Voisinkin kirjoittaa mukavasta iltapäivästämme, mutta ehkäpä voisin kirjoittaa myös tämän kaiken ansiosta heränneistä ajatuksistani. Nuo puheissamme esille nousseet muistot saivat nimittäin yllättäen kovin konkreettisen esimerkin tapaamisemme aikana, kun istuimme lounaamme äärellä ja samaiseen kahvilaan astui sisään kaksi naista seurassaan nuori tyttö - tyttö johon ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Tilauksensa tehtyään seurue meni ulos istumaan, juuri meidän viereemme, mutta ikkunalasin toiselle puolelle. Vaivihkaa meidän molempien silmät hakeutuivat lankaakin laihempaan tyttöön ja naiseen, joka siirsi omasta lounassalaatistaan pienen määrän salaattia tytön pienelle lautaselle. Myöhemmin nainen haki pienen määrän maitoa tytölle juomiseksi. Olimme ensin kuin emme olisi huomanneetkaan ja jatkoimme juttelua keskenämme, mutta lopulta se oli pakko sanoa ääneen - tuntuupa kurjalta seurata sivusta tuota kaikkea. Ensimmäinen reaktio taisi meillä molemmilla on tarve ja suuren suuri halu mennä vakuuttamaan heille, että tästä kaikesta on mahdollista selvitä, kaiken on mahdollista muuttua vielä hyväksi. Mutta samaan aikaan meille molemmille tuli väistämättä mieleen omat muistot sairausajoiltamme, jolloin meille kaikista rakkaimmat ovat yrittäneet tukea meitä vaikeina hetkinä - hetkinä, jotka ovat olleet sydäntärkevää kaikille osapuolille.
Vaikka oma sairaus alkaakin olla jo takanapäin, ei muistot ole kadonneet mihinkään. Useimmat muistot viime vuosilta, tapahtumat joiden pitäisi muistua mieleen hyvinä muistoina, tuovatkin pintaan muistot kurjasta olosta, hetkistä jolloin ahdistus on ollut korkeimmillaan. Mutta vaikka muistot omasta kurjasta olosta ovatkin kovin vaikeita, on vieläkin kurjempaa muistella asioita läheisten näkökulmasta. Monet tilanteet palauttavat mieleen jonkin hetken menneiltä vuosilta, joiden ahdistavuuden tajuan vasta nyt - ei minun itseni kannalta, vaan läheisteni. Tilanteet, jolloin vanhempani ovat saaneet pelätä minun puolestani - ovat saaneet pelätä henkeni puolesta. Tilanteet, jolloin he ovat yrittäneet päästä perille järjettömistä, käsittämättömän sairaista ajatuksistani. Tilanteet, jolloin he ovat yrittäneet ja yrittäneet, mutta eivät ole saaneet apuaan perille asti. Tilanteet, jolloin heille on valjennut, että jälleen alamäki on ollut suuri ja se pahin kuoppa jälleen saavutettu. Tilanteet, jolloin Jarno on ollut kaiken yrittämisen jälkeen aseeton sairauteni edessä. Tilanteet, jolloin hän on joutunut jälleen eroamaan minusta kuukausiksi sairaalahoidon vuoksi. Tilanteet, jolloin hän on tajunnut että sairaus menee hänenkin edelle. Tällaiset muistot ovat ehkäpä liian henkilökohtaisia tarkemmin täällä jaettaviksi, mutta itse en niitä unohda. Ja nyt tuo tilanne kahvilassa ainoastaan vahvisti sitä pahaa oloa, mikä näistä muistoista usein minulle yhäkin tulee.
