Muutosvoimaa etsimässä

Ihminen urautuu helposti. Hän jumittuu samaan vanhaan ja muutos pelottaa. Tuntuu turvallisemmalta pysytellä samassa vanhassa tutussa, kuin ottaa vastaan jotain uutta ja vierasta. Toinen jää vanhaan työpaikkaan, vaikka työ ei tunnu lainkaan mieluisalta, toinen taas kokee saman parisuhteessa. Siksiköhän minuakin pelottaa tervehtyä? Pelottaako minua muutos, jonka paraneminen tuo tullessaan? Olenhan jo kolme ja puoli vuotta elänyt tämän sairauden omassa kaventuneessa maailmassa, mistä luopuminen ei ole vieläkään onnistunut.


Aiemmissa postauksissa olen pohtinut sairastumiseni syitä. Näihin kysymyksiin olenkin löytänyt vastauksia, vaikka yhtä yksiselitteistä syytä ei luonnollisestikaan ole. Vaikka syy sairastumiselle olisikin kuinka selkeä (mitä se ei todellisuudessa kuitenkaan ole..), on edessä silti kysymys siitä, miksi en parannu? Miksi yhä sairastan vuosi vuoden jälkeen? Miksi sairaus on niin tiukassa? Olen saanut hoitoa fyysiselle tilalleni. Mieltäni on yritetty paikata lukuisten keskustelutuokioiden myötä. Työtä ovat tehneet itseni lisäksi niin hoitajat, lääkärit, fysioterapeutit, ravitsemusterapeutit kuin toimintaterapeutitkin. Olen ollut sairaalahoidossa, tehnyt töitä pääni sisällä aivan valtavasti, psyykannut ja motivoinut itseäni, unelmoinut terveemmästä huomisesta. Mutta silti - silti olen yhä sairas. Voisin katkeroitua, olla vihainen, raivota maailmalle ja syyttää korkeampia voimia sairastumisestani. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Ei mitään.

Sairastumisen aiheuttama turhautuminen nostaa välillä pintaan katkeria ja raivokkaita tunteita. Miksi minä? Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi minun pitää kärsiä? Sen sijaan, että pohdin syntyjä syviä sairastumiseni syistä ja taustoista, tulisi minun käyttää enemmän energiaa siihen, että miten parannun? Miten saan sen muutoksen aikaan? Nyt aion siis tosissani käydä sen muutoksen kimppuun, jonka aion elämässäni saada aikaan!

Muutos pelottaa se on selvä. Mutta mikä siinä niin pelottaa? Mitä uhkaavaa minulle tapahtuu muuttumisen myötä?


1) Muuttuva kehonkuva: Miten voin koskaan oppia hyväksymään "isomman" minäni, kun jo alipainoisenakin tunnen oloni ajoittain isoksi. Painon lisääntyminen tuntuu uhkaavalta ja uuden kropan hyväksyminen tuntuu mahdottomuudelta. Niin sairasta kuin se onkin, sairaalloisen alipainoinen luukasaa muistuttava kroppa on tuonut turvallisuuden ja keveyden tunnetta, josta luopuminen tuntuu ajatuksena kamalalta. 

2) Muiden kuvitelmat paranemisestani: Pelkään valtavasti sitä, että muut kuvittelevat minun olevan terve, mikäli painoni on normaali. Moni yhdistää anoreksian ja syömishäiriöt yleensä pelkkään laihuuteen. Vaikka olisinkin normaalipainoinen, olisin silti anorektikko anorektikon ajatuksilla. Pelkään muiden kuvittelevan tällöin minun olevan jo täysin hyvässä kunnossa myös psyykkisesti


3) Kontrollin menettämisen pelko: Kontrollointi on suuri osa sairauttani. Syömisen kontriollointi on tuonut minulle aikanaan tietyt rutiinit, jotka ovat luoneet minulle turvallisuuden tunnetta. Kontrolloinnista luopuminen tuntuu siksi pelottavalta, uhkaavalta ja ahdistavalta. Pelkään kontrollin menettämistä syömisessä - mitä jos ryhdynkin ahmimaan? Syön ja syön, enkä pysty lopettamaan? Jos en kontrolloi enää syömisiäni, menetänkön kontrollin kaikessa muussakin elämässäni? Pystynkö enää hoitamaan työtäni kunnolla, pitämään kotiani tip top -kunnossa, hoitamaan arjen normaaleita asioita?

