Oivalluksia arjen pyörteissä

Lainaan nyt tähän yhden ihanan tyttösen minulle kirjeessään kirjoittamaa lausetta: "Syömisen tarkoitus ei ole pyrkiä siihen "täydellisimpään ajoitukseen" tai vastata "täydellisiä mielitekoja" vaan yksinkertaisesti saada energiaa, jotta jaksaa". Tämän myötä aloin miettiä sitä, kuinka tämä asia on iskeytynyt todella tajuntaani vasta nyt lapsen myötä. Enää en voi käyttää ruokailuuni, ruoan ajatteluun ja valmistamiseen tuntikausia ajatellen vain ja ainoastaan itseäni, vaan on olemassa pikkuinen, jonka tarpeet menevät omien rutiinieni ja omien mielihalujeni edelle. Yhä enemmän ja enemmän minun tulee nähdä ruoka nimenomaan energianlähteenä, joka auttaa minua jaksamaan. Tässä ihan muutamia ajatuksia siitä, millä tavoin äidiksi tulo on aivan konkreettisesti, käytännön tasolla repinyt minua yhä kauemmaksi anorektisista toimintatavoista.

• Ruokailuja ei ole mahdollista toteuttaa kellon tarkkuudella. Koskaan ei tiedä, millä tuulella Pikku-Ukko on ja mihin aikaan hänen tarpeensa ajoittuvat, joten syödä tulee silloin kuin pystyy. Oikeastaan nälän kanssa tulee ennakoida ja pystyä tankkaamaan myös etukäteen. Ennen tämä oli minulle täysi mahdottomuus!

• Ruokailuhetkestä on täysin mahdotonta tehdä sairaudelle mieleisten "vaatimusten" mukaisesti täydellistä siten, että hetki olisi täydellisen rauhallinen, kaikki tekemättömät asiat olisi hoidettu alta pois, ruoka olisi täydellistä ja täysin mieluista jne. Se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että pikkuinen huomaa olevansa juuri äidin ruoan valmistuttua nälkäinen. Tällöin ruoka pilkotaan valmiiksi ja syödään mahdollisuuksien mukaan imettämisen yhteydessä. Varsinkin vasemman käden ollessa vuorossa, täytyy varautua kunnon sotkuun :D Tässä vaiheessa ruoka on käytännössä jo ihan jäähtynyttä, eikä ennen tapana ollut jatkuva mikrolla ravaaminen onnistuisi mitenkään - ja hyvä niin!

• Nälkä on niin valtaisa, että kaikki entiset ajatukset riittävästä ruoasta ja ateriakerroista on unohdettava.  Enää ei voi tukeutua entiseen ruokailurymiin, vaan on pystyttävä luottamaan täysin nälkätuntemukseensa ja noudatettava sen käskyjä. Jos energiantarve on jo sairauden jäljiltä ollut suuri, on se nyt imetyksen myötä valtava! Ruoka ei yksinkertaisesti voi mitenkään olla sitä kevyintä eikä annoskoot entisellään: syön valehtelematta poikaystäväni kanssa vähintäänkin yhtä suuria annoksia (plus lukuisat ja lukuisat välipalat). Ja kyllä, yöllä tulee aina imetysten yhteydessä ruokailtua itsekin!

• Oma jaksaminen ja hyvinvointi ovat edellytyksenä pikkuisen hyvinvoinnille. Jotta voin olla hänelle hyvä äiti, täytyy minun jaksaa ja voida hyvin. Käytännössä tämä tarkoittaa riittävää, tarpeeksi ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Tämä heijastuu luonnollisesti jaksamiseeni, mutta myös siihen, että pystyn todella imettämään pikkuista. Kun minä syön hyvin, pikkuiseni kiittää - tämä ajatus kantaa, mikäli heikko hetki yllättää:)

Kuva: weheartit.com

Tässä vain pikku hippusia niistä asioista, jotka ovat muuttuneet positiiviseen suuntaan Pikku-Ukon syntymän jälkeen. Aajattelin käsitellä näitä myöhemmin tarkemmin ja valtavasti näihin muutoksiin liittyykin ajatuksia! Varsinkin nykyisiin ruokailutottumuksiini, joista yhdelle lukijalle lupailinkin myöhemmin kirjoittaa enemmän. Lisäksi myös pelkästään ajatustasolla on tapahtunut valtavasti positiivisia asioita, joista kirjoittelen lisää toisella kertaa. Miten voikaan jollain niin pienellä olennolla olla niin valtava vaikutus toiseen ihmiseen? Onneksi kuitenkin on :)