Ehkäpä tällainenkin surutyö on itselle osa toipumisprosessia. Ehkäpä nämä tunteet on pakko käsitellä jossain vaiheessa, että sairauden voi kokonaan jättää taakseen. Nämä tunteet ovat olleet tavallaan jopa niin raskaita, ettei niitä halua ottaa enää edes esille vanhempieni kanssa. Vaikka sairastuminen ei olisikaan ollut oma vikani tai tahtoni, on vaikeaa antaa itselleen anteeksi sitä, mitä on sen myötä laittanut heidät läpi käymään. Nyt Justuksen myötä taidan tajuta tämän aina vaan vahvemmin ja vahvemmin. Mutta sen sijaan, että takertuisin näihin tunteisiini, on tärkeintä huolehtia siitä, etten enää koskaan saata heitä tällaisten tilanteiden eteen! On ollut ihanaa huomata läheisten luottamuksen palautuminen vähitellen viime kuukausien aikana. Olen onnellinen voidessani olla jälleen luottamuksen arvoinen ja näyttää kaikille, kuin minä voin hyvin. Kuinka olen onnellinen ja vihdoinkin turvassa - sen on ihan mahtavaa! :)
Kuvat: weheartit.com
Olen ollut aikeissa kirjoittaa useinkin ajatuksistani liittyen sairausaikoihini ja läheisiini - siihen miten sairaus on vaikuttanut väleihimme ja miten läheisimpäni ovat olleet tukenani viime vuosien aikana. Nämä ajatukset kumpusivat kuitenkin päivän tapahtumista sen verran vauhdilla ja spontaanisti, että ehkäpä ne oli hyvä päästää ilmoille. Ehkäpä palaan aiheeseen vielä uudemmankin kerran ajatuksella, mikä rakkaideni antamassa tuessa oli minulle kaikkein arvokkainta sairaimpina aikoinani - vaikken ehkä sitä silloin kyennyt sairauden kynsissä heille osoittamaankaan. Mutta ilman lapsuuden perhettäni, Jarnoa ja Justusta en olisi tässä, joten heidän merkitystään ei täysin edes voi sanoin kuvailla. Kiitos ♥
<3: Laura
P.s. Kiitos Emmille ihanasta päivästä :) Vaikka ajatukset ajautuivatkin näille raiteille, oli treffit oikein piristävät työpäivän päätteksi ja saivat hyvälle mielelle! :)
Voi Laura-Ihana,
VastaaPoistaTätä lukiessa nousi ihan pala kurkkuun... Niin herkistävästi osasit sanasi asettaa.
Tekstisi laittoi varmaan monen meistä miettimään, miksi onkaan niin tärkeää panostaa kaikkensa toipumiseen.
Tapaamisellasi Emmin kanssa oli montakin tarkoitusta, ja oli oleellinen osa toipumisprosessiasi. Ihanaa, että sait kokea tällaisen päivän tällaisine syvine ajatuksineen.
Mukavaa alkavaa viikkoa Sinulle Taistelija!
♥♥♥
Kyllähän tuon tytön näkeminen herätti ihan valtavasti ajatuksia - ajatuksia siitä, kuinka kenellekään ei toivoisi tuollaista kohtaloa! Äitinikin sanoi tämän tekstin herättäneen muistoja ja ajatuksia menneiltä vuosilta.
PoistaMutta toisaalta se vain vahvisti sitä ajatusta, kuinka oikeasti tekee kaikkensa, ettei itse eikä läheiset joudu tuollaista enää ikinä kokemaan!
Ihanaa viikkoa Andrea sinullekin ♥
Kirjoitat kyllä mielettömän hyvin, teksti oli todella koskettava ja hienosti pohdit asioita!
VastaaPoistaUskon myös, että kaiken tuon pohtiminen edistää paranemistasi. Parantuaakseen täytyy käydä läpi kaikki kamalat ja vaikeat asiat sekä tunteet. Kun on jo toinen jalka elämässä, alkaa jonkinlainen surutyö. Tavallaan joutuu ottamaan eron sairaudesta, kumppanista, joka joskus toi turvaa, mutta osoittautuikin vaaralliseksi ja ilkeäksi elämänkumppaniksi.
