se sitten lukemana on, sitä en vielä voi tietää. Mutta uskon vahvasti tuntevani sen sekä kropassani että ajatuksissani, kun olen varmasti sillä turvallisella alueella. Sen sisällä eivät pienet muutokset suuntaan eikä toiseen tee hyvinvoinnilleni hallaa. Painon heilahtaminen hieman alaspäin ei aiheuta fyysiselle hyvinvoinnilleni pahaa, mutta ei myöskään saa psyykettäni lipsumaan välittömästi sairaille ajatuspoluille. Jos paino tipahtaa vähääkään sen ollessa niukin naukin turvallisella puolella, on matka sairauden puolelle todella todella lyhyt. Mutta jos painon suhteen pelivaraa on edes hieman, ei psyykekään koe heilahteluja, eivätkä pienet muutokset aiheuta mielelle haittaa. Eihän terveenkään ihmisen psyyke reagoi pieneen painonpudotukseen laisinkaan, tuskin edes on tietoinen siitä. Ja mitä tulee pieneen painonvaihteluun ylöspäin, tulee psyykkeen kestää myös tämä - sitä se terveys ja kehon normaali toiminta on. Joten tällaiset tavoitteet ja lähtökohdat olen itse asettanut oman painoni suhteen. Itselläni on haaveena saada samanlainen tilanne lihaskuntoni kannalta takaisin, kuin missä olin sen suhteen sairastuessani. Ja kuten kaikki tiedämme, painaa lihas enemmän kuin rasva. Joten viimeistään tässä vaiheessa saavat vaa`at lukemineen jäädä unholaan ja tilalle saa tulla terve luottamus omiin tuntemuksiin, mitä kehon hyvinvointiin ja ulkonäköön tulee!

Millaiselta tuntuu ajatus normaalipainosta sinusta? Pelottaako tai tuntuuko vaikealta ajatukselta yhtään enää? Ahdistaako painon nousu ja sen tuomat muutokset? 
Ajatus normaalipainosta tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä ja luonnolliselta asialta. On vaikeaa ennustaa tulevaisuutta tai tietää todella, miten koen asian, kun normaalipainon lopullisesti saavutan, mutta tällä hetkellä asia ei minua pelota lainkaan. Normaalipaino on tällä hetkellä mielessäni se viimeinen niitti sairaudelle, sillä psyykkeeni on jo melkoisen valmis siirtymään sille puolelle. Normaalipaino edustaa mielessäni tällä hetkellä terveyttä, normaalia elämää, vapautta. Näistä asioista haaveilen, vaikka hyvin lähellä sitä jo olenkin. En siis todellakaan ajattele jotain menettäväni, kun painoni nousee. Sairaat ajatukset ovat minut aina saaneet uskomaan, että painonnousu vie minulta jotain pois, mutta nyt se ei käy enää mielessänikään. Normaalipaino ainoastaan tuo tullessaan juurikin ne asiat, jotka täydentävät elämäni.

Vaikka olen tämän hetkisestä tilanteestani enemmän kuin onnellinen, on vielä muutamia asioita, joita kaipaan tulevaisuudelta. Nämä asiat ovat hyvinkin saavutettavissa - asioita, jotka jo normaali painolukema voi minulle taata. Kaipaan sitä hetkeä, kun voin liikkua vapaasti ilman, että jokaista otettua askelta tarvitsisi varoa menetetyn energian pelossa. Kaipaan tuntien liikuntatuokioita ja siitä seuraavaa hyvää oloa. Kaipaan mahdollisuutta suunnitella kesäistä vaellusretkeä ilman, että kulutusta tarvitsee huomioida. Kaipaan tunnetta, että jaksan hoitaa työni täydellisesti, eikä fyysinen kuntoni ole esteenä sille. Kaipaan sitä hetkeä, kun läheisteni ei tarvitse olla minusta huolissaan. Kaipaan sitä hetkeä, kun sairaudellani ei ole enää mitään sijaa elämässäni ja ajatuksissani. Mutta niin kauan, kun en ole vielä normaalipainossa, joudun sairaudelle uhraamaan ajatuksia jo painon normalisoimisen vuoksi, vaikka psyykkinen tila sitä ei enää samalla tavalla edellyttäisikään.

