Erilaisia Vappuja

Olin pitkään sitä mieltä, että Vappu ei selvästikään ole minun juhlani. Takana oli monta epäonnistunutta Vappua, mukaanlukien Vapun osastolla tasan kolme vuotta sitten. Olin ollut kolmisen viikko osastolla, eikä ollut puhettakaan siitä, että minä olisin päässyt ulos, saatikka sitten kotiin. Kevät ja lämpöiset ilmat saapuivat tuona vuonna aikaisin ja jouduin tyytymään katselemaan luonnon eloonheräämistä ikkunalasin läpi. Kun kaikki muut potilaat lähtivät lomille, jäin minä ainoana potilaana tuolloin osastolle. Edellinen Vappu oli sujunut vatsataudin kourissa ja seuraavana vuonna istuinkin sitten osastolla lukkojen takana. Erityisesti tuosta vapusta on jäänyt mieleen se, kuinka istuin vappupäivänä ruokailutilassa seuranani ainoastaan yksi hoitaja. Hän seisoi metrin päässä minusta, kun söin jäliruoaksi tarkoitettua munkkia. Söin ja itkin. Muistan sen tunteiden ristiriidan päässäni, kun minä, entinen munkkien suurkuluttaja, söin sitä niin herkullista, mutta samalla niin vihattua munkkia. Halusin nauttia siitä yli kaiken, mutta en vain voinut.

Tuota Vappua en varmaan tule koskaan unohtamaan, sillä niin ahdistavana kokemuksena se on mieleeni painautunut. Mutta onneksi minulla on loistava mahdollisuus muuttaa asioita positiivisempaan suuntaan ja nauttia tänä vuonna Vapusta täysin siemauksin. Ensimmäiset simat on jo maistettu, kun kaikesta innostuva poikaystäväni huolehti, että meillä olisi pullokaupalla itsetehtyä simaa jääkapissa. Ja hyväähän se oli, aivan liian monen vuoden tauon jälkeen:) Olen aina rakastanut itsetehtyjä munkkeja yli kaiken, joten kovasti haaveilisin sellaisesta tälläkin hetkellä. Hieman vihjailin äidilleni, että jos itsetehtyihin munkkeihin ei olisi mahdollisuus, voisin upottaa mieluusti hampaani vaikkapa Fazerin sulatusta vaille valmiisiin Nami-munkkeihin. Ne on ainakin muistaakseni melkein itsetehtyjen veroisia! Ahdistuksen ja kauhukuvien sijaan odotan sitä jo herkullisena makuelämyksenä - ja samalla rajojen rikkomisena. Viime vuonna en rohkaistunut vielä maistamaan munkkia, mutta metrilakua yritin itselleni kaupungilla metsästää. Riihimäki vain sattuu olemaan erittäin surkea Vappukaupunki, emmekä poikaystäväni kanssa kovasta yrityksestä huolimatta ainuttakaan Vappukojua metrilakuineen kaupungista löytäneet. Mukaan tarttui kuitenkin kolme kaasuilmapalloa, poikaystäväni siskon lapsille ja tietenkin myös poikaystävälleni itselleen:D

Tänään on tiedossa Vapun juhlintaa ystäväni luona ja huomenna avaamme grillikauden myös vanhempieni kotona. Poikaystäväni on molemmat illat töissä, joten saan etsiä muulta Vappuseuraa itselleni. Huomenna minua odottaakin vanhempieni luona kunnon naudan sisäfilepihvi ja piristävää seuraa, kun pikkuinen Ida-aurinkoinen tulee mummolaan viettämään ensimmäistä Vappuaan:) Mutta tänään siis Vapun juhlintaa ensin ystävien kanssa hyvän ruoan ja juoman merkeissä. Ihanaa lähteä juhlimaan, kun ilta ei pelota millään lailla, vaan ennemminkin odotan sitä innoissani! Minä suuntaan kohta tästä kohti Tervakoskea ja toivotan teille kaikille iloista ja hauskaa Vappua! :)

<3:Laura

Ihana, ihana vapautuneisuus

Voin rehellisesti sanoa nauttineeni kotonaolosta valtavasti - aivan niistä pienen pienistäkin iloista, joista olen jäänyt taas viime kuukausina paitsi. Meillä on ollut ihanasti mahdollisuuksia viettää aikaa poikaystäväni kanssa yhdessä, mutta olen saanut nauttia myös omasta rauhastani. Saan koko ajan sellaisia pieniä oivalluksia eri tilanteissa, kuinka merkityksellisiä ne ovat minulle, vaikka jollekin toiselle ne saattaisivat olla vain tavallista arkea. Nämä pienet oivallukset auttavat minua tekemään oikeita ratkaisuja ja toimimaan terveyteni puolesta. Elämässäni on niin valtavasti hyviä asioita, joihin tarttua ja joista pitää kiinni, että en halua enää ikinä uskoa anoreksiahirviön ottavan minusta otettaan. Eniten olen kuitenkin onnellinen sellaisesta vapautuneesta olosta, mikä minulla lähes koko ajan on sisälläni. Minun on oikeasti suorastaan helppo olla, mikä alkaa maistua erittäin hyvältä vuosien ahdistuksen jälkeen. Olen ollut ihan ihmeissäni siitä, voiko mieleni olla niin vapautunut, mitä sairauteen tulee. Elämä ei olekaan pelkkää sairautta, vaan sen takaa paljastuu aina vaan enemmän ja enemmän paloja oikeasta elämästä, jotka ovat piiloutuneet aikanaan sairauden selän taakse.

Vaikka olenkin joutunut olemaan hyvin tarkkana mitä ruokailuihin tulee ja luonnollisesti joutunut miettimään niitä paljon, ei ajatus ole sairaalloisen pakonomaista, vaan ehkäpä vain hieman normaalia enemmän suunnitelmallista. Pakkorituaalit ovat saaneet tehdä tilaa normaalimmalle syömiskäyttäytymiselle ja helpottaneet sillä tavalla meidän elämäämme valtavasti. Yksi suurimmista tekijöistä, mikä elämääni vapauttaa, on ajatteluni vapautuminen kalorien täyttämästä maailmasta. Aiemmin voin sanoa syöneeni vain ja ainoastaan kaloreita, mutta nyt kalorit ovat menettäneet kummasti arvoaan. Valehtelisin jos sanoisin, että koloriajattelu olisi minusta täysin kadonnut, mutta valtavasti se on ainakin vähentynyt. Välillä ihan vanhasta tottumuksesta tulee vilkaistua ruokapakkauksesta tuotteen ravintosisältöä, mutta kertaakaan en ole päivän kokonaikalorimäärää päässäni pyöritellyt. Aiemmin päässäni raksutti taukoamaton kalorilaskuri, joka pyrki varmistamaan, että päivittäinen energiansaantini tulisi pysymään alle asettamani rajan. Nyt kuitenkaan mihinkään tällaiseen vittaavaa ei mielessäni enää pyöri, vaan vertailen syömisiäni ainoastaan omaan ateriasuunnitelmaani. Tässäkään en ole täysin pitäytynyt orjallisesti positiivisessa mielessä, vaan olen esimerkiksi pääaterioilla useampaankin kertaan päätynyt siihen lopputulokseen, että annosteluohjeet ovat melko pienet. Olenkin kokeillut rajojani syömällä vatsani kunnolla täyteen, mikä on ahdistuksen sijaan antanut minulle ainoastaan hyvänolon tunteen. On ihanaa huomata kuinka tällöin kylläisyydentunne oikeasti säilyy pidempää, eikä ruoka pyöri jatkuvasti mielessä. Paras lääke ahdistukseen on kuin onkin hyvä ja täysipainoinen ateria kaikkine ainesosineen. Ahdistusta aiheuttaa ainoastaan syömättömyys, eikä suinkaan syöminen. Kun yhtenä päivänä ruokailu venyi liian myöhään, alkoi tällöin heti päätöksenteko hieman vaikeitua ja sairas ajatusmaailma yritti puskea pintaan. Tämä oli mitä parhain muistutus siitä, että säännöllinen ja riittävä syöminen on ainoa oikea tie terveyteen ja ahdistuksettomaan elämään. On enemmän kuin tärkeää oivaltaa näitä asioita käytännössä aina uudelleen ja uudelleen!

Vapautuneesta ruokailusta kertoo myös yhä enemmän ja enemmän eksyminen makujen maailmaan. Enää ruokailujani eivät rajoita kilometrien mittainen kiellettyjen ruokien lista, vaan tilalle ovat tulleet makumieltymykset ja mieliteot. On ollut ihana uppotua mitä erilaisempien reseptien maailmaan, kun kielletyistä ruoka-aineista suurin osa onkin muuttunut täysin arkipäiväisiksi, osa sallituiksi ja osa pienen ahdistuksen kera syötäviksi. Tämä on laajentanut ruokavaihtoehtoja valtavasti. Aiemmin oli vaikea valita reseptien joukosta sellaista, mikä varmasti sisälsi mahdollisimman vähän kiellettyjä tai vaikeita ruokia, kun nyt taas vaikeuden tuottaa valinnanpaljous. On uskomatonta miten paljon ruoanlaittoa kerman ja juuston, minulle vaikeimpien ruoka-aineiden, salliminen vapauttaa! Vaikken luonnollisesti pysty käyttämään niitäkään täysin vapaasti, on niiden sietäminen pienen ahdistuksen kera helpottunut siltikin valtavasti. Poikaystävänikin totesi juuri, miten ihanalta kuulosti kaupassa, kun hän kyseli lisukevaihtoehtoja lihalle ja sai vastaukseksi "ihan mikä vaan sopii". Koriin päätyivät valkosipulikermaperunat ja hyvältähän ne pitkästä aikaa maistuivat:)