Kukaan meistä ei ole varmasti halunnut sairastua, jos olisi saanut valita. Mutta jokainen voi valita terveyden ja tehdä kaikkensa sen eteen. Niin olet sinäkin tehnyt ja se on paras lahja niin itsellesi kuin läheisillesikin! :)
Toivon todella, että kahvilan tyttö löytää halun ja voiman parantua, sillä kuten olet sanonut ja osoittanut; se on jokaiselle mahdollista!
Oikein hyvää viikoa sinulle! <3
Kiitos Aurora ♥ On ihan totta, että paranemiseen kuuluu monenlaisia surutöitä ja ehkäpä tämä on yksi niistä. Jossain vaiheessa suree tavallaan sairaudesta luopumista ja nyt käyn sitten viimeisiäkin pahoja muistoja läpi, että niistä voisin päästää lopulta kokonaan irti.
PoistaTuo on kyllä oikeasti tärkeä ajatus, että sairaudesta ei kenenkään kannata itseään syyllistää, mutta terveyden voi oikeasti valita, se on oikeasti mahdollista saavuttaa. Kukin omaan tahtiinsa, mutta mahdollista se silti on!
Toivon myös kovasti, että jokainen sairastunut pystyisi löytämään sisältään sen tahdon tahdon parantua ja päästää sairaudesta irti. Sen parempaa päätöstä ei voikaan tehdä.
Ihanaa viikkoa Aurora sinulle ja ihanaa, kun jaksout jälleen kommentoida ♥
Moi!
VastaaPoistaEn yleensä kommentoi lukemiini blogeihin mutta nyt oli pakko kirjoittaa.. Vaikutat aivan ihanalta ihmiseltä! Oikeestaan kun aloin lukee sun kirjotuksia tajusin et juuri tuollaisen ystävän haluaisin, haha voi sun mielestä kuulostaa oudolta, ethän edes tiedä millainen henkilö olen! Mutta niin itse olen 18 vuotias tyttö ja kamppailen vääränlaisten ajatuksien kanssa aivan liian usein. En pidä itseäni lihavana, päinvastoin tiedän olevani laiha, mutta jostain kumman syystä haluaisin välillä vain laihtua ja laihtua, ehkä siksi että se antaisi syyn olla väsynyt ja voimaton.. Vanhempani asuvat ulkomailla ja itse muutin juuri uudelle paikkakunnalle. Minulla ei ole paljon ystäviä..Kaikki muutos ja se että tuntuu ettei hallitse elämää on purkautunut ruoan tarkkailemiseen ja yliterveelliseen syömiseen. En kunnolla edes tiedä miksi halusin kertoa sinulle kaiken tämän! Ehkä siksi että halusin vain sanoa että sinusta huokuu elämänilo ja tasapaino kehosi kanssa(go girl!) ja toivon että minäkin voisin sen joskus saavuttaa.
Ps.Olet kaunis
Voi kiitos kauniista sanoistasi ♥ Toivottavasti se, että kirjoitit tänne ajatuksiasi hieman ylös, helpottaa edes hieman omaa oloasi. Se, että saa edes jolle kulle purkaa hieman taakkaansa, on oikeasti todella vapauttavaa - vaikka sitten edes vieraalle ihmiselle!