4) Vaikeiden tunteiden kohtaaminen: Jotta voin parantua, tulee minun käydä läpi tunteiden helvetti, mikä pelottaa minua suunnattomasti. Ilman näiden tunteiden kohtaamista ja hyväksyntää, ei muutosta voi saada aikaan.

5) Hoivan kaipuu: Onko mahdollista, että pidän sairaudestani niin tiukasti kiinni siksi, että kaipaan suunnattomasti ihmisten hoivaa ja huolenpitoa, jota terveenä en saisi. Tämä ajatus ihan hävettää, mutta olisiko se mahdollista? Osastohoito tuo turvaa syömiseen ja muuhunkin olemiseen, saan huomiota ja koen olevani tärkeä.

6) Aikuisen elämän haasteiden kohtaaminen: Tähän en toisaalta usko, sillä en koe itsenäistymisessäni olleen aikanaan mitään ongelmaa. Muutin vanhempieni luota rohkein ja iloisin mielin, kohti tuntematonta, mutta omaa ja itsenäistä elämää. Lääkärit usein etsivät syitä itsenäistymisen pieleen menemisestä, mutta tähän en halua uskoa.

Lääkäri ja omahoitajani ovat sanoneet minulle: josko olisi Laura aika luovuttaa, luopua sairaudesta ja katsoa, mitä terve elämä toisi tullessaan? Uskalla tarttua haasteeseen ja katsoa, mitä luovuttaminen saisi aikaan! Ja nyt ei suinkaan ole kysymys luovuttamisesta, sairaudelle antautumisesta, vaan luopumisesta siitä sairaasta elämästä ja ajattelumallista, jota olen jo vuosia kantanut mukanani.

Nyt vaan joukolla etsimään sitä muutosvoimaa!

Laura

Voi sitä onnen päivää

"Voi sitä onnen päivää, kun sain ensimmäisen ulkoilulupani. Sain luvan käydä kerran päivässä viidentoista minuutin lyhyellä kävelyllä hoitajani kanssa - mahtavaa! Oli kevät, luonto heräämässä kukkaan ja minä ulkona todistamassa sitä, olin niin onnellinen. Mihinkään ryhmiin en vieläkään saanut osallistua, mutta jo tuo pieni ulkoiluhetki sai minut niin iloiseksi. Miten pienestä ihminen voikaan tulla onnelliseksi?  Muistan ensimmäiset kunnon askeleet yli kuukauden paikalla olon jälkeen. Tuntui, ettei jalat kanna, kun yritin kävellä mäkeä alas. Tuntui kuin olisi kävellyt kahden epävakaan kepin päällä.


Kun painon kehitys jatkui sain luvan itsenäiseen ulkoiluun, ensin vartin mittaiseen, sitten puolen tunnin. Vasta silloin tajusin oikein, millaista on osata arvostaa elämän pienen pieniä asioita, jotka ovat aiemmin olleet niin itsestään selviä. Fiilistelin niin valtavasti, kun sain ylittää ensimmäistä kertaa suojatien, kun sain mennä ruokakauppaan. Katselin ympärilleni ja ihmettelin. Kaupasta poistuin onnellisena naistenlehti kainalossa.

Olin ollut osastolla lähes kaksi kuukautta, kun tuli puhetta ensimmäisestä kotilomasta. Minulle oli määritelty parin tunnin päivälomapainoksi 41 kg eli 15 painoindeksin. Tällöin koin ensimmäistä kertaa sen, että jopa uskaltauduin pelon sekaisin tuntein toivoa painon nousua. Olihan pikkuveljeni ylioppilasjuhlat tulossa ja pakkohan niihin oli päästä. Helpoksi hoitajat eivät odotusta minulle tehneet, mutta kun juhlia edeltäneenä päivänä vaaka näytti 41 kiloa, olin suunniltani onnestani. Juhla-aamuna heräsin aikaisin valmistautumaan, olihan siitä kuukausia, kun olin viimeksi laittautunut jotakin juhlaa varten. Luonnollisesti juhliin meno pelotti. En ollut käynyt kotona kolmeen kuukauteen, eikä kukaan vieraista ollut nähnyt minua niin laihassa kunnossa. Olihan se vaivaannuttavaa vastailla kyselyihin"mitä kuuluu?" ja "miten koulussa sujuu", kun tilanne oli mikä oli. Eikä syömäni hilloviili ainakaan vähentänyt kummastuneita katseita, kun muut herkuttelivat juhlapöydän antimilla. Päätin kuitenkin olla rehellinen ja kertoa tilanteestani avoimesti. Ihmiset olivat hyvinkin ymmärtäväisi ja toivottivat paljon jaksamista. Se lämmitti todella mieltä. 