<3: Laura

Huomenta Suomi

Sain jokunen viikko sitten yhteydenottopyynnön blogini kautta Huomenta Suomen yhdeltä tuottajista. Hän kyseli josko haluaisin tulla heidän lähetykseensä puhumaan sairastumisestani anoreksiaan sekä tervehtymisestäni. Samaisella viikolla olisi syömishäiriöseminaari Keski-Suomessa, jonka vuoksi tuottaja halusi käsitellä aihetta myös Huomenta Suomessa. Aluksi kieltäydyin, sillä pikkuinen ei ollut kuin viikon vanha, ja ajattelin ettei Helsinkiin meno aamuvarhaisella sekä pitkä aika poissa vauvan luota tulisi mitenkään onnistumaan. Kieltäytyminen jäi kuitenkin vaivaamaan mieltäni, jolloin tuottaja ehdotti, että ottaisin pikku-miehen mukaan - hän kyllä hoitaisi sitä lähetyksen ajan! Poikaystäväni kannusti minua suostumaan ja niimpä teimme koko perheen voimin reissun Pasilan studiolle tiistaina 22.1, jonka jälkeen olimme kaikki kolme taas yhtä uutta hienoa kokemusta rikkaampia :)

Vaikka lähetys luonnollisesti jännittikin, olin yllättynyt siitä, kuinka rauhallisesti pystyin asian ottamaan. Oli mahtavaa päästä näkemään Pasilan studio sekä tuttuja juontajakasvoja. Tunnelma oli hyvä ja ystävällinen :) Olimme studiolla jo ennen seitsemää ja minä suuntasin suoraan maskiin. Pojat menivät siksi aikaa odottelemaan lämpiöön, jossa oli aamupalaa tarjolla. Juttelin hetken juontaja Mari Sarolahden kanssa ennen lähetystä ja viimeistään siinä vaiheessa minulla oli melko luottavainen olo, sillä niin mukavalta hän vaikutti - ja ennen kaikkea ammattitaitoiselta ihmiseltä, joka varmasti pelastaisi minut, jos totaalinen jäätyminen tulisi :D Kysymyksiä en etukäteen tiennyt, mutta lähdinkin haastatteluun sillä ajatuksella, että anoreksiaa sairautena, sairastumistani ja tervehtymiseni taivalta olen käsitellyt niin paljon, ettei mikään kysymys voisi tulla yllätyksenä. Mikään loistosuoritus ei haastattelu täysin kokemattomalta tietenkään ollut, mutta yhtään en kadu sitä, että lähdin hommaan mukaan :)

<3 : Laura

Ihmeellinen yllätys - raskaus

Ajattelin alkaa hieman käydä läpi raskausaikaani, kuten muutama sitä jo toivoikin. Päätin kirjoitella ajatuksia raskaudenkulusta aina vähän kerrallaan - ihan jo siksikin, että aika on nyt hieman kortilla. Tässä hieman siitä, kun sain tietää olevani raskaaana :)

Kotiuduin pitkältä osastojaksoltani viime vuoden toukokuussa. Vain pari viikkoa kotiutumisen jälkeen kävin rutiinikäynnillä gynellä, jolloin sain kuulla varsin yllättäviä uutisia lääkärin sanomana: "olet raskaana". Raskaus tuli siis täytenä yllätyksenä, sillä uskoin - ja myös pelkäsin - ettei raskaaksi tuleminen todellakaan olisi mahdollista ennen kuin painoni olisi normaalin puolella. Olin aivan ihmeissäni ja asia tuntui hyvin epätodelliselta. Ihanalta, mutta epätodelliselta. Vaikka raskaus ei suunniteltu ollutkaan, ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi molempien, sekä minun että poikaystäväni, mielestä ihana asia. Molemmilla kun takaraivossa oli jo pitkään kytenyt pelko siitä, että pitkä sairausaika sekä vuosia aliravittuna ollut keho olisivat voineet saada lopullista tuhoaan aikaan, enkä voisi ikinä tulla raskaaksi. Taisi olla juuri lääkärikäyntiä edellisenä iltana, kun poikaystäväni kertoi vilkkaisseensa lehdessä olevaa artikkelia Satu Taiveahosta. Artikkelissa Taiveaho kertoi epäilevänsä lapsettomuuden syyksi lukioaikaista laihdutustaan ja alipainoa. Tässä vaiheessa tuntui kieltämättä melkoisen pahalta. Mutta jo seuraavana päivänä tämä huoli osoittautui turhaksi! 