PoistaOlet varmastikin oikeassa siinä, että tapasi toimia ja ajatella kumpuaa juurikin elämän muista haasteista. Näin ajattelin aikoinaan omallakin kohdallani, kun epätoivoisesti halusin hallita edes yhden asian kunnolla elämästäni. Mutta onneksi tuosta tavasta hallita elämäänsä ruokailuilla, on mahdollista oppia pois :) Se vaatii hirveästi oman ajatusmaailmansa työstämistä ja tietynlaista itsevarmuuden löytymistä. Itsevarmuuden, mikä tarkoittaa sitä, että oikeasti rakastaa itseeän juuri sellaisena kuin on - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Olen varma, että voit saavuttaa vielä tällaisen tasapainon, kunhan vaan jaksat taistella, että tyydy tuohon tilaan, mikä on täynnä tyytymättömyyttä omaa itseä kohtaan! Siihen tyytymättömyyten kun ei varmasti ole oikeasti mitään syytä ♥
Hei sinä edellinen anonyymi
Poistahaluaisin sanoa sinulle, että on jo hienoa, että olet itse tiedostanut ja myöntänyt oireesi ja vaikeat tunteet, ja ehkä vähän huolestunutkin niistä (?). Se on nimittäin mielestäni se ensimmäinen askel parempaan suuntaan! En halua, että sinä, tai kukaan muukaan, päätyy lopulta sinne "pohjalle", joten lämpimästi suosittelisin sinua tarttumaan tilanteeseen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Nyt puhun omasta kokemuksestani. En ottanut apua vastaan ennenkuin sairaalan peti häämötti todella lähellä edessäni. Minullakin kaikki alkoi nimenomaan ruoan tarkkailulla ja yliterveellisellä syömisellä. Kierre ja vääristyneet ajatukset on siis tärkeää katkaista mahdollisimman nopeasti. Tsemppiä sinulle! Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin asioilla on oikeasti tapana järjestyä ja elämä hymyilee vielä aivan varmasti sinullekin! :)
Emmi
Tuollaiset tilanteet tuntuvat vievän kuin aikamatkalle oman sairauden syntyaikaan ja pahimpiin pimentoihin. Kun on toipumassa tai jo toipunut, tekisi todellakin mieli mennä ravistelemaan selkeästi sairastavaa ihmistä ja kertomaan, että on olemassa niin paljon muutakin elämää kuin anoreksia. Ja samalla vakuuttaa sairastavan läheiset siitä, että elämä voittaa, mutta se vaatii työtä. Sinä olet jo pitkällä toipumisessasi, mutta vanhojen muisteleminen ja sen tiedostaminen, minkä on jättänyt taakseen on todella tärkeää. Sairaus on ollut osa sinua ja jokin pieni muren säilyy sisälläsi varmasti aina. Menneisyyttään ei voi teilata kokonaan, mutta sen kautta voi heijastella nykytilannetta. Kuinka rakastavat läheiset sinulla on ja mitä kaikkea olet saanut kokea. Jokainen kokemus ja muisto on arvokas ja kasvattava.
VastaaPoistaOlet taistelija! Ihanaa alkanutta viikkoa Laura! <3
Kyllä kieltämättä tuli ihan todella vahva tunne siitä, kuinka oikeasti olisi halunnut mennä juttelemaan, vakuuttamaan, tsemppaamaan ja lohduttamaan. Tuli ihan kylmät väreet, kun seurasi tuota kaikkea vierestä! Mutta ehkä tuollaisen näkeminen ja omien tunteiden huomaaminen oli viimeinen niitti omalle sairaudelle - sille, ettei enää ikinä halua mitään tuollaista!
PoistaTsemppiä Nell sinulle omaan tasiteluusi, tulet varmasti sen voittamaan ♥
Itsekin olen aina välillä törmänyt kanssasisariin kaupungilla. Omat fiilikseni vaihtelevat ihan ajankohdasta riippuen. Joskus tekisi mieli mennä kertomaan, kuinka paljon parempaa elämä voisi olla ilman sairautta, joskus taas tulee se järkyttävä vertailu.