Elo osastolla jatkui entiseen tapaansa. Päiväni koostuivat ruokailuista, ulkoiluista sekä satunnaisista läheisteni vierailuista. Luin yhä pakonomaisesti, mutta vähitellen saatoin alkaa keskittymään myös tv:n katseluun ja lehtien lukemiseen. Painon noustua sain lisää vapauksia ulkoiluun, enkä kokenut olevani enää niin vankilassa. Päivittäinen taistelu syömisen ja painonnousun pelon kanssa alkoivat olla jo arkipäivää. Vähitellen lomalupani laajenivat ja pääsin jopa yölomalle. Ruokailusuunnitelma mukana lähdin iloisin ja odottavaisin mielin kotiin: ensimmäinen yö omassa sängyssä neljään kuukauteen! Äidin ja muiden läheisteni tukemana onnistuin noudattamaan ruokailusuunnitelmaa. Muistan kuitenkin mieleni yhä karkailleen koko ajan siihen suuntaan, josko voisin jättää sitä ja tuota pois, eihän se nyt merkitsisi mitään. Äiti oli kuitenkin tiukkana, eikä lipsuminen onnistunut. 

Vaikka ruokailu osastolla olikin helpottunut huomattavasti ja muuttunut rutiininomaisemmaksi, oli se silti yhtä taistelua koko ajan. Sain vähitellen itse luvan koota tarjottimeni, mikä tarkoitti sitä, että valitsin yhä tietoisesti pienimmät leivät, yritin kaataa sentin vähemmän maitoa lasiini sekä jättää lautaselle pienen määrän kastiketta. Vaikka järki kuinka sanoisi, että tuollaiset valinnat eivät vaikuta lainkaan painoon, sai sairas mieleni jokaisesta "pikku-vilpistä" helpotusta ja tyydytystä.

Pitkään tiedostin osastohoidon tarpeeni, enkä todellakaan ollut valmis palaamaan kotiin. Tiesin palaavani samaan vanhaan syömättömyyteen heti, mikäli kotiin pääsisin. Tällainen tunne vallitsi pitkään, ainakin yli kolme kuukautta. Kun vihdoin pääsin kotilomien makuun, ja niiden onnistuminen valoi minuun uskoa pärjäämisestäni, alkoi koti-ikävä painaa oikein urakalla. Olimme sopineet kotiutuspainoksi 47 kiloa, jota ahdistuksesta huolimatta odotin kuin kuuta nousevaa. Vanhempani olivat huolissaan kotiutuspainon alhaisuudesta, mutta minä olin innoissani. Pääsisin kotiin ja jatkamaan taas koulua, mahtavaa! Ollessani osastolla, minulla oli lukemisen ohella toinen pakkomielle: opinnäytetyön tekeminen. Itselleni kehittämäni perfektionismin seurauksena minulle oli todella tärkeää, että opinnäytetyöstäni tulisi loistava ja arvosanan tulisi olla paras mahdollinen. Muuta en suostunut ajattelemaan. Jo sairaalaan joutumispäivänä olin kaivamassa koulukirjoja esiin, mutta muut toppuuttelivat: nyt on sinun aikasi levätä. Vointini kohennuttua en kuitenkaan voinut pitää itseäni erossa opinnäytetyöstä. Äiti kantoi minulle kirjoja kirjastosta ja sähköpostit lentelivät koulukaverini ja opettajani välillä. Vasta tuolloin todella tajausin, miten sairaus ja sairaalloinen alipaino olivat vaikuttaneet kykyyni ajatella. Suorastaan ihmettelin, mitä päässäni oli talvella työtä tehdessäni liikkunut. Tekstin laadusta päätellen ei juuri mitään. Suurin osa tekstistä meni poistoon ja tuntui, että olisin urakkamme alkutaipaleella jälleen. Uurastin osastolla kuitenkin päivät pitkät ja tulosta syntyi: olin niin onnellinen.