Hyvä olo, vapautuneisuus sekä hyvä mieliala kertovat ainakin omaa kieltään siitä, että voin hyvin. Vapautuneisuus taas on tuonut elämääni aivan uudenlaista sisältöä, kun pääosassa ajatuksissani ei olekaan enää pelkkä ruoka, vaan oikea elämä. Viime päivät ovat olleet ihania ja sen on mahdollistanut ajatusteni vapautuminen sairauden kynsistä. En malta odottaa sitä hetkeä, kun olen täysin uloskirjautunut osastolta ja päässyt kotiutumaan kunnolla. Siitä alkaa oma taistelunsa kotona sairautta vastaan, sillä eihän sairautta suinkaan vielä ole voitettu. Mutta sitä taistelua odotan tällä kertaa positiivisin ajatuksin ja mieli täynnä oikeanlaisia eväitä kohtaamaan kotonaolon haasteet! Ensimmäistä kertaa mieltäni ei kaiherra epäilys pärjäämisestäni, vaan sen on täyttänyt todellinen toivo ja usko parantumisesta:)

<3:Laura

Aurinkoinen viikonloppu

Takana on aurinkoinen viikonloppu niin sään puolesta kuin muutenkin. Eilen luistelimme suunnitelmien mukaisesti rullaluistimilla poikaystäväni isän luo grillailemaan. Oli aivan mahtavaa päästä pyörien päälle, vaikka kyllä minua kieltämättä hieman jännitti. Viime luistelukerrastani on kuitenkin sen verran aikaa, ja väliin mahtuu sellaista vuoristorataa sairauden suhteen, mikä on laittanut fyysisen kunnon koville. Minua jännitti, löytyykö lihaksistani lainkaan voimaa luistella, mutta luistelu sujui loppujen lopuksi todella hyvin! Oli ihanaa huomata, kuinka päivittäinen kävely on pitänyt huolta alakroppani lihaksistosta sen verran, että luistelu onnistui melko vaivatta. Kyllä loppumatkasta alkoi reisilihaksissa tuntua jo ihan kunnolla, mutta ainoastaan hyvällä tavalla. Ja muutenkin luistelu tuntui todella hyvältä ja luonnistui kuin huomaamatta. Ehkä luistelukin on sellainen taito, että kun sen kerran oppii, ei sitä hevillä unohda. Tiet olivat hyvässä kunnossa, joten senkin puolesta oli todella mukavaa luistella ja pidempikin matka olisi taittunut helposti. Tämä ainakin takaa sen, ettei eilinen luistelu jää todellakaan kesän viimeiseksi, vaan aion ottaa sen ehdottomasti mukaan viikottaiseen liikuntaohjelmaani! 

Ihana saada taas näin mukavia kokemuksia liikunnasta ja huomata sen ihan käytännössä, että likkuminen voi todella olla mukavaa, eikä pelkkää suoritusta. Ja parasta kaikessa oli, että pääsimme vihdoinkin liikkumaan poikaystäväni kanssa yhdessä. Hän on usein harmitellut sitä, kun emme yhdessä voi sairauteni vuoksi harrastaa liikuntaa. Hänkin nauttisi siitä, että kävisimme enemmän yhdessä urheilemassa, eikä aina tarvitsisi ajatella minun fyysistä jaksamista tai liikunnan kuluttavuutta. Nyt vaan tsemppi päälle, jotta tällainen vapaa liikkuminen onnistuu mahdollisimman pian! Ehkä jo vuoden päästä haave yhteisestä vaellusreissusta toteutuisi:)

Päästyämme poikaystäväni isän luo, rentouduimme hetken Tsekki-Suomi jääkiekkopelin äärellä, jonka jälkeen oli vuoro alkaa laittaa tulta grilliin. Heillä on pihalla kunnon muurattu ulkogrilli, minkä avulla pääsee hyvin mökkifiiliksiin, kun saa liekit loimuamaan. Ulkosalla tarkeni hyvin istua, kun aurinko paistoi suoraan verannalle. Ihanaa, kun itsekin tarkenee muiden tapaan olla loistavasti ulkosalla, eikä jatkuva palelu enää vaivaa! 

 

Meidän hienot härän pihvimme osottautuivatkin ihme silpuksi, mutta hyvinhän nekin parilalla paistuivat. Kaveriksi häränliha sai nakkeja sekä grillattuja tomaatteja ja tuoretta ananasta. Hyvältä maistui vuoden ensimmäiset grillailut ja ruokahalukin oli luistelun jälkeen kohdillaan!

Kotiin päästyämme oli aika lähteä hakemaan poikaystäväni siskon lapsia meille yökylään. Saimmekin kaksi pikkuista matkaamme, jotka ovat viimeksi olleet meillä hoidossa elokuussa. Pikkuiset olivat viettäneet koko päivän ulkosalla, joten uni maittoi illalla hyvin. Ennen nukkumaanmenoa ehdimme kuitenkin katsoa poppareiden seurana yhdessä Aladdin-elokuvan. Olemme katsoneet elokuvan yhdessä poikaystäväni kanssa useampaankin kertaan, mutta aina se vaan on yhtä ihana:) Elokuva päättyi siihen, kun lapsoset nukahtivat ulkoilmasta väsyneinä kumpaisenkin syliin eivätkä heränneet edes siihen, kun heidät sänkyyn kannoimme.

Aamu alkoi varhain lasten herättämänä, joten onneksi poikaystäväni oli minua virkeämpi ja jaksoi nousta heidän seuraksi. Aamu kului hyvin aamupalan ja piirrettyjen lomassa, jonka jälkeen siirryimme pihalle leikkipuistoon. Asumme niin lapsipainotteisella alueella, että pihalla on oma pieni leikkialueensa. Oli ihanaa nähdä, kuinka pienestä lapset innostuvat, ja kuinka heillä riittää energiaa leikkiä. Lapset ovat siitä ihania, että he eivät välitä pienistä kuhmuista ja kolhuista, vaan kaatumisen jälkeen he jaksavat aina nousta uudelleen ja uudelleen ylös ja meno jatkuu. Siitä olisi meillä aikuisillakin paljon opittavaa! Oli hauskaa päästä itsekin keinumaan pitkästä aikaa, mutta tämän vanhuksen pää meni jo pienistä vauhdeista sekaisin. Lapset sen sijaan olisivat jaksaneet keinua vaikka kuinka, eikä mikään vauhti meinannut heille riittää:)

Leikkimisen jälkeen kaiken huomion vei hiekalla ollut koppakuoriainen. Sitä me sitten yhdessä tuijotimme ja ihmettelimme maan tasossa ainakin puolen tunnin verran. Mutta mikäs siinä oli ollessa, kun aurinko paistoi täydeltä taivaalta:) Jatkoimme puuhastelua vielä ulkona poikaystäni kylväessä nurmikkoa ja lasten leikkiessä siinä vierellä. Poikaystäni on uskomaton, kun hän jaksaa innostua asiasta kuin asiasta. Viime vuonna pihaamme koristivat kukkien ohella niin tomaatit, chilipensas kuin yrttirivistökin. Minun tehtäväkseni jäi kukkien istutus, mutta nekin saivat uudelleenistutuksen poikaystäväni toimesta, kun minun asetteluni ei kelvannut:D Mutta mikäs siinä, jos toinen jaksaa niitä hoitaa - minä kun tapan kukan kuin kukan. Oli ihanaa huomata taas lastenkin kautta sitä rentoutta, jota olen omaan olemiseeni mukaan saanut. Kun he viimeksi olivat meillä hoidossa, kuljin neuroottisesti heidän perässään siivoten alati jatkuvaa sotkua, eikä hermoromahduskaan ollut kaukana, kun huomasin piirustukset makuuhuoneemme ovessa. Tällä kertaa annoin heidän puuhastella rauhassa ilman, että olisin ollut siivoamassa sotkuja välittömästi. Saatoin itsekin nauttia olemisesta paljon enemmän, kun en jo valmiiksi muodostanut siitä stressinaihetta itselleni. Oikeastaan meillä oli todella mukavaa lasten kanssa, ja minusta on aina yhtä ihana huomata se, kuinka hyvä poikaystäväni on lasten kanssa:)

Poikaystäväni lähdettyä töihin ja otettua lapset kyytiinsä, suuntasin minä kaupungille kahville yhdessä äitini, veljeni tyttöystävän ja heidän Idansa kanssa. Neiti saapui paikalle taas yhtä tyylikkäänä aurinkolasit silmillään. Itse nautin niin siitä, kun sain vetäistä päälleni ohuimman kevättakkini, valkoisen trenssin ja meikittömät kasvot saatoin piilottaa aurinkolasien taakse. Itse olin kyllä täysin vielä takin kannalla, vaikka osa kulki ulkona jo hyvinkin kevyessä vaatetuksessa, eräskin tyttö kesäisessä topissa. Mutta muuten kyllä sää oli niin ihanan aurinkoinen koko viikonlopun, ettei voi olla kuin iloinen saapuneesta kevätsäästä!

Otin aivan valtavan ihanan rahka-kermatäytteisen marjakori-leivoksen. Poistuin turvallisuusalueeltani pullien puolelta leivonnaiseen, joka tyydytti minunkin kyltymättömän sokerihampaani loistavasti. Rakastan kaikkia leivonnaisia, joissa rahkaa on, joten tämä oli täydellinen valinta sen suhteen! Rahkaleivonnaisen myötä minun alkoi valtavasti tehdä mieli yhtä suurinta herkkuani, rahkatäytteisiä lettuja, joita en ole vielä uskaltautunut syömään. Pian aion kuitenkin rikkoa rajojani myös sen suhteen, sillä niin herkulliselta ajatus minusta tuntuu:) Letuista minulle tulee aina hyviä muistoja mieleen liittyen opiskeluaikoihini, kun minulla ja ystävälläni oli tapana paistaa aina lettuja maanantai-iltaisin. Yställäni ei ollut aluksi omassa asunnossaan telkkaria lainkaan, joten hän tuli aina Täydelliset Naiset luokseni katsomaan. Hyvä sarja vaati seurakseen hyvät eväät, joten letut rahkatäytteen ja marjojen kera hoitivat hyvin tehtävän:)

Äitini herkutteli mansikkakoristeisella marsipaanikakulla, mikä oli kuulemma myöskin sellainen makeapommi - mutta hyvä sellainen. Pikku Idalle maistuivat hedelmäsoseiden jälkeen pilttipurkkien kannet:)

Otin kotiin mukaan vielä katkarapusalaatin, jonka nautin päivälliseksi. Lounaalla herkuttelimme possulla ja kermaperunoilla, joten ajattelin voivani syödä aivan hyvin salaatin toiseksi ruoaksi ilman, että päivän pääateriat olisivat jääneet liian kevyiksi. Salaatin todella kruunasi tuore sämpylä, jonka syöminen on aiemmin tuottanut vielä liikaa vaikeuksia, mutta nyt sen sisällytin loistavasti täydentämään ateriani. Olen saanut karkotettua leipäkammoani hyvin sillä perusteella, että leipä pitää loistavasti nälkää, eikä nälkä kolkuttele uudelleen heti kulman takana.