VastaaPoistaOnneksi sinä olet päässyt jo vertailusta eroon! :)
Itselläni olisi eräs kysymys sinulle (taas :D). Haluaisin jo pikkuhiljaa opetella taas syömään irtokarkkeja jälkiruuaksi. Mutta aina ideani on kaatunut määrään. Kuinka paljon itse olet ottanut irttareita, jos kyseenä on päivällisen jälkiruoka? (:
Itse en ole tainnut ikinä noin selvästi joutua tilanteeseen, jossa olisin nähnyt anoreksiaa sairastavan ihan arkielämässä, vaan yleisesti ottaen toisten "toimintaa" on tullut seurattua vain osastoilla. Ennen varmasti minunkin kohdallani olisi varmasti pintaan puskenut todella kova vertailu, mutta enää sellaisesta ei onneksi ole tietoakaan. Ja onneksi sinäkin olet pikkuhiljaa pääsemässä vertailusta eroon, kun pystyt jo osittain tuntemaan myös ne toiset fiilikset eli näkemään kuinka paljon paremmin asiat terveenä ovat :)
PoistaJa sitten irttareista :) Kun aloin vasta totuttelemaan irtokarkkeihin, niin en halunnut "tyytyä" ateriasuunnitelmassa esitettyyn määrään jälkkärikarkeista eli 50 g (muistaakseni tuo määrä) - niin minimaalinen tuo annos on - että päädyin ajatuksissani yhdistämään vaikkapa kaksi jälkkäriä. Joten pitkään tuollainen sadan gramman pussi oli minulle sellainen turvamäärä. Nyt kuitenkin syön yleensä aina kerralla enemmän - oli kyseessä jälkkäri tai jokin muu herkkuhetki. Koska syön niin paljon useammin herkkuja nykyään enkä jaottele niitä enää ateriasuunnitelman mukaisiin jälkkäreihin ja muihin herkkuhetkiin, en siinä hetkessä edes mieti erillisiä määriä, vaan yleensä syön fiiliksen mukaan. Mutta jos irttareita ostan varta vasten, niin minulla määrät vaihtelevat 150-200 grammassa yleensä :)
Minulle ainakin oli turvallista alussa pysyä tietyssä vakiomäärässä ja syömisten muuttuessa luonnollisemmaksi, myös herkkujen syöminen on muuttunut luonollliseksi, eikä määriä ole tullut mietittyä. Joku syö useamman sata grammaa kerralla, joku taas vähemmän kerralla ehkä mutta useammin - ja minulle sopii nimen omaan tuo jälkimmäinen tapa :)
Voi ei, kirjoittelin äsken pitkät tarinat tuohon irtokarkkikysymykseen, mutta jälleen onnistuin sähläämään ja teksti hävisi ennen kuin sain sen lähetettyä! Tiivistetysti:
PoistaItse aloitin irtokarkkien syömisen pitkän sairastelun jälkeen n. 50-75 g:sta, mikä tuntui sopivalta ja jotenkin edes turvalliselta määrältä siinä tilanteessa, mutta nykyään syön kerralla n. 150 g:aa sisältäen myös suklaata/jogurtti-valkosuklaakuorrutteisia pähkinöitä tai kuivaahedelmiä. Itse olen karkinsyöjänä tyyppiä "harvemmin, mutta kerralla enemmän", eikä minulle terveinä aikoina olisi riittänyt 150 g:aa irtokarkkeja viikonlopulle. Mutta pidän tässä vaiheessa tuota määrää jo hyvänä saavutuksena. Saatampa jopa n. ylittää rajani syömällä vielä loput karkit pussin pohjalta, vaikkei mieleni varsinaisesti enää tekisikään, jos vaarana olisi, että ne jäisivät itkemään sinne.. ;)
Mielestäni kannattaa muistella omaa syömistään ennen sairastumista. Minkä verran, miten ja milloin tuli silloin karkkia tai muita herkkuja syötyä? Jokainen ihminen on kuitenkin yksilö, joten tavat, tottumukset ja mieltymykset vaihtelevat varmaan aika paljon :) Tässä siis minun kokemukseni asiasta, vaikkei sitä kysyttykkään, heh.
