Mitä minulle kuuluu nyt?

Ennen kuin palaan ajassa taaksepäin, ajattelin kertoa lyhyesti, mitä minulle kuuluu nyt. Takana minulla on viime vuosien ajalta yhteensä puolitoista vuotta sairaalajaksoja. Viimeisimmältä osastojaksoltani kotiuduin juuri ennen joulua, vaikka osaston henkilökunnan mukaan en olisi siihen vielä ollut valmis. Nyt jatkan anoreksiaa vastaan kamppailua kotoa käsin, hyvän tukiverkoston voimin. Olen sairauslomalla maaliskuun loppuun asti, johon mennessä tarkoitukseni olisi saada niin fyysinen kuin psyykkinen terveyteni mallilleen. Painoni on vielä melko alhainen, jonka vuoksi ensisijaisena tavoitteena on painon nostaminen normaaliin, jotta jaksan tehdä melko fyysistäkin, sairaanhoitajan työtäni. Luonnollistesti myös psyykkeeni tulee olla tarpeeksi vahva, jotten ala oireilla jälleen stressin ja kiireen alla. Nyt edetäänkin päivä kerrallan.

Jokainen päivä on taistelua sairauden ääntä ja ahdistusta vastaan. Sitä aiheuttaa niin syöminen kuin syömättömyys. Vieläkään ei mene hetkeäkään, etten ajattelisi ruokaa ja taistelisi mielihalujen, nälän ja niiden aiheuttamien tunteiden viidakossa. Parantuminen käy kokopäivätyöstä. Sairauteni kanssa taistelu vaatii minulta niin paljon ajatustyötä, ettei sijaa esimekiksi työlle elämässäni vielä ole. Painon nostaminen on rankkaa, kun pää ei anna syödä vapaasti, vaan jokainen suupala vaatii valtavasti ajatusta sekä taistelua sisälläni vellovaa sairasta ääntä vastaan. Lisäksi kamppailen huonon fyysisen jaksamiseni sekä uniongelmien kanssa. Päiväni menevätkin vielä melko tavalla sairauteni sanelemissa merkeissä. Ruokailut sekä sairaalakäynnit rytmittävät päiviäni, joten tavallaan tuntuu kuin oikeasti kävisinkin töissä. Käyn sairaalalla kahdesti viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona, jolle saan purkaa tuntojani vapaasti, ja jonka kanssa käymme läpi päivittäin kohtaamiani ongelmia. Lisäksi tapaan kerran viikossa fysioterapeuttia, joka auttaa minua sairauteen kuuluvan pakkoliikuntaan liittyvien ajatusten hillitsemisessä sekä vääristyneen kehonkuvan muokkauksessa. Minulla on myös sovittuna osastolle parin päivän mittaisia intervallijaksoja, joiden tarkoituksena on tukea minua kotona jaksamisessa. Toki aikaa jää muullekin elämälle, josta nautin täysillä niin poikaystäväni, ystävieni, perheeni kuin pienen koiranikin seurassa. 

                                                  
                                                       Kuva: weheartit.com

Koen kuitenkin, että elämäni on paremmalla mallialla kuin pitkään aikaan. Minulla on todellinen halu ja motivaatio parantua. Nyt on aika muuttaa elämäni suuntaa. Uskon olevani vihdoinkin valmis kohtaamaan terveen elämän ja sen tuomat haasteet. Enää en halua paeta tämän kamalan sairauden maailmaan, vaan haluan päästä taas elämään täysipainoista, normaalia nuoren naisen elämää. Joten elämä - täältä tullaan! :)

Laura