Ihanan viikonlopun täydentää kohta Juliuksen ja äidin kanssa tehtävä iltalenkki ja Juliuksen saaminen luokseni:) Pieni vahtikoiramme on ollut mökillä koko viikonlopun, missä hän on päässyt nauttimaan vapaudesta ihan todenteolla. Eilen illalla sain äidiltä kuvaviestin, jossa luonnossa leikkimisestä uuvahtanut pikkuiseni nukkui uudella pedillään täysin väsyneenä. Katsotaan riittääkö kaverista minulle vielä illalla seuraa, vai painaako mökkeily jaloissa niin, että hän hakeutuu vakipaikkaansa sänkymme alle nukkumaan:)

Ihanaa tulevaa viikkoa kaikille - toivotaan kovasti, että aurinkoiset ilmat saavat jatkoa! :)

<3:Laura

Musiikin muistoja ja hyviä fiiliksiä

Musiikki on ollut monesti vaikeissa hetkissä minulle suuri pelastus. Osastolla ollessani, kun ruokailu on alkanut ahdistaa tai olen ahdistunut muiden ruokaan liittyvien puheiden vuoksi, olen pelastautunut laittamalla napit korviin ja musiikin täysille. Tällöin olen kuunnellut paljon kappaleita, jotka ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä, herättävät hyviä muistoja, tai jotka ovat muuten vaan nousseet suosikeiksini. Joku aikanaan kyselikin, millaisesta musiikista pidän ja olen siitä kirjoitellutkin aiemmin. Tässä kuitenkin tämän hetken selvät suosikit, joista osa on ollut jo pitkään lempikappaleideni joukossa, ja joista osa on vasta viime aikoina päässyt suurkulutukseen. Kuten tyttöjen illasta kirjoittaessa totesinkin, on musiikilla ihmeellinen vaikutus, kun se herättää niin vahvasti muistoja mieleen. Mielialan voi vaihtaa hyväksi jo pelkästään musiikilla, johon liittyy hyviä muistoja niin ystävieni kuin poikaystävänikin seurassa:)

Lord Est - Sun vieres on lämmin

Jukka Poika - Silkkii

Jukka Poika - Älä tyri

Jukka Poika - Mielihyvää

Kymppilinja - Minä feat Mariska

GG Caravan - On se hienoo

Elokuu - Soutaa Huopaa

Veljenpojat - Oi!

Yön Polte - Tyttö Sinä Olet Meritähti

Viimeisessä mitä mielikuvituksellisin musikkivideo;)

<3:Laura

Pala liikunnan riemua

Olen tällä viikolla värjötellyt sekä jalkapllokentän laidalla että jäähallin katsomossa, kun poikaystäni on ollut pelailemassa. Keskiviikkona poikaystäväni oli pelaamassa siskonsa jääkiekkojoukkuetta vastaan muiden pereenhenjäsenten kanssa ja eilen hänellä oli tosiaan oman futiskautensa avauspeli Hyvinkäällä. Kun katselin pelejä en voinut olla miettimättä sitä, millaista olisi päästä taas itsekin pelamaan. Oikeastaan pelien katseleminen sytytti minussa todella kovan innostuksen lajeja kohtaan, ja palo päästä pelaamaan itsekin jotain  joukkuelajia, on minulla nyt tällä hetkellä harvinaisen kova. Tähän ei liity mitää sairaita ajatuksia, vaan haluan päästä pelaamaan ihan pelaamisen ja liikunnan riemusta. Minusta olisi ihana päästä taas pelaamaan joko jalkapalloa tai vaikkapa jääkiekkoa jossain sopivan rennossa harrasteporukassa, missä pelaamista ei otettaisi liian vakavasti, mutta missä pääsisin silloin tällöin ottamaan lajiin kosketusta.

Vielä joudun kuitenkin malttamaan mieleni ja keräilemään painoa, voimia sekä rohkeutta syödä riittävästi kuluttavaan liikuntaan nähden ennen kuin minusta on siirtymään joukkuelajien maailmaan. Mutta  olen kuitenkin enemmän kuin iloinen näistä positiivisista ajatuksista, joita pystyn lajeihin liittämään. Poissa on se kaamea ajatus pakkoliikunnasta sekä kaikki ajatukset urheilusta ainoastaan kaloreiden polttajana. Haluan päästä pelaamaan, koska se tuntuu minusta innostavalta ajatukselta, mahdollisuutena päästä testailemaan vanhoja taitojani sekä harrastamaan jotain, mistä tulee oikeasti hyvä olo. Kun olen seisonut nyt parina päivänä kentän laidalla, olen muistellut kaikkia hyviä asioita, joita liikuntaharrustuksiini minulla liittyy. Tuttu jäähalli ja tutut jalkapallokentät ovat tuoneet monia muistoja mieleeni, joita en ole pitkään aikaan miettinytkään. Muistot ensimmäisistä peleistä saivat väkisinkin hymyn kasvoilleni, kun muistelin sitä pientä tyttöä, joka ei edes sääntöjä kunnolla osannut, kun ensi kerran ringetteottelun pyörteisiin joutui. Vaikka suhteeni liikuntaan ja harrastuksiini oli aikanaan ujon ja epävarman luonteeni vuoksi hyvinkin ristiriitainen, liittyy minulla harrastuksiin paljon myös hyviä muistoja peli- ja turnausreissujen sekä erilaisten leirien muodossa - olivathan lajit kuitenkin kymmenen vuotta osa lähes jokapäiväistä elämääni. Yhteenkuuluvuus mitä joukkuelajeihin liittyy, voi parhaimmillaan olla mitä mahtavinta. Sellaista minulla on tavallaan ikävä. 

Eräs lukijani kysyi minulta, koenko että harrastukseni ovat aikanaan vaikuttaneet sairastumiseeni. Itse olen vasta nyt myöhemmin tajunnut, että liikuntaharrastukseni ovat luultavasti olleet suuressa roolissa siinä, etten ole sairastunut anoreksiaan jo nuorempana. Ringette ja jalkapallo olivat lajeina sellaisia, joista naisellisuus oli kaukana, ja jotka vaativat hentouden ja sirouden sijaan voimaa. Uskon, että tietynlainen ilmapiiri mikä joukkueen sisällä vallitsi, esti ihannoimasta laihaa vartaloa, mikä tulee taas esiin monessa muussa urheilulajissa. Mikäli olisin näiden lajien sijaan harrastanut tanssia tai voimeistelua, olisi tilanne saattanut olla aivan toinen. Kun tulin niin varhain murrosikään, pyöristyin selvästi ja fyysisesten muutosten hyväksyminen oli todella vaikeaa minulle, olisi tämä prosessi ollut vielä hankalampi ja kamalampi minulle, mikäli olisin harrastanut lajia, jossa vartalo on esillä ja ulkoinen olemus suuressa roolissa. Poikaystäni totesi, että minulle voisi jopa tehdä hyvää päästä mukaan tyttöjoukkueeseen, jossa arvostuksessa korkeimmalle nousevat kaikki muu kuin sirous ja suoranainen laihuus. Uskoisin sen oikeasti antavan minulle tervettä esimerkkiä mitä syömiseen ja liikkumiseen tulee, monessakin suhteessa.

Minua ihan surettaa ajatus siitä, että tämä talvi oli ensimmäinen sitten enikosketuksestani jäähän, kun en ole luistelemaan päässyt. Vaikka ringetteä en vuosiin olekaan enää pelannut, on luisteleminen ollut todella mieluisa laji minulle aina. Kun katselin kentän laidalta muiden pelaamista ja luistelua, nousi pintaan ikävä jäälle. Mutta ensi vuonna aion todellakin ottaa vahingon takaisin ja olla varmasti niin hyvässä fyysisessä - ja myöskin psyykkisessä - kunnossa, että voin luistella niin paljon kuin vain haluan. Ja siitä olen varma, että kun seuraava peli poikaystäväni siskon joukkueella perheenjäseniä vastaan on, aion minäkin olla jäällä maila kädessä. Poikaystäväni tosin yllytti minua liittymään ihan naisten joukkueeseen asti, sillä niin positiivisena kokemuksena hän sen minulle näkisi. Ja ehkei se mitenkään mahdoton ajatus olekaan, kunhan olen itseni kuntoon saanut, sillä joukkuessa pelaa muutama vanha joukkuetoverini ringetestä. Viime vuonna kävimme luistelemassa poikaystäväni kanssa, jolloin minäkin otin pitkästä aikaa tuntumaa myös jääkiekkomailaan. Ja nyt kun kirjoittelen asiasta, intoni päästä pelaamaan ainoastaan kasvaa kasvamistaan, enkä millään malttaisi odottaa, että pääsisin kaivamaan esiin vanhat ringettevarusteeni ja testailemaan taitojani! Sitä joudun nyt kesän verran vielä odottelmaan, mutta jalkapalloon aion ottaa heti tuntumaa, kunhan vain ehdin:)