Emmi
Kiitos kummalekin! :)
PoistaJoskohan saisin nyt tarpeeksi rohkeutta ihan konkreettisesti ottaa niitä karkkeja pussiin, eikö vaan kuolailla niitä sivussa.. ;D
Taidankin seuraavaksi haasteeksi ottaa juuri nämä irttarit. :)
Tuo mitä Emmi loppuun totesi on niin totta! kannattaa tosiaan muistella sitä, miten söi itse ennen sairastumista ja mistä silloin todella piti - se on ainakin itselleni palauttanut hyvin niitä terveitä raameja takaisin omaan mieleen :)
PoistaTsemppiä irttarin syöntiin Mari ja herkullisia hetkiä! ;)
Minä olen saanut nuo samat ohjeet ateriasuunnitelman osana kuin Laura, eli noin 50g/jälkiruoka tai välipala. Nykyisessä ateriasuunnitelmassani tuo on edelleen jälkiruoka-/välipalamääränä, mutta lisäksi olemme ravitsemusterapeutin kanssa tehneet "lisäkarkkipäivän", jossa määrä on 200-250g oman maun ja mieltymysten mukaan. Ja tämä on pelkästään LISÄ ateriasuunnitelmaan, ei mistään pois tai muutenkaan työstettävä.
PoistaEli ajatus tämän hetken suunnitelmassani on, että karkkipäivä on sallittu, joko kerralla enemmän tai sitten jaettuna useampaan päivään ihan vain siksi, että tykkään karkista ja kuten Laura jo edellä sanoi, 50g tekee lähinnä kiukkuiseksi :P
Tuollainen suunnitelmallisuus ja vaikkapa portaittainen lisääminen on ihan hyvä juttu alussa, jos on ihan hukassa "normaalien" määrien kanssa, mutta haluaa silti syödä nameja ja normalisoida suhdettaan myös herkkuihin! Ja tuo on kyllä huomionarvoinen asia, että tuollainen herkkuhetki on lisä, eikä se siten ole pois mistään muusta!
PoistaJa tosiaan, 50 g karkkia tekee vain vihaiseksi, eikä makeahammas tyydyty alkuunkaan! Siksi siis parempi syödä suosiolla enemmän ;)
Kiitos Laura jälleen todella koskettavasti kirjoituksesta! Olen seurannut blogiasi jatkuvasti, en vaan ole kyennyt kommentoimaan toisen " ongelmani" eli osittainen onnettomuuden aiheuttaman invaliditeettini ja kroonisen hermosärky takia.
VastaaPoistaKirjoituksesi herättävät kerta kerran jälkeen hurjan määrän ajatuksia. Usein aivan ääneen hiihtelemään, vähintään hymyilen elämäsi onnea seuratessa. Tosinaan ihan sydäntä kourii kun oivaltaa uusia asioita anoreksian helvetillisessä voimasta. Mitä kaikkea minä ja muut kohtalontovelrit olemmekaan menettäneet anoreksian vuosia? Miten olemmekaan niin "hulluja", kiittämättömiä, itsekeskeisessä yms että pelaamme omamme ja läheistensä elämän? Maailma on niin täynnä pahuutta ja kurjuutta mutta me aiheutamme sitä vaan lisää. Tuhoamme suurimman lahjan: elämän!!! Ainutlaatuisen upean elämänlahjan!!! Miksi voi miksi minä vuonna 1994 sorruin laihduttamaan olemattomia kilojani. Oli muka liian palkatut reidet ja pohkeet...Miksi olin niin itsekäs tai miten sen nyt ilmaisun että kuvittelin ulkonäön olevan onnea avain?? Ei mennyt kauaa kun olin jo niin kroonistumista sairaisiin ajatuksiani, ahdistavien rutiineihin, erakoitumiseen, valehteluun syömisen suhteen yms. Kieltäytyminen vuosia hoidosta vaikka rakkaani tekivät kaikkensa saadakseen minulle apua. Mitä tuskaa aiheutinkaan heille😥😥😥
Kuten aiemmin olen maininnut,olen saanut painoin lähes normaaliksi. Mieli on kyllä yhä ihan sekaisin. Normaalista syömisessä ja ajatuksista olen yhä valovuoden päässä. Tuska ja katkeruus menetetystä vuosista kasvaa kasvamistaan. Aika kuluu mutta minä en ELÄ täysillä. Säästöliekillä päällä ihan konkreettisesti kaiken suhteen.
