Tästä ajatuksesta innostuneena aloin tutkia netistä erilaisia kennelsivustoja ja löysin kuvan pienestä vastasyntyneestä kääröstä; se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tiesin, että tässä tulisi olemaan minun pikkuiseni. Otin yhteyttä omistajaan ja varasin pikkuisen perhoskoiran pennun itselleni. Siitä päivästä lähtien laskin päiviä siihen, kun saisin pennun hakea kotiin. Sain aivan uudenlaista sisältöä osastolla viettämiini päiviini: tutkin koirasivustoja, katselin kuvia toinen toistaan hienommista koiratarvikkeista, sekä pyysin lääkäriltä päivälomaa, jotta pääsisin koiratarvikeostoksille. Elämälläni tuntui taas olevan merkitystä. Kävimme myös yhden päiväloman aikana koko perheen voimin katsomassa pentua ja tuntui kauhealta ajatukselta, etten sitä mukaani vielä saisi.
Samana päivänä, kun osastolta kotiuduin (sattui olemaan perjantai 13. päivä - olisiko kenties onnenpäiväni), suuntasimme kohti Turkua, jossa pikkuiseni minua odottikin jo. Saimme matkaamme pienen täreisevän käärön, jolle illalla syötin sormenpäästäni viiliä, ja jonka laitoin nukkumaan hänen omaan petiinsä sänkyni viereen. Aluksi Julius vaikutti hieman paralta, mutta nyt vanhemmiten hänestä on kuoriutunut reipas, eloisa ja ihmisrakas koira, jota parempaa saa etsiä.
Valitettavasti vointini ailahtelusta johtuen, on Julius ollut lähinnä vanhemmillani hoidossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi pikkuistani päivittäin. Koen syyllisyyttä ja suurta huonommuuden tunnetta siitä, etten pysty Juliuksesta juuri nyt huolehtimaan, mutta vielä sen aika koittaa. Äitini tosin totesi kerran, että Juliuksella on ollut terapeuttinen vaikutus myös heihin. Näin he ovat pystyneet konkreettisesti auttamaan minua, ja onhan Julius pitänyt heidän ajatuksiaan poissa minun sairaudestani, tuonut muuta ajateltavaa. On uskomatonta, miten tärkeä otus pienestä karvapallerosta on meille kaikille voinut tulla.

Yksi asia, mikä tekee Juliuksesta aivan upean koiran näin anorektikon näkökulmasta on sen lenkkeilyaktiivisuus: se ei todellakaan ole mikään super lenkkikoira. Juliuksen kanssa liikunta pysyy aisoissa, kun monesti lenkit menevät Juliuksen osalta istumiseksi. Ei pääse ainakaan pakkoliikunta jylläämään Juliuksen kanssa lenkkeillessä :D
Vaikka koenkin nyt paljon huonommuuden ja turhuuden tunteita, saa Julius minut tuntemaan itseni aina tärkeäksi. On ihanaa nähdä, miten toinen riemastuu niin kovin näkemisestäni. Tulee tunne, että todella merkitsen hänelle jotakin. Tosin hän on kyllä hyvin innostuvaa sorttia kaikista - joten mene ja tiedä :D

Laura
Koirilla on totisesti uskomaton vaikutus mieleen ja hyvinvointiin. :) Meillä oli kans perhoskoira aikoinaan, vaan koin sen omalla kohalla negatiivisena, ettei pitkiä lenkkejä voitu tehdä (oli ihan koiran terveydestäkin johtuvaa toi, ei pelkästään rodusta) eli itelleni sopii aktiivisempi koira paremmin. Iloa niistä on kuitenkin kaikista, oli rotu sitten mikä tahansa. :p
VastaaPoistaLenkkikoiraksi perhoskoirasta ei ehkä tosiaan ole :D Mutta iloa se tuottaa olemuksellaan sitäkin enemmän! :)
VastaaPoista