Tänään aiomme kuitenkin korvata hieman talven luisteluiden väliinjäämistä ottamalla esiin rullaluistimet ja lähtemällä yhdessä luistelemaan poikaystäväni kanssa. Kun tiistaina kotiin pääsin, tuli asia heti mieleeni ja pyysinkin isääni etsimään vanhat luistimeni varaston kätköistä. Kaukana ovat ne ajat, kun luistelimme isän kanssa usein Riihimäeltä Hyvinkäälle. Mutta vaikka viime vuosina olenkin kaiken tällaisen kivan joutunut elämästi pois jättämään, en aio sitä enää jatkossa päästää tapahtumaan. Nyt pidän niin huolen itsestäni, ettei liikunnasta tarvitse sairauden vuoksi enää jäädä paitsi, muttei siitä muodostu myöskään enää koskaan sairasta pakkomiellettä minulle. Olen kyllästynyt siihen, että ainoa liikuntaharrastukseni on kävely, joten nyt ajattelin vähitellen alkaa ottamaan mukaan myös muita lajeja. Kunhan pidän huolen siitä, etteivät liikuntasuositukseni ylity ja ruokailuni onnistuvat moitteettomasti, voin sen rauhallisin mielin tehdä.Varovaisesti täytyy kuitenkin aloittaa, sillä niin pitkä aika viime luistelukerrastani on. Isäkin varoitteli minua siitä, että kun lihaksistoni ei ole vielä lähellekään entisensä, täytyy minun ottaa rauhallisesti ja testailla omia voimia pikkuhiljaa. Mutta katsotaan pysynkö enää pystyssä ja miten luistin kulkee! Luistelemme poikaystäväni isän luokse avaamaan grillikauden, joten lisää  tämän päivän tunnelmista ehkäpä huomenna:)

<3:Laura

Kupillinen kuumaa kaakaota

Minulla onkin ollut tänään vuorossa koti-ilta yksikseni, kun poikaystäväni jatkoi suoraan jalkapallopelistä joukkueensa saunailtaan. Onneksi kaikki kamalat ahdistuksen tunteet, jotka aiemmin yksinolosta johtuen ovat nousseet pintaan, ovat täysin poissa. Ollessani vielä terve suorastaan nautin välillä yksinolosta ja kaipasin myös sitä omaa tilaa ja rauhaa. Pitkään aikaan en ole tällaisista tunteista päässyt nauttimaan, kun yksinolo on tarkoittanut joko omien sairauden sanelemien tapojen toteuttamista yksin, omassa rauhassa tai hirveää ahdistusta ja pelkoa, jota yksinolo minussa sai vielä jokin muutama kuukausi sitten aikaan. Kun tulimme poikaystäväni pelistä Hyvinkäältä kotiin ja olin vienyt hänet saunailtaan, riensin minä sisälle lämmittelemään. Niin ihana ja aurinkoinen kuin päivä tänään on ollutkin, alkoi kylmyys hiipiä taas esiin iltaa kohden ja sain ihan kunnolla värjötellä kentän laidalla. Onneksi kaikki se kamala sairauden aiheuttama sisäinen kylmyys on poissa ja lämpö palaa hyvinkin pian, kunhan olen vain sisälle päässyt. Päätin kuitenkin vauhdittaa lämpenemistä kupilla kuumaa. Ei, tällä kertaa en turvautunut tuttuun ja turvalliseen teehen, vaan päätin rohkaista mieleni ja lämmittää itselleni kupin kaakaota. Pelkoni energiapitoisia juomia kohtaa sai jälleen kyytiä, kun nautiskelin juoman rauhassa muun iltapalani ohessa. Taas jälleen herättelin itselleni kysymystä ilmaan siitä, miten olenkaan kieltänyt kaiken hyvän itseltäni tyytyen juomaan vuosien saatossa kuppikaupalla ainoastaan teetä ja kahvia. Mutta nyt nautin kaakaon jokaisesta siemauksesta ja sain sisälleni lämmön lisäksi hyvän mielen onnistumisestani:)

Vaikka mielelläni poikaystäväni kotiin luokseni ottaisinkin, olen silti onnistunut ottamaan kaiken ilon irti siitä, että voin viettää iltani juuri niin kuin haluan. Pääsin pitkästä aikaa lukemaan kirjaa kera karkkien, kun moneen päivään ei lukemisellekaan ole aikaa riittänyt. Tänään kun kävin pelin alkua odotellessani kauppakeskus Willan liikkeitä kiertelemässä, kävin myös kirjakaupassa haaveilemassa useammastakin kirjasta, jonka kirjahyllyyni haluaisin saada. Minä rakastan kirjojen ostamista ja sitä, kun näen kirjahyllyni olevan täynnä kirjoista. Minusta on ihanaa saada parhaimmat kirjat itselleni, vaikka olisinkin ne jo lukenut. Varsinkin omiin lempikirjoihin on aina ihana palata uudelleen ja uudelleen, ja mikäs sen mukavampaan kuin löytää ne omasta kirjahyllystä. Tänään minua eniten houkutti Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan! -kirja, joka on hänen uusimpansa. Hänen kirjansa ovat ihanan rentoja ja nauruhermoja kutkuttavia ja olenkin lukenut hänen kaikki vanhemmat teoksensa. Täytynee hakea kirja joku päivä kotiin, sillä niin kovasti haluaisin sen päästä lukemaan. Tänään kuitenkin palasin lapsuuteen tarttumalla Onneli ja Anneli -kirjaan. Lapsuudesta asti minulle tärkeisiin kirjoihin on ihanaa aina palata ja muistaa ne samat tunteet, joita kirja aikanaan minussa herätti. Omia  lapsuudenaikaisia lempikirjoja lukemalla saa kummasti aikaan turvallisen olon ja hyvän mielen:)

Minä taidan palata tästä takaisin kirjan pariin ja käydä pikkuhiljaa jo nukkumaan. Ihanaa ja rentouttavaa perjantai-iltaa ja viikonloppua teille kaikille! :)

<3:Laura

Lounasseuraa ja suklaajäätelöä

Eilen tapasimme lounaan merkeissä jälleen Feenix Cafessa yhdessä ihanan lukijani kanssa, jonka kanssa tapasimme ensi kertaa viime viikolla. Tuolloin lounastimme samaisessa kahvilassa ja päädyimme jälleen samaan paikkaan sen herkullisten salaattien ansiosta. Vaikka usein olen meinannut katkeroitua sairaudelle ja sen aiheuttamalle tuskalle, en voi olla löytämättä siitä aina välillä hyviäkin asioita. Vaikka mieluusti pyyhkisin kaikki sairauden aiheuttamat kauheudet elämästäni pois, on se tuonut elämääni yhden asian, josta olen todella kiitollinen: sankan joukon uusia ystäviä. Nytkään en voisi olla iloisempi siitä, että sain jälleen kerran tutustua uuteen ihanaan ihmiseen. Vaikka toivoisin niin kovasti, ettei hänkään olisi ikinä joutunut kohtaamaan tätä sairautta, taistelemaan sitä vastaan ja kohtaamaan sen ahdistavuutta, olen kiitollinen siitä, että hän eksyi blogiini ja rohkeni ehdottaa kahville menoa. Uskon meidän molempien saavan tästä paljon; ei vaan vertaistukea, mutta myös uuden ystävän, jonka kanssa viettää aikaa yhdessä:)

Päädyin taas katkarapusalaattiin, johon lisäksi otin maustekurkkua sekä artisokkaa, jota viime kerralla ei ollut valikoimassa. Salaatti oli todella hyvää ja tuore leipä samoin. Olen aivan ihastunut artisokkaan ja olen joskus kotonakin laittanut sitä salaatteihin. Täytyisi oppia käyttämään sitä enemmänkin ruoanlaitossa! Ensi kerralla voisin kokeilla kahvilan täytettyjä leipiä, mikä ei tullut edes mieleeni aluksi, vaan jotenkin automaattisesti päädyin salaattiin. Vilkuilin viereisessä pöydässä olevaa leipää sillä silmällä, että se olisi minullekin kelvannut!

Tällä kertaa jäätelöt jäi syömättä, mutta minä join vielä lounaan päälle ihanan pähkinäisen kahvin. Ensi kertaa ikinä minä jouduin tilanteeseen, jossa olisin voinut ottaa jäätelöä, mutta en tiennyt miten toimia toisen kannalta. Olen käynyt lukuisia ja lukuisia kertoja kahvilla ystävieni kanssa, jolloin minä olen ollut ainoa, joka ei ole syönyt kahvin kanssa mitään. Kun kirjoitin teille sosiaalisten tilanteiden ahdistavuudesta anorektikoille, pohdin sitä kuinka olen taistellut sekä sen kanssa, että olisin aina niin kovasti halunnut ottaa jotain hyvää kahvin kanssa mutten ole kyennyt sekä sen kanssa, että millaisia tunteita syömättömyyteni on ystävissäni herättänyt. Onko heitä syömättömyyteni haitannut tai loukannut? Olen käynyt myös erään anoreksiaa sairastavan ystäväni kanssa syömässä usempaan kertaan ravintolassa, jonka päälle hän on aina pystynyt syömään jotain hyvää. Hän kommentoi minulle tekstiini siitä, kuinka häntä ovat tilanteet aina kovasti surettaneet, sillä hän on tiennyt kuinka paljon minunkin on hyvää tehnyt mieli, mutta en vain ole pystynyt ottamaan. Mutta tällä kertaa olin minä hänen sijassaan, kun mietin miltä toisesta olisi tuntunut, jos olisin jäätelön ottanut. Olisinko saattanut hänet tilanteeseen, jossa hän olisi joutunut taistelemaan tunteidensa kanssa tai muuten kiusalliseen tilanteeseen? 

Aika vierähti taas nopeasti jutellessa, mutta onneksi tapaamme taas ensi viikolla:) Meille molemmille oli tullut ajatus mieleen leffaillasta, jonka ajattelimme toteuttaa mahdollisesti ensi viikon perjantaina. Poikaystäväni on ensi viikolla kaikki illat töissä, joten ihanaa saada seuraa! Tilanne on molemmille varmasti tavallaan helpompi kuin mitkään muut sosiaaliset tilanteet, sillä tällöin tiedämme molemmat niin vahvasti mitä toinen käy läpi, että kaikki paineet tavallisesta tyttöjen illasta syömisineen ovat poissa. Tällöin voidaan edetä sen mukaan, mikä toisesta hyvältä tuntuu. Mutta kovasti ensi viikkoa jo odotan:)

Kotona pääsin taas halailemaan Juliusta, joka yksin minua kotona odotteli. Olin poissa minuutin tai pari tuntia, on hän aina kotiin tulemisestani yhtä innoissaan ja sen oloinen, kun emme olisi vuoteen nähneet tosiamme. On se niin suloinen:) Lähdimme käymään heti pienellä kävelyllä, jonka aikana Julius löysi pitkän ja ohuen kepin itselleen. Se on aina löydöksistään niin ylpeä ja kantaa keppejä suussaan kuin suurtakin aarretta. Tällä kertaa keppi oli vaan niin pitkä, että pikkuinen meinasi jäädä jumiin useampaankin tolppaan sen kanssa:D

Lenkin jälkeen päädyin lukemaan viikon sivistävimmät jutut uusimmasta Cosmopolitanista sekä Me Naisista. Sain myös jäätelöni syötyä, kun lehtien kaveriksi kaivoin pakastimesta viime viikolla osatamani Aino suklaajäätelön. Aivan mahtava tunne syödä jäätelöä suoraa purkista tuntematta minkälaisia pelon tunteita hallinnan menettämisestä. Aiemmin annos olisi tarkkaan mitattu ja punnittua, mutta nyt söin sen verran, kun minusta hyvältä tuntui. Taas uusi naula sairauden arkkuun!