Tästä tuli nut tälläinen avautuminen kun on niin kamalasti ajatuksia tästä teemasta. Onneksi elämääni mahtuu nykyään paljon muutakin kuin vain anoteksiarituaalit. Kumpa vaan voisin vapautua viimeisistäkin kahleista!!! Minustakin se on kiinni mutta kuten tiedätte, se EI OME HELPPOA!!!
Kun vielä hieman voimistun aion kullä olla sellainen ärsyttävä täti joka ehkä pysäyttää jonkun anoreksiaa huokuvat olennon kadulla. EHKÄ voin hänet herättää hakemaan apua. Jos edes pieni liekki leimahtaisi hänen sisällään ja voisin omalla tarinallani saada hänet motivoitumaan paranemaan. Ehkä? Ehkä tällöin surullisella tarinallani olisi onnellinen loppu?😊
Kiitos ihana Laura blogistasi! En yhtään liioittelevasti kertoessani, että jokainen uusi postauksesi on päiväni kohokohtalistan top vitosessa joka kerta.usein ihan kärkipaikalla😊
Hups, automaattinen sanakorjausohjelma on muuttanut sanoja aika lailla. Olen siis sekaisin mutta en nyt ihan noin sekaisin kun teksti antaa kuvan😊
PoistaHeippa Nata! Vaikka olet käynyt läpi ihan hirvittävän vaikeita asioita ja etkä ole vieläkään kaikista vaikeuksita vapaa, niin jaksat silti uskoa siihen parempaan ja vapaampaan tulevaisuuteen! Sieltä takaa paistaa aina se positiivisuus ja usko terveestä elämästä - se on todella hieno ja tärkeä asia :)
PoistaTämä sairaus on ihan uskomattoman kieroutunut, enkä itsekään oikein tahdo ymmärtää, miten tällaisesta hirviösairaudesta, mikä tuhoaa oman ja läheistensä elämän, on joskus ehdoin tahdoin pitänyt ihan todella tiukasti kiinni. Mutta pääasia on se, että oikeasti se tahto parahtua on siellä jossain - silloin on mahdollisuus saada muutosta aikaan ja oikeasti jättää tuo kaikki taakse! Helposti ja nopeasti se ei varmasti käy, mutta siitä on hyvä lähteä liikenteeseen :)
Joten älä Nata koskaan luovu tuosta toivosta ja yrittämisestä jättää syömisongelmat taaksesi! Pidä siitä ajatuksesta kiinni, että vaikka tarina onkin ollut surullinen, voi se loppu todella tulla olemaan onnellinen ♥
Kiitos, Laura, valtavasti itsellesi sunnuntaisesta! Oli ihanaa nähdä vihdoinkin kasvotusten ja huomata, että juttu luisti ja kemiat toimivat myös livenä :) Ystävät, opiskelukaverit, sukulaiset ja muut läheiset ovat tärkeitä, mutta kyllä samat asiat käytännössä läpi käynyt henkilö on kuitenkin omalla tavallaan vielä aivan erityinen. Eli kiitos siitä, että olen saanut tutustua sinuun! :)
VastaaPoistaKieltämättä kyseisen kahvilatytön näkeminen ei ollut mieltäylentävää.. :/ Pystyin ihan aistimaan sen, miten tytön ajatukset laukkasivat jokaisen pienen vihannespalasenkin kohdalla. Mietin itsekkin valtavasti sitä, mitä tytön äiti sillä hetkellä mietti. Miten kauan tytär jaksaa enää? Milloin se kaikki mahdollisesti loppuu? Siinä tilanteessahan minulle nousikin pintaan ajatus eräästä omasta sairaalakäynnistäni ja kuinka äitini silloin itki vieressäni ja katsoi, kun makasin sydänfilmin tms. johdoissa. Mitähän äiti tuossa tilanteessa mietti? En ehkä halua edes pohtia sitä enää, mutta mielestäni sairastuneen ei tästä kaikesta huolimatta pidä missään nimessä syyllistää itseään sairaudesta tai tuntea huonoa omaatuntoa aiheuttamastaan tuskasta. Elämä ei ole yksinkertaista ja kaikilla on omat vaikeutensa.