Vaikka painoni onkin jo noussut, en ole sille juurikaan uhrannut ulkonäköni kannalta ajatuksia - ainakaan negatiivisessa mielessä. Toki olen nähnyt ne positiiviset muutokset ja iloinnut niistä, mutta se entinen muutosten mukanaan tuomassa ahdistuksessa kieriskely on pysynyt tätysin loitolla. Jos aiemmin osastojaksoilla painoni noustessa olen käyttänyt aikani muutosten huomioimiseen, luiden tuijottamiseen, itseni peilailuun ja käsivarsieni mittailuun, ei minulla ole ollut nyt kiinnostusta eikä aikaa tällaiselle. Enkä halua sille tielle lähteäkään, sillä tällainen oman vartalon muutoksiin paneutuminen lietsoo itseinhoa ja sitä ahdistusta, jota muutokset voisivat minussa aiheuttaa. Mutta tällä hetkellä koen muutokset niin positiivisina, etten edes voisi kuvitella tällaista tekeväni.

Imen nousevasta painolukemasta sen kaiken positiivisen voiman itseeni. Pyrin huomioimaan asioita, jotka ovat positiivisia muuttuvassa tilanteessani. Ajattelen kasvavan numeron kasvavana energiana, uusina mahdollisuuksina, hyvänä olona sekä parempana ulkonäkönä. Jokainen gramma vie minut lähemmäs sitä vapautta, josta haaveilen. Joka kerta, kun vaakalukema on kohonnut ylöspäin, en koe sitä entistä vastareaktiota ja halua alkaa jarruttelemaan. Se sijaan tunnen, kuinka haluan ainoastaan lisätä vauhtia! Asetan itselleni tavoitteita ja iloitsen niiden saavuttamisesta. Seuraava tavoite merkitsee kevyen kuntosaliharjoittelun aloittelua, enkä voisi olla enää malttamattomampi! Tällaiset ajatukset ovat minulle aivan uusia, sillä en ole samalla tavalla kyennyt ikinä iloitsemaan painoni normalisoitumisesta. Aina ennen se on tapahtunut osastolla, jossa olen muutoksen aikaansaamisessa tarvinnut ulkopuolista tukea aivan toisenlaisissa määrin. Se on kertonut myös muutoksen aikaansaaman ahdistuksen määrästä. Nyt teen itse sen tarvittavan työn - toki läheisteni tukemana - saadakseni muutosta aikaan. Tällöin psyykkeenikin rakentuu paljon varmemmalle pohjalle ja olen enemmän sinut tapahtuvan muutoksen kanssa. Nyt en epäröi yhtään sitä, mitä olen tekemässä! Ajatukset siitä, että "haluan kyllä parantua, mutten halua painoni nousevan", eivät enää ole osa ajatusmaailmaani. Tiedän ajatuksen olevan mahdoton ja epärealistinen, mutta myös jotain, mitä en edes haluaisi tällä hekellä elämääni. Haluan parantua, mikä edellyttää painon normalisoitumisen - se on tämän hetkinen ajatukseni.

Vielä yksi näitä ajatuksia tukeva asia on tietenkin Justus. Jo itsessään arki pienen lapsen kanssa on sen verran hektistä, ettei minulla ole aikaa ahdistua entiseen tapaan vartalostani. Minulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta paneutua muuttuvaan kehooni sillä tavoin, kuin aiemmin. Ja ajatus siitä, että tarvitsen vahvan ja terveen kehon lapseni vuoksi tukee minua - kuinkas muutenkaan. Haluan saada lihasvoimaa jo ihan sellaisenkin asian vuoksi, että jaksan alati kasvavaa käsipainoani kanniskella myös tulevaisuudessa. Justuksen ja imetyksen myötä olen elänyt viime kuukauden pitkälti myös ylävartaloni kautta - kaikki huomioni on kohdistunut mahdollisuuteen ruokkia lastani. Tämä on tehnyt minulle, alavartaloni epäkohtien ikuiselle etsijälle vain ja ainoastaan hyvää. Kerrankin oikeasti tärkeät asiat ovat nousseet ensimmäiseksi elämässäni - niin kuin niiden kuuluukin nousta. Olen saanut aivan erilaisia, uudenlaisia ja terveitä ajatuksia kehoni toiminnasta Justuksen kautta, mikä antaa aivan ihmeellistä voimaa voittaa vaikeat tunteet, joita painon normalisoituminen voisi minussa herättää. Kehoni on minulle nyt paljon enemmän kuin pelkkä ulkonäkö - toimiva kokonaisuus, jonka hyvinvoinnilla on merkityksensä myös pienen ihmeemme elämässä.