Loppu päivä sujui rauhallisissa merkeissä kotona yhdessä poikaystäväni kanssa. Hän teki meille ruokaa ja katselimme ensin Suomen jääkiekkopelin ja sen jälkeen vielä piirretyn Peukalo-Liisan. Oli ihanaa viettää ilta rauhassa ilman mitään sen kummempia suunnitelmia:) Isäni kävi vielä lenkittämässä Juliuksen, jottei minulle tulisi liikaa kulutusta päivän aikana. Onneksi asumme niin lähekkäin, että tämä onnistuu. Ja olihan isälläkin varmasti jo ikävä Juliusta:) Mutta ihana päivä kotona jälleen takana ja kiitos erityisesti lounasseuralleni - ensi viikkoa odotellessa<3

<3:Laura

Laatuaikaa ja arkimenoja

Hain Juliuksen meille taas tiistaina heti kotiin päästyäni. Yhteishuoltajuus Juliuksen suhteen vanhempieni kanssa tulee varmaan tulevaisuudessakin jatkumaan, sillä vaikka Julius minun koirani olisikin, on Julius ollut suurimman osan ajasta osastojaksojeni vuoksi äitini ja isäni luona. Mutta nyt saan viettää Juliuksen kanssa laatuaikaa perjantaihin asti, jolloin hän matkaa viikonlopun viettoon vanhempieni kanssa mökille. Meillä tai oikeastaan vanhemmillani on mökki Pälkäneellä Vehkajärven rannalla. Julius nauttii mökillä olemisesta valtavasti, sillä siellä hän pääsee vapaasti liikkumaan mökin pihapiirissä. Vaikka muuten Juliusta emme uskalla vapaasti päästää liikkumaan, tottelee hän mökillä hyvin ja pysyttelee kiltisti pihalla. Julius on kunnon mustikkakoira ja odottaa varmaan taas kesän mustikkasatoa. Viime kesänä Julius pääsi kunnolla mustikan makuun äitini kerätessä mustikoita, jolloin Julius kävi kärkkymässä mustikoita jatkuvasti itselleen:D

Julius löytää heti oman paikkansa meillä kopastaan, jossa hänellä seuranaan on minun ala-asteella tekemäni hieno tilkkutäkki, joka on hakenut lähes viisitoista vuotta tehtäväänsä itselleen, mutta nyt on sen Juliuksen täkkinä vihdoin löytänyt:D

Illalla oli suihkun vuoro kunnon kurakelien jälkeen. Julius on niin säälittävän ja paran näköinen kun sen kastelee. Varsinkin pienempänä ja turkin ollessa tuuheimmillaan, kuoriutui hänestä pieni rotanpoikanen turkin ollessa märkä!

Julius on sellainen hienohelma, että sadesäällä sitä ei sitten millään meinaa saada liikkeelle, mutta aurinkoisella säällä tassu nousee paljon kepeämmin. Ulkoilut hoituvat minullakin Juliuksen kanssa mielekkäästi ja pysyvät hyvin kurissa, kun teemme useamman pikkulenkin päivässä. Tällöin vauhti ei päätä huimaa ja matkatkaan eivät veny liian pitkiksi. 

Menimme eilen vanhempieni luo päivällä lounaalle, kun poikaystäväni oli iltaan asti töissä. Julius nautiskelemassa auringosta vanhempieni takapihalla kera talouspaperirullan. Nykyään Julius ei enää rullista juurikaan piittaa, mutta pienenä hän ihan villiintyi niistä ja silppusi rullan aivan hetkessä pieniksi palasiksi. Nyt sen on jo niin isoa poikaa, kun se täyttää kesällä jo täydet kaksi vuotta;)

Hain äidille ja minulle Kiinalaisesta ruokaa. Siellä on aina yhtä mieluisaa käydä, sillä paikan omistaja on aina todella kohtelias ja palvelu on muutenkin todella hyvää! Nytkin olisin saanut ottaa lounaspöydästä salaattia ja keittoa alkuruoaksi odotellessani, mutta ajattelin säästellä nälkääni itse pääruokaan. Join kuitenkin hyvät kahvit ruokia odottaessani :)

Itse päädyin suosikkiannokseeni jättikatkarapuihin kiinalaisilla sienillä ja äidille otin kanaa ja valkosipulia. Vielä minusta ei ole ollut syömään kevätkääryleitä ja friteerattuja ruokia, mutta ehkä ensi kerralla, kun menemme ihan paikanpäälle poikaystäni kanssa lounaalle, uskaltaudun niitäkin kokeilemaan! Vaikka ruokailu sujuu minulta jo hyvin, äitini kannustaa minua aina syödessämme kovasti ottamaan lisää ja varmistelee, että syön varmasti tarpeeksi - jo ihan vanhasta tottumuksestakin. Toivottavasti kohta olemme kuitenkin jo tilanteessa, ettei äidinkään enää tarvitse ruokailuistani huolehtia :)

Jälkiruoaksi hain meille Kulmakonditoriasta omenavaniljamurupullat. Tässäkin asiassa minulla on vielä kipukynnyksen nostamista, etten turvautuisi aina minulle turvallisimmaksi muodostuneeseen vaihtoehtoon. Vuosia minua on houkutellut entinen lempparini vaniljatoscapulla, mutta en vain ole pystynyt siihen. Seuraavalla kerralla kahvilassa käydessäni aion haastaa itseni syömään sellaisen. Jotenkin sitä on juurtunut niin niihin vanhoihin tapoihinsa, ettei edes siinä hetkessä välttämättä tajua toimivansa vanhasta tottumuksesta ja menevänsä hieman sieltä mistä aita on matalin!

Poikaystävälläni on nyt kolme päivää vapaata, joten vihdoinkin meilläkin on kunnolla aikaa olla yhdessä:) Tosin kohta olen lähdössä kaupungille tapaamaan lounaan merkeissä jälleen ihanaista lukijaani, jonka kanssa näimme viime viikolla salaatin, jäätelön ja vertaistuen merkeissä. Jo tuolloin sovimme, ettei tapaaminen jäisi viimeiseksi, eikä varmasti jää tämäkään! Ainakin kovasti toivon niin :) Kun asumme nyt viereisissä kaupungeissa ei välimatkakaan ole esteenä tapaamisille! Perjantaille on taas tiedossa uusi neuvottelu asuntolainaan liittyen pankissa sekä illalla vielä poikaystäni peli, jota ajattelin mennä katsomaan. Sitten onkin jo viikonloppu edessä, mikä jatkuu ihanasti vapulla! Kaikkea kivaa on siis tiedossa ja kaikista parasta on tieto siitä, ettei minulta jää mikään näistä asioista väliin osastolla olon vuoksi:) 

Koska arki vie mennessään varmasti tässä lähiaikoina aina vaan enemmän ja enemmän, vähentyy kirjoitteluni huomattavasti, mutta istahdan alas kirjoittelemaan kuulumisia, silloin kuin aikaa sille on:) Osastolla ollessani kirjoittamiseen minulla on ollut aikaa ja siitä muodostui minulle selvä henkireikä, mistä olen hyvin kiitollinen. Mutta ehkä on aika ottaa tässäkin suhteessa askel eteenpäin. Eilen eräs lukijani mietti sitä, että aiheet pyörivät melko paljon samoissa asioissa, mikä on ollut minusta luonnollistakin, koska elämäni on ollut paljon pelkkää sairauden ympärillä pyörimistä jo pelkän osastohoidonkin vuoksi. Haluan kuitenkin jatkossakin jakaa kuulumisiani teidän kanssanne sekä ajan kanssa vastata kysymyksiinne, silloin kun sille sopiva hetki löytyy. Sillä vaikka kotiudunkin, ei taisteluni sairautta vastaan ole suinkaan lopussa. Katsotaan, miten aika vie mennessään ja ajatukset päässäni järjestyvät:) Minulla on ollut aikaa tähän kirjoittamiseen viime kuukausina niin paljon, että minun on tavallaan hyväksyttävä itsekin se, etten pysty tekemään tätä enää samalla tavalla. Ehkä tavallaan tässäkin on hellittämisen paikka ja suotava itselle se, ettei kaikkeen vaan pysty? Mutta vaikken enää niin usein ehtisikään kirjoittamaan toivon, että pysytte silti matkassani mukana:)

<3:Laura

Kontrollista luopuminen - askel kohti terveyttä

Kontrollifriikkeys on mitä ominaisin piirre anoreksiaa sairastavalle. Jos asiaa tiedustelisi kohtalotovereiltamme, nousisi varmasti yhden jos toisenkin käsi ilmaan. Anorektikolla on pakonomainen tarve kontrollaida kaikkea ja pitää langat käsissään asian kuin asian suhteen. Kontrolloinnin tarve ei käsitä pelkästään ruokaan ja liikuntaan liittyvää kontrolloinnin tarvetta, vaan se ulottuu melkeimpä joka elämän osa-alueelle.