Tsemppiä siis kaikille teille muille, joille elämä on sattunut antamaan tällaisia asioita läpikäytäväksi! <3
Emmi
Oli kyllä tosiaan ihan mahtavaa kokea, kuinka kasvotustenkin juttu luistaa eikä vain näin kirjoitellen! Joten kiitos vielä treffiseurasta :)
PoistaOli kyllä melkoinen yhteensattuma, että saamme seurata yhtäkkiä ulkopuolelta käsin tapahtumasarjaa, mikä olisi voinut olla tavallaan kumman vaan meidän elämästämme. Tuo hetki herätti ihan miljoonia erilaisia tunteita pintaan, mutta onneksi nuo miljoonat tunteet vahvistivat sitä, kuinka tuollaista ei halua enää ikimaailmassa joutua itse kokemaan, eikä laittaa ketään läheistäänkään kokemaan. Ja vaikka itseään syyllistäisikin monista vuosien aikana koetuista asioitsa, on se oikeasti turhaa, kuten totesitkin. Jokaisella on tosiaan erilaisia murheita ja vastoinkäymisiä, eikä kukaan niitä oikeasti ole itselleen tai läheisilleen toivoneet - emme myös mekään itsellemme tätä sairautta.
Mutta onneksi parantuminen on mahdollista ja se onkin se pääasia! Pidetään terveydestä kiinni ja lujaa :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaVoi Laura... kyyneleet valuu pitkin poskia.
VastaaPoistaSairauden jyllätessä on vaikea asettua toisten asemaan, mutta jos tilannetta pystyy katsomaan yhtään ulkoa - kuinka paljon pettymystä, huolta ja surua sitä aiheuttaa.
Tosin kuten itsekin totesit, ei sekään auta, jos näistä itseään loputtomiin syyllistää ja niitä taakkana kantaa. Ne, kuten monet muut asiat on vain hyväksyttävä osaksi tarinaa ja parhaassa tapauksessa myös niistä rakentuu jotain aivan uutta.
Juha Tapio on mielestäni sanoittanut jotain tästä aiheesta vanhassa biisissään Päivin sekä öin:
"Sinä olet yhä paras ystäväni
vaikka muuten sitä aina sulle osaa näyttää en
kuin näyttämällä sulle kaikkein pimeimpäni
sen jota toisilta kaikin voimin peittelen"
<3
Voi kuinka kauniit ja samalla surulliset sanat! Mutta tuo kuvaa niin vahvasti sitä, kuinka se rakkaus ja tarve omia läheisiään kohtaan on ihan valtava, vaikka usein sitä sairaana ei pysty eikä osaa oikealla tavalla osoittaa. Sairauden ollessa päällä ei oikeasti pysty näkemään kuin sen oman tuskan, mikä on läheisille melkoinen taakka kannettavaksi ja todella vaikeaakin ymmärtää. Mutta onneksi rakkaat usein sen kestävät ja jaksavat olla vierellä <3
PoistaNim. Nanna
VastaaPoistaAivan mahtavia ajatuksia ja pohdintoja. Todella valaisevaa ja voimaannuttavaa lukea tätä blogia ja keskusteluja...
Kuten edellä kirjoitettiin, että mitä kaikkea sitä anoreksian takia on menettänyt...paljon...ja nyt kun yrittää olla suht normaali, niin ihmettelee, miten ei ole voinut syödä ja nauttia niitä kaikkia ihania ruokia, mitä nyt syö hyvällä omalla tunnolla. Syöminen ja kulinarismihan on aivan ihanaa...:)
Jaksamista kaikille jotka taistelevat anoreksian helvetistä kohti normaalisyömistä ja tunne-elämää. Kun siitä vapautuu, on aivan mahtava fiilis, koska SAA syödä kaikkea. Elää elämää ja nauttia, eikä kontrolloida ja suorittaa koko ajan.
aurinkoista kevättä ja herkullista pääsiäisen aikaa :)