Millainen on sinun kehonkuvasi nyt verrattuna sinun pahimpiin aikoihisi? 
Aivan toisenlainen! Vuosia olen taistellut vääristyneen kehonkuvan kanssa, joka on saanut minut näkemään itseni aina vaan isona tai vähintäänkin saman kokoisena, kuin ennen laihtumistani. Oikeastaan en voi sanoa koskaan nähneeni itseäni laihimmillanikaan ja sairaimmillanikaan varsinaisesti lihavana. Oikeastaan kuvailin olotilaani lähes aina normaalipainoiseksi, oli lukema todellisuudessa ihan mitä tahansa. Ja luonnollisestikin mitä pidempään tuo alipaino jatkui, sitä normaalimmaksi tuo paino alkoi minulle muuttua. Se ei enää ollut vain sairauden aikaansaama vääristymä, vaan se normaali olotila. Mutta jos puhutaan kehonkuvan vääristymisestä, koin itseni aivan samannäköiseksi kuin muutkin, samannäköiseksi kuin itse olin vaikkapa 15 kiloa painavampana. Tuolloin kyseessä ei ollut vain alipainoiseen kehoon tottuminen, vaan oikeasti hyvin sairas ajatusmaailma. Epäilin tosissani vaa`an valehtelevan, eivätkä edes jalasta putoavat housut saaneet minua näkemään lantiotani, takapauoltani ja reisiäni pienempinä, vaan enemmin epäilin syyksi vaikkapa housujen suurentumista.

Vaikka sairastuessani olinkin sinut vartaloni kanssa, löytyi minultakin toki ne inhokit omassa vartalossani. Alakroppaani vastaan taistelin murrosikäisestä asti ja inho oli ajoittain suurikin. Tämä juontaa juurensa varhaiseen murrosikään ja muuttuviin muotoihin, ei niinkään painoon. Muistan vakiolauseekseni jo muodostuneen: "voisikohan lantioluita hioa kapeammaksi?". Nämä ajatukset nousivat vahvasti pintaan sairastumisen myötä ja kiinnitin jälleen huomiota sairaalloisella tavalla alakroppaani. Yläkropassani näin melko piankin realististisesti sen kuihtumisen rintalastan luineen ja sairaalloisen ohuine käsivarsineen, mutta alakroppani kokoa en vain kyennyt hahmottamaan oikein. Tämän kanssa olen taistellut eniten sairauteni aikana, mitä kehonkuvan realisoimiseen ja kehoni muutosten hyväksymiseen tulee.

Kuten viime vastauspostauksessa kirjoitin, on sairaista syömiseen liittyvistä ajatusmalleista eroonpääseminen ollut paljon vahvemmin se tekijä, mikä minut on sairaudessa kiinni pitänyt, ei suinkaan vaikeus hyväksyä normaalipainoista vartaloani. Mutta tottakai tästä huolimatta kehonkuvani on ollut vääristynyt, olen luullut kuolevani ahdistukseen mitä kehoni muutoksiin tulee ja olen ollut aivan hukassa vartalooni liittyvien ajatusteni ja tuntemusteni kanssa. Olen myös kokenut sen kuherruskuukauden, minkä sairaalloisen laiha, luurankomainen keho on saanut mielessäni aikaan. Myönnän olleeni salaa ylpeä huomiota herättävän laihasta kropastani, vaikka nyt ajatus minua hävettääkin. Onneksi tuo kuherruskuukausi on mennyt ohi jo kauan sitten ja tilalle on tullut todellinen halu saada normaalipainoinen kroppa. Sellainen kroppa, kuin nuoren ja terveen naisen kropan kuuluukin olla!