Oikeastaan kontrolloinnin tarve on koko sairauteni alku ja juuri. Kun koin, etten voi kontrolloida kaikkea, mitä kouluun ja ihmissuhteisiin tulee, löysin ruoasta keinon saada jokin asia täysin hallintaani. Vaikea suhde silloisen poikaystäväni kanssa ja koulun aiheuttamat paineet ja stressi ajoivat minut hakemaan helpotusta olooni muista asioista. Toinen ratkeaa juomaan, minä taas syömättömyyteen. Aloin tarkkailalla syömisiäni pakonomaisesti: kirjasin kaiken ylös unohtamatta ainuttakaan kurkun viipaletta. Liikunnasta tuli pakkomielteistä ja jokainen liikuntasuoritus piti ruokien tapaan kirjata minuutilleen ylös. Kalenterini täyttyi listoista, muistutuksista ja tehtävistä. Tunsin, että kaiken on oltava hallinnassani. Jos päästäisin kontrollini lipsumaan hetkeksikään, olisin keskellä kaaosta. Tällaista kaaosta anorektikko välttelee keinolla millä hyvänsä. Mutta jos muu elämä tuntuu musertuvan ympärillä, voimistuu kontrolloinnin tarve, mitä syömiseen ja liikuntaan tulee, entisestään. Kontrollifriikkeys nostaa päätään ja oikein imee voimaa itseensä. Anorektikko saa sairasta mielihyvää ja euforiaa toiminnastaan. Hän tuntee hallitsevansa täysin tämän alueen elämästään, mikä luo hänelle uskomatonta voiman tunnetta.

Minulle suuri askel kohti kontrollifriikkeydestä luopumista oli antautuminen jälleen osastohoidon armoille. Tämä on mitä pelottavin ja ahdistavin kokemus anorektikolle, joka on tuntenut hallitsevansa täydellisesti juuri sen osan elämästään, minkä sairaalahoito vie mennessään: ruoan, painonsa ja liikunnan. Yhtäkkiä valta ruokailuista ei olekaan enää omassa hallinnassa, vaan sen vie hoitohenkilökunta mukanaan asettamalla tiukat säännöt ja ehdot hoidolle. Sen sijaan, että päätät kaikesta syömisestäsi itse, joudutkin ahtamaan itseesi itku silmässä ruokaa, jonka sisältö ei ole omissa käsissäsi. Enää et voi vaikuttaa ateriaasi itse, pakonomaisesti laskea kaloreita tai tuntea aterioiden ravintosisältöä täysin. Sen sijaan joudut antautumaan hoidolle ja luottamaan hoitavaan tahoon. Luottamaan siihen, että kontrollista lupoumisesta huolimatta sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Kun kontrollintunne mitä ruokaan tulee häviää, etsii anorektikko kuin henkeni hädässä niitä vähäisiäkin asioita, joihin voi osastolla ollessaan vielä vaikuttaa. Osastolla ollessani hain niitä vielä vähän aikaa sitten itsekin mitä pienemmistäkin asioista. Suunnittelin päiväni hyvinkin tarkasti: milloin käyn ulkoilemassa, milloin vaihdan lakanat ja milloin käyn suihkussa. Kaikki oli ennalta suunniteltua. Minun tuli ennalta tietää aina, mitä ruokaa on tarjolla, ja aamupalalle en olisi voinut kuvitellakaan meneväni ennen kuin sänkyni on pedattu - eihän se olisi mitenkään mahdollista, sehän olisi yhtäkuin kaaos.

Helmikuun alkupuolella, osastohoitoni ollessa vielä aluillaan, kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheeseen liittyen erään ystäväni kanssa, joka hänkin on sairastanut anoreksiaa jo vuosia. Kerroin hänelle, kuinka itse ostan osastolla ollessanikin kaikki jogurtit, leivät ja lukuisat muut ruoka-aineet, jotta saan varmasti itselleni mieluisia tuotteita. Hänen kommenttinsa tähän oli: "huomaatko Laura, kuinka yrität vieläkin parhaasi mukaan kontrolloida kaikkea". Loukkaannuin selvästi hänen sanoistaan ja kielsin tämän täysin: "enhän minä halua kontrolloida, vaan haluan saada vain mieluisia ruokia itselleni". Pitkään hänen sanansa vaivasivatkin mieltäni ja koin tulleeni suuresti loukatuksi. Lopulta jouduin kuitenkin tunnustamaan itselleni hänen olevan oikeassa: en uskalla päästää niistä kontrollin langoista irti, vaan yritän pitää niistä kiinni viimeiseen asti. Kun en voi kontrolloida keittiöltä tulevia annoksia, pitää minun saada omaan hallintaani edes ne vähäiset asiat, joihin pystyn vaikuttamaan. Tämän oivaltaminen pysäytti ja sai minut pohtimaan sitä, miten kontrolloinnin tarve hallitsi vieläkin pakonomaisesti elämääni.

Kontrollifiirikkeydellä on suuri yhteys perfektionismiin, mikä myöskin on hyvin ominaista anoreksiaa sairastavalle. Sen lisäksi, että haluaa olla täydellinen mitä syömiseen ja liikkumiseen tulee, on anorektikon oltava mielestään täydellinen elämän jokaisella osa-alueella. Minulla perfektionismi nosti päätään ja vahvasti sillä samaisella hetkellä, kun aloin oireilla syömisilläni. Enää ei riittänyt kiitettävä arvosana tentistä, vaan paperissa täytyi loistaa erinomainen. Tyttö joka kerrytti viikon tiskejä tiskialtaassa muuttui kuin salaman iskusta tiskausintoilijaksi ja kaiken lisäksi vielä uskotteli itselleen ja muille pitävänsä siitä. Kaiken piti olla kotona tip top, eikä yhtään sen alle. Kaiken tuli olla ennalta suunniteltua, eikä yllätyksiä sallittu: enhän olisi välttämättä hallinnut niitä. Koko sairauteni ajan tämä sama on on säilynyt osana minua, kuin uutena luonteenpiirteenä. En ole kestänyt kotonamme minkäänlaista kaaosta ja kaiken on täytynyt olla täydellisen siistiä. Piirre minussa on voimistunut aina ruokailujen lähestyessä, eikä syöminen ole ollut mahdollista ennen kuin kaikki muut asiat ovat hallinnassani.

Mutta nyt vihdoin jokin on muuttunut. Tunnen sen, kuinka kontrolloinnintarpeeni on hellittämässä minusta otettaan yhtä aikaa anoreksian kanssa. Ne ovat sulavasti kulkeneet käsi kädessä ja ovat selvästikin jatkamassa matkaa yhdessä poispäin minusta. Vaikka tietynlainen suunnitelmallisuus ja tarkkuus, mikä on ollut osa luonnettani koko ikäni - ja on selvästi peräisin isältäni - säilyy minussa varmasti aina, on sairauden mukanaan tuoma kontrollifriikkeys vihdoinkin vaimenemassa. Tulen ehkä aina olemaan listojen tekijä ja kalenterin orja, mutta ainoastaan luonteelleni tavanomaisella tavalla. Havahduin jo viime lomallani siihen, kuinka en enää pakonomaisesti siivoa kotona koko aikaa, suunnittele päivääni minuutilleen tai saa hermoromahdusta yllättävien tilanteiden astuessa esiin. Minun ei tarvitse hallita kaikkea ympärilläni, vaan uskaltaudun ottamaan asiat rennommin. Uskallan ottaa rennommin niin ruokailujeni kuin muunkin elämäni suhteen.

Ja olen oivaltanut erään paranemisen kannalta hyvin hyvin tärkeän asian: oikeanlaista elämänhalintaa ei ole asioiden hallinnassapitäminen käsissään anoreksian avulla, vaan elämäänsä kykenee hallitsemaan, kun anoreksiasta pystyy luopumaan. Se, että jouduin antautumaan osastohoidolle ja luopumaan hallinnantunteesta mitä anoreksiaan tuli, tarkoittaa ainoastaan sitä, että voin vihdoin alkaa hallita omaa elämääni oikealla tavalla ja oikein keinoin. Elämäni ei olekaan enää hiuskarvan varassa, yhtäkkistä oikeasta arkielämästään irtirepäisemistä ei ole pelkoa enkä ole kuin nuorallatanssija, joka pelkää yhtäkkistä putomaista. Kun pääsen irti anoreksiasta, hallitsen elämääni juuri oikella tavalla ja niin riittävästi, kuin ihmisen kuuluukin hallita. Anoreksian luoma hallinnantunne on täysin valheellista.

Uskon, että yksi avain parantumiseen onkin nimenomaan kontrolloinnin tarpeesta lupuminen. Se, että uskaltautuu elämän kuljetettavaksi ja rohkenee ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat, on jo suuri askel kohti terveempää elämää. Sen myöntäminen itselle, että kaikkea ei voi hallita - eikä tarvitsekaan hallita - voi olla suurikin helpotus mielelle. Suuri taakka putoaa pois harteilta, kun oivaltaa sen, että kaikki asiat eivät olekaan sinun omissa käsissäsi. Kaiken sen energian, jonka anoreksiaa sairastava - tai muuten vaan kontrollointiin haksahtanut - käyttää pyrkimykseen hallita kaikkea ympärillään, voi kontrolloinnin tarpeesta luopuessaan käyttää paljon tärkeämpiinkin asioihin. Itse haluaisin ottaa oppia yltiöpositiivisen ja rennon elämänasenteen omaavasta poikaystävästäni. Kun antaa asioiden edetä omalla painollaan, sen turhia stressaamatta, saa elämään aivan uudenlaista mielekkyyttä. Rento elämä maistuu ja hyvältä!