Vaikka näinkin omin silmin pikkuisen sydämensykkeen monitorilla, en voinut uskoa raskauttani todeksi. Asian realisoimiseksi tarvitsin vielä lukuisia positiivisia raskaustestejä, eikä mieli siltikään tuntunut täysin ymmärtävän asiaa! Asia tuntui niin absurdilta, sillä minulla ei ollut minkäänlaisia fyysisiä tuntemuksia raskauden suhteen. Pahoinvoinnista ei ollut tietoakaan, eikä muitakaan tyypillisiä raskausoireita minulla ollut. Ehkä kuukautisten poisjäänti olisi se konkreettisin asia, mutta kun niitäkään minulla ei sairauden vuoksi ollut aikoihin ollut lainkaan.

Saatuani kuulla raskaudesta, tapahtui jotain pääni sisällä välittömästi sairauden suhteen: en haluaisi tehdä mitään, mikä voisi vahingoittaa lastani. Vaikka asiat olivat alkaneet sujua kohtalaisen hyvin jo kotiutumisen jälkeen syömisten suhteen, lisäsi tämä tsemppini moninkertaiseksi. Tässä vaiheessa - vielä - en siis osannut lainkaan pelätä sitä, millainen vaikutus anoreksialla olisi raskausaikaani, vaan mieleni valtasivat muunlaiset pelot. Olin raskaudestani suunnattoman onnellinen ja halusin lasta aivan valtavasti, joten luonnollisesti mukaan astuivat pelot keskenmenosta. Tuntui, että näin merkkejä keskenmenosta joka paikassa ja olin aivan vainoharhainen asian suhteen. Pian tajusinkin, ettei asiaa ainakaan helpota eksyminen keskustelupalstoille, joissa joidenkin elämäntehtävänä tuntui olevan ainoastaan muiden pelottelu. Tajusin, etten voi elää kuin päivä kerrallaan, ja ainoa asia mihin voisin todella vaikuttaa, olisi oma hyvinvointini: huolehtisin itsestäni mahdollisimman hyvin.

Kuva: Anna Dammert

<3: Laura

Paluu blogin pariin?

Ajattelin, että voisin taas hieman palailla blogin pariin :) Tällä kertaa kuitenkin huomattavasti harvemmalla kirjoittelutahdilla, mutta silloin tällöin voisin kuulumisiani tännä päivitellä - mikäli vaan kiinnostuneita lukijoita löytyy! Kovin kiireisenä tuo Pikku-Ukko päivisin minut pitää, mutta eiköhän sitä välillä kädetkin vapaudu ja aikaa kirjoittamiseen löydy. Kuten jo totesinkin, on elämä muuttunut viimeisen vuoden aikana suunnattoman paljon, joten kirjoittamisen aiheita ainakin olisi vaikka kuinka valtavasti! Joku ehtikin jo toivoa postausta syömisistäni ja joskus voisin aiheesta lisää kirjoitellakin. Voin kertoa, että tällä hetkellä elämä pyörii kyllä varsin tiiviisti syömisten ympärillä, mutta vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä : nälkä on sekä minulla että pikkuisella valtava :D

Olisikin vaikka mitä asioita, mistä haluaisin tänne kirjoitella, mutta täytyy malttaa mieli. Viime keväänä kirjoittamisesta tuli yksi sairaudelle tyypillinen suoritus, mitä en enää halua tapahtuvan. Haluan, että tämä pysyisi tällä kertaa vain ja ainoastaan mieluisana puuhana vauvan kanssa touhuilun lomassa. Mutta niin monessa asiassa olen oppinut rennommaksi, että enköhän sen myös tähän kirjoittamiseen pysty ulottamaan. Ajattelin, että jos aikaa on, voisin kirjoitella vaikkapa raskausajasta, sen tuomista haasteista sairauden suhteen sekä ehkäpä jopa arjesta pikkuisen kanssa. Katsotaan miltä alkaa tuntua :)

Kuva: weheartit.com

Jotenkin blogin nimikin kuvastaa yhä hienosti tämän hetkistä elämääni - toisesta näkökulmasta tosin. Muuttui tuo "Pienin askelin elämään" melko konkreettiseksi asiaksi raskaaksi tulon myötä <3

Kuva: weheartit.com

<3: Laura

Ihana elämä

Paljon on tapahtunut viimeisen vuoden aikana - niin paljon, että kaikkea tapahtunutta on välillä ihan vaikeaa uskoa todeksi! Toukokuun alussa tapahtuneen kotiutumisen jälkeen elämäni sai aivan uskomattoman, yllättävän ja ihanan uuden suunnan. Antaa kuvan puhua puolestaan! :)

<3: Laura