Tällä hetkellä kehonkuvani on mielestäni varsin realistinen. Haluni saada painoni normaaliin paitsi jaksamisen, mutta myös ulkonäköni vuoksi, on kova. Eli näen kehoni mielestäni realistisesti, liian laihana vielä. Tiedän tämän toki myös painolukeman perusteella, mutta vaikken painoani tietäisikään, osaisin silti arvioida painoni olevan liian alhainen. Kehonkuvani on sen verran realistinen, että pystyn asian arvioimaan melkoisen luotettavasti jo ihan peiliin katsomalla. Samaa viestivät vanhat tutut merkit vartalossani ja tietynlaiset tuntemukset, jotka vuosien saatossa ovat kertoneet siitä, että lisäkilot olisivat tervetulleita. Loistavana mittarina toimivat tietenkin myös housuni terveiltä ajoilta, jotka istuvuudellaan kertovat minulle painoni tilasta. Tässä tapauksessa vain housut kertovat totuuden, sillä olen yläkropaltani sen herran hentoisempi verrattuna alakroppaani, että aivan normaalipainoisenakin ostin samaa kokoa olevia paitoja, kuin sairausaikananikin. Suhteellisen realistinen kehonkuvani käy ilmi parhaiten juurikin vaatteita sovittaessani, jolloin oikeasti turhaudun siihen, etteivät vaatteet näytä niin hyviltä päälläni, kuin ne voisivat näyttää. Haluan saada lisää massaa, johon voin terveellä ajatuspohjalla alkaa hankkia lihasmassaa ja muokata kehoa minulle mieluiseen suuntaan. Tämän tulee tapahtua kuitenkin vasta painon ollessa turvallisissa lukemissa ja mielen ollessa valmis tähän.

Se tosiasia, että painoni on ollut melko kauan alipainossa, käyden vain välillä normaalissa viime vuosien aikana, tosin hieman hankaloittaa omiin silmiini ja tuntemuksiini luottamista. Tällöin on hieman vaarana juurikin se, että olen tottunut liiaksi alipainoiseen peilikuvaani. Tämä tuokin sen pienen epävarmuuden oman kehonkuvani luotettavuuteen. Omasta kehosta on tullut itselleni se normaali olotila, johon olemistani joudun peilaamaan. Tämän vuoksi todellinen vertauskohta pitää hakea entisestä kropasta, muiden normaalipainoisten kehoista sekä juurikin todellisuudesta kertovasta painolukemasta. Nämä tukevat minua oman kehonkuvani hahmottamisessa epävarmuuden hetkellä. Eli niin kauan, kun psyykkeni ei täysin terveyden puolella vielä ole ja kunnon luottamusta ole minulta ansainnut, en myöskään silmiini aivan sokeasti halua luottaa. Tämän vuoksi sanonkin aina luottavani tässä vaiheessa vielä hieman silmiäni enemmän vaa`an lukemaan, mikä ei minulle valehtele. Vaikka haluan päästä mitä pikimmiten eroon vaa`asta ja sen lukemiin tuijottamisesta, joudun niihin turvautumaan vielä hetken verran. Niin kauan, kunnes voin todella ja rehellisesti luottaa omiin silmiini ja omiin tuntemuksiini!

Minkälainen on tällä hetkellä suhtautuminen vartaloosi: Pidätkö itseäsi alipainoisena? Oletko tyytyväinen/tyytymätön vartaloosi?
Tavallaan suhteeni  vartalooni on tällä hetkellä parempi kuin koskaan: onhan se antanut minulle elämäni tärkeimmän asian, lapsen. Sen vuoksi en voi edes sanoa vihaavani tai inhoavani kroppaani, näytti se sitten miltä tahansa. Uskon vahvasti siihen, että moni tarvitsee jonkin mullistavan, joko negatiivisen tai positiivisen kokemuksen mitä vartaloon ja sen hyvinvointiin tulee, jotta oikeasti oppii sitä arvostamaan - sen ulkonäöstä riippumatta. Olen pitkään ajatellut, kuinka surullista olisi havahtua oman vartalonsa arvokkuuteen vasta, kun sen ja sen todellisen hyvinvoinnin olisi vaarassa menettää. Tällä tarkoitan sitä, kuinka itse kieriskellessäni sairauden syövereissä olen joskus havahtunut - tosin surullisen lyhyeksi aikaa kerrallaan - ajattelemaan sitä, kuinka kauheaa olisi oppia arvostamaan kehoaan vasta sen loukkaannuttua tai sairastuttua lopullisesti. Kenenkään ei tulisi tarvita tällaista reittiä oppiakseen pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, vaan jokaisen tulisi osata arvostaa kehoaan jo pelkästään sen toimivuuden, ei vain ulkonäön takia. Itse olen kiitollinen siitä, että tuo mullistava kokemus ei omalla kohdallani ollut negatiivinen, vaan ainoastaan positiivinen asia, joka osaltaan onnistuin muistuttamaan minua kehoni ihmeellisyydestä. Se, että olen tullut raskaaksi ja olen saanut aivan ihanan lapsen, menee heittämällä sen ohi, että miltä vartaloni näyttää. Kuten sairaanhoitajani totesi: "on se vaan ihmeellistä, kuinka vuosia olet taistellut sen kanssa, säilyykö kehosi hengissä, kun nyt se on tuottanut uuden elämän - sillä täytyy olla varmasti oma, syvempi merkityksensä".