<3: Laura

P.s. Teksti on osittain peräisin vanhasta blogikirjoituksesta, jonka julkaisin ystäväni ja minun yhteisessä vanhassa blogissa. Koin asian ajankohtaiseksi siksi, että niin moni asia on noista tunteista kohdallani muuttunut toipumisen myötä, että halusin tekstin muokattuna myös täällä julkaista:)

Merkittävä ratkaisu

Tällä hetkellä tunnelmat ovat todella hyvät ja odottavaiset. Odottavaiset sen suhteen, että vihdoin minulla on mahdollisuus päästä kunnolla harjoittelemaan kotona pärjäämistä ja siirtämään kaikki hyvä, jota kuluneiden kuukausien aikana olen osastolla saavuttanut kotiin. Edessä on kokonainen viikon kotiloma, jota seuraa kotiutus, mikäli kaikki on sujunut loman aikana hyvin. Kyllä, kotiutus. Vaikka minulla onkin vielä hieman matkaa tavoitepainooni koen, että olen valmis ottamaan ratkaisevan askeleen eteenpäin. Viime kotiloma osoitti ennen kaikkea minulle itselleni sen, kuinka valtavasti terveempään suuntaan ajatteluni on muuttunut, ja kuinka anorektiset ajattelumallit ovat vähitellen hiipumassa pois. Koen, että olen vihdoin valmis uhmaamaan sairautta niin kovasti, että minusta olisi pärjäämään kotona ja hoitamaan viimeisten kilojen hankkiminen kotona oman vahvemman psyykkeeni,  läheisteni sekä avohoidon turvin. Sairaustaustallani voisi kuvitella, ettei tästä mitään hyvää seuraa, mutta minulla itselläni on luottavainen olo. Pystyn jo lähes ahdistumatta hoitamaan kotona perus ruokailut, joten uskon minusta olemaan ottamaan vielä yhden ison askeleen eteenpäin ja kohtaamaan ahdistuksen tunteet, joita painonnostaminen kotona minussa varmasti tulee aiheuttamaan. Kun joulukuussa kotiuduin osastolta, pystyin hieman painoani nostamaan jo tuolloin kotona, vaikka mieleni oli kovin raakile nykyiseen verrattuna. Tuolloin minut valtasi epätoivo ja ahdistus, mutta nyt uskon olevani paljon vahvemmalla pohjalla, sillä ensi kertaa motivaatio parantua on todella tullut minulta itseltäni.

Kuten jo sunnuntaina kirjoitin, koen osastolla olon hyvin turhauttavana. Koen, että olen saavuttanut osastolla psyykkeeni kannalta nyt sen, mitä saavutettavissa on, enkä hyödy osastolla olosta juuri enää lainkaan. Ainoa hyöty osastohoidosta olisi kulutuksen rajallisuus, jolloin viimeisten kilojen hankkiminen olisi helpompaa, mutta muuten en koe siellä oloa enää tarpeelliseksi. Ruokailuni kykenen osastolla hoitamaan ilman valvontaa, enkä koe minkäänlaista tarvetta keskustella hoitajien kanssa. Kaikki ahdistuneisuus ja masentuneisuus on poissa ja tilalle olen saanut hyvän mielialan, positiivisen ajattelutavan sekä sankan joukon tulevaisuuden suunnitelmia, joita haluan tavoitella. Minulla on tällä hetkellä niin hyvä olla, etten jaksa uskoa epäonnistuvani. Minulla on luottavainen ja valoisa olo tulevaisuuden suhteen, minkä uskon kantavan pitkälle. Helppoa tämä ei missään nimessä tule olemaan, mutta uskon pärjääväni pitkälle jo sillä, että motivaationi on huipussaan, ja että tunnen sairauteni niin hyvin, että en anna sen enää huijata minua. Olen tällä hetkellä hyvin tietoinen asioista, joita minun tulee vielä ruokailuissani parantaa, minkä koen olevan tärkein asia kotona pärjäämisen kannalta. Kun viime lomalle lähtiessäni iskin heikkojen kohtieni kimppuun, onnistui se lopulta yllättänkin helposti ja vaivattomasti. Nyt kaivan vaan esiin vielä ne viimeisekin kompastuskiveni, enkä anna anorektisen puolen minussa enää kompastua niihin.

Minulla on nyt reilu kuukausi aikaan töiden alkuun ja aion pyhittää tämän ajan itseni kuntoon saamiselle. Vaikka jossain vaiheessa haaveilin töiden aloittamisesta keikkailun merkeissä jo toukokuun puolella tiedän, että jos aion saada painoni nousemaan kotioloissa vielä ne viimeisetkin kilot, on kaiken ylimääräisen kulutuksen poistaminen arjestani tärkeää. Haluan säilyttää päivissäni päivittäiset ulkoilut sekä viikon lihaskuntoharjoituksen fysioterapeutin kanssa, mutta muuten aion pyrkiä pitämään kulutuksen minimissään. Tämä on ruokailujen onnistumisen ohella luonnollisesti avainasemassa painoni pysymisen ja vähitellen nostamisen kannalta. Tavoitteenani on ensin vakiinnuttaa paino ja alkaa vähitellen sitä nostamaan. Tiedän jo tämän käyvän pelkästään työstä, joten on parasta ottaa tämä kotiin paluu rauhallisesti. Tiedän arjesta selviytymisen, ruokailujen onnistumisen ja painon nostamisen olevan nyt ensisijainen työni. Jos syöminen ja painon nostaminen osastollakin käy jo työstä, on se sitä kotona varmasti vielä paljon enemmän. Nyt olen kotona onnistunut hyvin vastaamaan nälkäviesteihini, mutta painon nostamisen suhteen tämä ei enää riitäkään. Minun tulee saada energiaa yli kulutukseni, mikä tarkoittaa rajojen rikkomista ja vaikeiden tunteiden hyväksymistä. Tähän mennessä ruokailut kotona ovat onnistuneet hyvin siksi, että olen voinut perustella suömistä itselleni nälällä. Mutta enää se ei riitä, vaan minun tulee uskaltaa syödä itseni kunnolla täyteen ja vielä ylimääräistäkin kaiken muun lisäksi. Mutta olen valmis ottamaan haasteen vastaan ja näyttämään itselleni sekä läheisilleni, että minusta on tähän. Ja miksen voisi ottaa tätä ainoastaan positiivisena asiana? Nyt minulla on lupa syödä nälkääni, mielitekoihini ja vielä sen ylitsekin! Vihdoinkin minulla on lupa syödä, jonka pystyn jo itsellenikin antamaan, joten miksen käyttäisi tätä hyväkseni ja nauttisi hyvästä ruoasta, uusien tuotteiden kokeilusta ja viimeistenkin kiellettyjen ruokien hävittämisestä ajattelumaailmastani? :)

Löytyykö teidän lukijoiden joukosta ketään, joka olisi onnistunut nostamaan painoaan myös kotioloissa? Olisin enemmän kuin kiitollinen kokemuksen myötä syntyneistä ajatuksistanne asiaan liittyen ja mahdollisista neuvoista:)

<3:Laura

Sosiaaliset hetket - anorektikon painajainen

Eräs lukija kysyi minulta, kuinka paljon illat ystävien kanssa minua tällä hetkellä stressaavat ja joudunko suunnittelemaan ruokailuita paljon etukäteen ennen itse juhlahetkeä. Aloinkin miettimään yleisesti erilaisten sosiaalisten tilanteiden sekä juhlien aiheuttamaa ahdistusta koko sairausajaltani sekä yleensäkin sitä, millaisia tilanteet anoreksiaa sairastavalle ovat. Juhlat ja sosiaaliset hetket kun ovat suoraan sanottuna anoreksiaa sairastavan painajainen. Kun ruoka alkaa hallita elämää, muuttuu kaikki kertaheitolla vaikeammaksi. Tosiasia on, että syöminen liittyy asiaan kuin asiaan. Ystävien tapaaminen kahvin merkeissä ei tarkoita vain mustan kahvin juomista, vaan normaalisti tilanteeseen liittyy kahvin seurana nautittu pulla tai leivonnainen. Elokuvailta ei todellakaan tarkoita pelkästään elokuvien katsomista, vaan tilanteeseen kuuluu niin popcornien kuin karkkien nauttiminen. Entäpä illanvietot tai muut juhlatilaisuudet sitten? Hyvän seuran ja juhlimisen lisäksi tällaiset tilaisuudet tarkoittavat herkuista notkuvia pöytiä, jotka ovat muiden ihmisten taivas, mutta anorektikon painajainen. Mitä juhlat olisivatkaan ilman tarjottavia herkkuja ja juomia? Eihän sellaisia juhlia ole olemassakaan.

Kun itse aloin oireilla syömisilläni, alkoi se näkyä ensimmäisenä arkisyömisessäni. Tällöin rajoitin herkuttelun juhlahetkiin ja annoin itseni nauttia tällaisissa tilanteissa ruoasta vapaasti. Tuleva tapahtuma kuitenkin vaikutti jo edeltäviin ruokailuihin siten, että karsin kaikki herkut pois muusta syömisestäni, jotta voisin sitten antaa itselleni luvan syödä juhlatilanteessa rennosti. Aluksi tämä onnistuikin näin, mutta vähitellen myös juhlatilanteet alkoivat muuttua ahdistaviksi, enkä kyennyt sallimaan itselleni herkuttelua enää edes silloin. Sen sijaan, että olisin antanut edeltävien päivien minimaalisten ruokailujen myötä itselleni luvan nauttia illan herkuista, ei käsijarru lähtenyt pois päältä juhlissakaan. Aluksi jäi pois alkoholi ja pian kaikki muutkin juhlatarjottavat. Tilalle tulivat selitykset juuri syödyistä aterioista sekä närästyksestä, joka esti syömisen. Kahville mennessämme kaakao vaihtui mustaan kahviin ja aiemmin luonnollinen osa kahvittelua ollut leivonnainen jäi ottamatta.

Monella oireilun alettua ja anoreksiaan sairastuttua sosiaaliset tilanteet rajoittuvat ja vähitellen katoavat elämästä kokonaan pois. Tilanteet käyvät ahdistaviksi, pelottaviksi ja painajaismaisiksi tilanteiksi entisen nautinnon sijaan. Tällöin vaarana onkin syrjäytyminen ja sosiaalisten suhteiden menettäminen. Minulla ei näin kuitenkaan käynyt, vaan osallistuin entiseen tapaan ystävien kesken pidettyihin illanviettoihin sekä yhteisiin kahvitteluhetkiin. Tällöin otin käyttöön viimeisetkin itsekurin rippeet ja katselin vierestä muiden nauttimista. Tilanteita kuitenkin helpotti se, että myönnettyä tilanteeni vakavuuden itselleni, sain siitä myös läheisilleni ja ystävilleni kerrottua. Tämän jälkeen minun ei enää tarvinnut selitellä mitään ja he ymmärsivät käytöstäni.