Perfektionistisen luonteenpiirteeni vuoksi, en aiemmin ollut edes suostunut ottamaan kuuleviin korviini sitä, että koulusta valmistumiseni siirtyisi. Minulle oli niin tärkeää, että valmistuisin ajallaan jouluna 2009. Harjoittelun keskenjääminen Ruotsissa tarkoitti kuitenkin sitä, että vamistuminen ajoissa ei olisi mahdollista. Olin aivan musertunut pitkään tästä, mutta pikku hiljaa pääsin sinuiksi asian kanssa. Laadin heti uuden suunnitelman: opinnäytetyö valmistuisi syksyn aikana ja kesken jääneen harjoittelun tekisin heti, sairaalasta päästyäni. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin halusin - jouduin sen taas katkerana toteamaan. Kotiuduin osastolta lopulta elokuun puolessa välissä. Olin innoissani ja uskoin pärjäämiseeni. Hoitajat eivät olleet aivan yhtä optimistisia, mutta en halunnut kuunnella heitä; menisin kotiin ja palaisin kouluun Lahteen."

Tämä oli siis jatkoa postaukselle Alku pitkälle sairaalakierteelle. Valitettavan usein olen sairauteni vuoksi joutunut nielemään pettymykseni ja sinnittelemään pettymyksistäni huolimatta eteenpäin. Seuraavaksi kerronkin mitä syksy 2009 toi tullessaan, ja miten sairaus muutti taas suunnitelmiani.

Laura

Vahva & ihana

Viihdytin itseäni yhtenä päivänä täällä osastolla lukemalla vanhaa Demi-lehteä :D Demi-lehtihän on suunnattua minua jokseenkin 10 vuotta nuoremmille, mutta sen lukeminen toi mieleeni hauskoja muistoja. Tein kuitenkin eräästä lehdestä aivan mahtavan löydön ja nappasin kyseisen sivun heti talteen. Jaankin tämän teidän kanssanne, josko tekin saisitte tästä voimaa arkeenne ja luottamusta itseenne :)

Artikkelin aiheena oli, että minä olen vahva ja ihana:

1) Muistan, että keho ja mieli ovat erottamaton kokonaisuus. Siksi kohtelen kroppaani hyvin ja kuuntelen itseäni. Pyrin siihen, että viihdyn nahoissani ja näen peiliin katsoessani hyvän tyypin.

2) Lepään ja laiskottelen, kun olen väsynyt, ja venyttelen, kun lihakseni ovat jumissa.

3) Liikun monipuolisesti, jotta pysyn terveenä. (Huom! Me anorektikot liikumme vain liikuntarajoitustemme mukaisesti!)

4) Syön, kun minulla on nälkä, enkä kiusaa kroppaani epäterveellisillä dieeteillä. Lisäksi aion syödä usein, sillä se tekee oloni energiseksi.

5) Aikuistuminen ja hormonit saattavat piirtää vartaloni muodot uusiksi, enkä näytä joka päivä juuri sellaiselta kuin haluan, mutta iloitsen siitä, että kehoni on kokonaan minun ja siksi niin ainutlaatuinen. (Anorektikon kroppahan on kuin teini-iän myllerrystä läpi käyvä kroppa - vai?)

6) Ymmärrän, ettei elämää kannata elää orjallisesti terveystiedon oppikirjan mukaan. En tunne syyllisyyttä herkutteluhetkistä tai siitä, jos skippaan toisinaan treenit.

7) Raivaan kalenteristani aikaa rentouttavalle tekemiselle.



8) Muistan, ettei sisäinen kauneus ole pelkkä klisee.


9) Puolustan vartaloani kuin parasta ystävääni. Jos joku kommentoi sitä ikävästi, sanon vastaan enkä vatvo ilkeyksiä. Jos kuulen kehuja, talletan ne mieleeni.

10) Tärkeintä on se, miten puhun itselleni. Hiljennän lannistavan äänen pääni sisällä, sillä se on yleensä väärässä. Minä olen vahva ja ihana juuri tällaisena kuin olen!