Voin siis sanoa arvostavani ja rakastavani vartaloani - se on jo itsessään valtava muutos entiseen verrattuna. Mutta jos katselen asiaa ainoastaan anoreksian ja ulkonäköni kannalta, ei asia ole lainkaan näin yksinkertainen. Toisaalta en voi sanoa anoreksian kannalta, sillä nökökulmani on tällä hetkellä täysin vastakkainen: terveen osapuolen silmin koettu. Eli vaikka osaan antaa vartalolleni aivan eri tavalla arvostusta, eikä ulkonäkö ole enää kaikki kaikessa, toki myös ulkonäköasioita tulee mietittyä. Tiedän olevani vielä alipainon puolella, mutta teen kaikkeni asian korjaamiseksi. Ja koska haluan painoni ehdottomasti normaaliin paitsi fyysisen vointini, jaksamiseni, terveyteni mutta myös ulkonäköni vuoksi, voin asioiden ajatella olevan kuitenkin suhteellisen hyvällä mallilla. Vielä en voi sanoa olevani tyytyväinen vartalooni juurikin alipainon vuoksi, mutta onneksi siis näin päin! Minkäänlaista halua pitää kiinni alipainoisesta vartalosta sen ulkonäön tai sen vaakalukeman vuoksi ei nyt ole.

Vaikka viime vuodet ovatkin olleet omaa kehoa vastaan taistelua ja sen muutosten hyväksymistä, ovat nämä vuodet oikeasti paljon hyvääkin saaneet aikaan mitä ajatuksiini vartaloni ulkonäöstä tulee. Uskon pääseväni sinuiksi vartaloni kanssa hyvinkin helposti entiseen verrattuna. Joten vaikken vielä olekaan tyytyväinen vartalooni, tiedän sen olevan täysin mahdollista tulevaisuudessa. Olen oppinut löytämään ne parhaat kohdat vartalostani ja ajattelemaan asiaa niiden kautta. Tiedän kamppailevani jatkossakin ajatuksissani eniten alavartaloni suhteen, mutta olen oppinut ajattelemaan asiaa myös naisellisuuden kautta: pikkutytön alavartaloa ja lantiota ei tule ikävä! Leveämpi lantio korostaa osaltaan kapeampaa vyötäröäni, joten myös sen luen vartaloni hyviin puoliin.  Ja mitä tulee sairautta korostaviin merkkeihin ulkonäössäni - niitäkään en jää ikävöimään. Vaikkei tällainen ajattelutapa, niiden hyvin puolien hakeminen, aina tunnukaan helpolta, edesauttaa se ennemmin oman vartalonsa hyväksymistä kuin ainainen inhon lietsominen. Muutenkin olen yrittänyt ajatella, että mitä vähemmän itseinhoa lietsoo, sitä helpompaa itsensä hyväksyminen on :) Negatiivisuus lisää entisestään negatiivisuutta - kliseistä, mutta totta! Eli vielä en ole täysin tyytyväinen vartalooni, mutta hyvä niin. Vihdoinkin ajattelen todella vilpittömästi näyttäväni normaalipainoisena paremmalta, enkä malta odottaa sitä, että tuo hetki koittaa!

Toivottavasti jälleen edes hieman ajatuksiaherättäviä sanoja, joista jokainen voisi itselleen jotain poimia.

<3: Laura

P.s. Kuvat weheartit.com