Kun tiedossa oli esimerkiksi tuparit tai muut ystävieni järjestämät juhlat, saatoin ottaa etukäteen selvää, mitä tulevana iltana olisi tarjolla. He eivät pitäneet tätä outona, vaan ymmärsivät tämän helpottavan psyykkisesti minun valmistautumistani iltaan. Tällöin saatoin henkisesti valmistautua tulevaan iltaan ja varautua mahdollisesti omilla eväillä, mikä käytännössä tarkoitti omenoita. Vaikka koinkin tilanteet ahdistavina, aloin pikkuhiljaa tottua siihen, etten syö tilanteissa tarjolla olevia herkkuja, vaan kaivan esiin omat eväät. Kuukausien kuluessa ja vuosien saatossa tyydyin ja totuin siihen, että minun ei kuulu syödä ja minun tehtäväni on ainoastaan katsella muiden herkuttelua vierestä. Vaikka sairauden ollessa pahimmillaan sain sairasta mielihyvää syömättömyydestäni ja itsekuristani, sisältyi tunteisiini myös valtava määrä kateutta ystävieni rentoa syömistä ja juomista sekä tilanteesta nauttimista kohtaan.

Vaikka sitkeästi sairaalajaksojeni välissä ja kotona ollessani pidinkin  kiinni ystävieni tapaamisesta, olivat hauskanpito ja nauttiminen kaukana noista illoista ja muista sosiaalisista hetkistä, kun nälissäni, pahoinvoivana ja palelevana kaipasin vaan kotiin vällyjen väliin sekä teekupin lämmittämään käsiäni. Enemmän kuin ruokailuteilanteita, aloin jännittämään iltoja ja julkisille paikoille menoa juuri fyysisen jaksavuuteni vuoksi. Syömättömyyteen tai vähäiseen syömiseen olin jo tottunut, mutta olin koko ajan niin väsynyt ja kylmissäni, että odotin vain iltojen tai muiden tapaamisten loppuvan ja pian. Illanvietoissa kauhistutti ajatus baarivaatteissa tarkenemisesta ja jatkuvasta palelusta. Sisäinen kylmyys oli sitä luokkaa, että muiden hikoillessa vieressä omat sormeni sinersivät ja ihoni oli kananlihalla.

Vuosien aikana olen kuitenkin yrittänyt aina tilanteestani riippuen sopeutumaan ystävieni tapaamisiin ja juhlatilanteisiin myös ruokailujen kannalta. Pikkuhiljaa aloin haastamaan itseäni enemmän illanvietoissa ja juhlatilanteissa pyrkimällä siihen ajatukseen, että pyrkisin syömään sitä mitä tarjolla on. Varmuuden vuoksi olen vuosien aikana sujauttanut aina tunnollisesti laukkuuni varaksi omia eväitä, mutta olen pyrkinyt lähtemään juhliin sillä asenteella, että pystyn kyllä syömään siitä mitä juhlissa tulisi tarjolla olemaan. Kahvittelut ja ystävieni tapaamiset olen pyrkinyt taas päiväsaikaan sopimaan sellaiseen aikaan, että voisin syödä välipalan muodossa jotain hyvää. Paljon suunnittelua kaikki sosiaalinen elämäni viime vuosina on kuitenkin vaatinut, eivätkä juhlatilanteet helppoja ole olleet. Nauttimisen sijaan hetket ovat kuluneet ruokaa ajatellessa ja fyysisestä pahasta olosta kärsiessä.

Yksi pelottavimmista asioista juhlatilanteissa on vuosien saatossa minulla ollut pelko hallinnan menettämisestä. Kun tarjolla on ollut paljon syötävää, en ole uskaltautunut syömään sillä pelko siitä, etten pystyisi lopettamaan syömistä, on ollut valtava. Aliravitsemustila ja valloillaan oleva nälkä ovat ajaneet minut siihen tilanteeseen, että koko juhlien ajan mielessäni ovat pyörineet tarjolla olevat herkut ja kamppailu ajatuksissani syömisen ja syömättä jättämisen välillä on ollut valtaisaa. Jos juhlien päätyttyä minulta olisi joku kysynyt syömieni karkkien lukumäärää, olisin sen varmasti osannut sanoa. Koin usein helpommaksi olla ottamatta yhtäkään tarjolla ollutta karkkia, sillä jos olisin ottanut yhden, olisin ottanut myös toisen ja pelko hallinnan menettämisestä olisi ollut käsin kosketeltavaa. Minulla taudinkuvaan ei ole koskaan liittynyt ahmimista, mutta tästä huolimatta pelko ajatuksesta on ollut usein valloillaan. Kun olemme viettäneet iltaa ystävien kesken, olen ratkaissut asian usein sillä, että olen ottanut oman karkkipussin. Tällöin olen pystynyt ajatuksissani antamaan itselleni luvan karkkien syömiseen ja pelkoa kontrollin menettämisestä ei ole ollut, sillä määrä on ollut rajattu.

Vaikka sairaus onkin ollut vahvasti läsnä myös viimeisen puolentoista vuoden aikana, on merkittävä muutos tapahtunut ajattelussani. Helsingin osastojaksoni aikana ja jälkeen sain ajatteluuni mukaan paljon sallivuutta mitä herkkujen syömiseen tulee. Tämä on helpottanut valtavasti sosiaalisista tilanteista selviämistä myös syömisen kannalta ajateltuna. Merkittävä rooli tässä on kuitenkin ollut poikaystävälläni, joka on ollut minulle tuki ja turva erilaisissa juhlatilanteissa. Viime vuonna selvisin esimerkiksi neljistä häistä loistavasti pitkälti poikaystäväni tukemana. Hän oli juhlissa minun lupani syödä, joka käski ottamaan lisää ja suorastaan huolehti ruokailuista puolestani. Kun hän tiesi minun tekevän mieli tarjolla olevaa kakkua, otti hän sitä itsekin, vaikkei hän makeasta välitäkään. Saan kiittää häntä paljon siitä, että olen seurustelumme aikana selviytynyt niinkin hyvin juhlatilanteista ahdistumatta. Hänen kanssaan olen pystynyt luottamaan siihen, että pärjään kyllä ja pystyn syömään tarjolla olevaa ruokaa. Häneltä olen saanut aina tarvittaessa vahvistusta siihen, että saan syödä ja herkutella aivan kuten muutkin ihmiset.

Nykyään koen sosiaaliset tilanteet nautintona ja ihanana osana elämääni. Poissa ovat pelot, joita erilaiset juhlatilanteet ovat minussa viime vuosien aikana aiheuttaneet. Vaikka syömiseni ja juomiseni ei vielä olekaan lähellekään samalla tasolla kuin terveinä aikoina, pystyn jo aidosti nauttimaan juhlista, illanvietoista tai elokuvahetkestä ilman, että ahdistun niistä etukäteen. Pystyn selviytymään nykyään melko hyvin kaikista tarjolla olevista ruoista, eikä mikään ole noussut ylitsepääsemättömäksi minulle. Vieläkin tarvitsen tukea ja vahvistusta usein poikaystävältäni, mutta esimerkiksi lauantainen tyttöjen ilta osoitti, että alan pärjäämään myös ilman läheisiltäni saatua tukea. Yksi suuri oivallus on ollut ruokailujen kunnollisesta huolehtimisesta ennen sosiaalisia hetkiä. Aiemmin "säästellessäni" ruokailua juhlahetkeä varten, on valtava nälkä ainoastaan lisännyt ahdistustani, vaikeuttanut syömistäni ja aiheuttanut pelon ahmimisesta. Nyt olen vihdoin saanut sairaat ajatukset sivuun tavalla, joka sallii ruokailun myös ennen juhlia tai illanviettoa. Kun olen syönyt kunnolla ennen juhlatilannetta, pystyn hallitsemaan tilanteen psyykkisesti paljon paremmin ja sallimaan myös herkuttelun ja napostelun ilman hallinnan menettämisen pelkoa.

Pystyn helposti joustamaan ruokailuissani, muuttamaan ajatuksissani aterioideni järjestystä sekä pitämään ruokailut kasassa myös juhlatilanteissa. Pyrin pitämään ajatuksissani ateriasuunnitelmani, jota käytän runkona myös epäsäännöllisemmän ruokailun sisältyessä päivään. Tällöin käytän kaloreiden laskentaa ainoastaan positiivisessa mielessä hyväkseni, jotta varmistan, että saanhan illan aikana tarpeeksi energiaa. Luonnollisestikin tavoitteenani on päästä ateriasuunnitelmastani kokonaan eroon, unohtaa kalorit ja nauttia ruoasta ja juomasta täysin nälkätuntemusteni ja mielitekojeni mukaan, mutta niin kauan, kun tarvitsen ateriasuunnitelmaa tuekseni, aion sitä hyväkseni käyttää. Kun olen saanut painoni normaalin puolelle ja saanut sairaat ajatukset täysin taka-alalle, on aika luopua ateriasuunnitelmasta. Mutta se hetki ei ole vielä. Vieläkin sunnittelen ruokailuni päivän aikana kotona ollessani tarkkaan, mutta se on tässä hetkessä vielä välttämätöntä. Kuten viimeksi lomalle lähdettyäni totesin, sai eräs lukijani minut ymmärtämään, että terveys löytyy vielä tässä vaiheessa suunnittelusta ja huolehtimisesta. Tämän vuoksi varaudun vieläkin omilla eväillä lähtiessäni illanviettoihin - ihan vaan varmuuden vuoksi. Mutta kuten eilen totesin, odotan nykyään erilaisia sosiaalisia hetkiä ja juhlatilanteita hyvän seuran lisäksi jo hyvän ruoankin vuoksi:)

Minkälaisia kokemuksia teillä on ollut sosiaalisista tilanteista ja niiden aiheuttamista vaikeuksista sairauden vuoksi? Ovatko sosiaaliset suhteet vähentyneet ja oletteko joutuneet välttelemään erilaisia juhlatilanteita juuri ruokailun aiheuttaman ahdistuksen vuoksi? Olisi mukava kuulla myös teidän kokemuksistanne!

<3:Laura