Nämä mietelauseet sopivat mielestäni loistavasti niin meille syömishäiriöisille kuin kenelle tahansa hieman epävarmasta itseluottamuksesta kärsivällekin. Olemme vahvoja ja ihania - pakkohan se on uskoa, kun Demikin näin sanoo :D


Laura

Save you

Ollessani eräällä osastojaksolla täällä Hämeenlinnassa, tuli hyvä ystäväni tapaamaan minua tänne. Se merkitsi minulle aivan valtavasti, sillä ystäväni asuvat ympäri Suomea ja näemme muutenkin todella harvoin. Usein osastolla ollessani olen tuntenut suurtakin yksinäisyyttä ja kokenut, että maailma pärjää kyllä ilmani minuakin ja jatkaa pyörimistään, vaikka minä en mukana olisikaan. Kylään tullut ystäväni on kuvataiteellisesti hyvin lahjakas, ja hän olikin piirtänyt minulle kortin, jossa oli kuvat kaikista parhaimmista ystävistämme. Kortin taakse hän oli kirjoittanut Simple Plan -yhtyeen Save You -kappaleen sanat. Siinä hetkessä en sanoihin sen kummemmin paneutunut, sillä kappale ei ollut minulle ennaltaan kovin tuttu. Mutta myöhemmin otin kortin käteeni ja luin sanat ajatuksella läpi kyyneleet silmissäni. 

Vaikka kappaleen musiikkivideossa käykin ilmi, että teemana on syöpäsairaat potilaat, koin sanat itselleni hyvin läheisiksi. Kappaleesta onkin tullut minulle tärkeä ja kuuntelen sitä usein, kun minusta tuntuu pahalta. Kappaleen kuunteleminen tuo minulle mieleeni kaikki rakkaat ihmiseni, ja sitä kautta kappaleen sanat luovat minulle olon, että minulla todella on merkitystä. Olen tärkeä ja ihmiset haluavat minua vilpittömästi auttaa. Nyt on vain minun tehtäväni osoittaa olevani kaiken tämän välittämisen ja huolehtimisen arvoinen ja parantua. Sen olen velkaa läheisilleni.

                                                

Take a breath
I pull myself together
Just another step till I reach the door
You'll never know the way it tears me up inside to see you
I wish that I could tell you something
To take it all away

Sometimes I wish I could save you
And there're so many things that I want you to know
I won't give up till it's over
If it takes you forever I want you to know

When I hear your voice
Its drowning in a whisper
It's just skin and bones
There's nothing left to take
And no matter what I do I can't make you feel better
If only I could find the answer
To help me understand

Sometimes I wish I could save you
And there're so many things that I want you to know
I wont give up till it's over
If it takes you forever I want you to know

That if you fall, stumble down
I'll pick you up off the ground
If you lose faith in you
I'll give you strength to pull through
Tell me you won't give up cause I'll be waiting if you fall
Oh you know I'll be there for you

(Ahahaha)
If only I could find the answer
To take it all away

Sometimes i wish i could save you
And there're so many things that I want you to know
I wont give up till it's over
If it takes you forever I want you to know
(Oh)
I wish I could save you
I want you to know
(Ohohh)
I wish I could save you (oh)

Kiitos Noora <3 Ja tietenkin kaikki te muutkin <3

Laura

Alku pitkälle sairaalakierteelle

Tässä taas jatkoa sairauskertomukseni viimeisimmälle tekstilleni "Takaisin ahdinkoni lähteille" . Vaikka kuvittelin pahimman olleen jo takana, en todellakaan tiennyt, mitä elämä osastohoidossa tulisi olemaan, saatika osannut arvata, kuinka pitkä ja kivinen tie tulisi olemaan.


"Kun matka lentokentältä kohti Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiapua alkoi, aloin olla todella tuskissani. En ollut syönyt koko päivänä kuin omenan ja oloni oli kamala. Setäni vaimo oli tehnyt minulle lähetteen, joten pääsin suoraan hoitoon ensiapupolille. Minulta otettiin sydänkäyrät ja minut laitettiin tiputukseen. Lääkäri totesi tilanteen olevan melko paha - sanoihan hän isälleni että tämä tapaaminen ei jäisi viimeiseksi. Muistan sen kivun, joka kärvisti koko vartaloani. Pahimpana kylmä neste, joka virtasi jo muutenkin jääkylmän käteni suonissa. Sydänmonitori hälytti vähän väliä vaikean bradykardian seurauksena. Kun isä vihdoin lähti kotiin, iski koti-ikäväni pahempana kuin kertaakaan viime kuukausien aikana, vaikka olinhan juuri viettänyt kuukauden Ruotsissa. Tunsin olevani niin yksin.

Ensiavusta minut siirrettiinkin pian sisätautiosastolle. Siellä vietinkin reilun viikon, jotta fyysinen vointini kohenisi ennen psykiatriselle osastolle siirtämistä. Osastolla oleminen oli tuskallista. En saanut lainkaan psyykkistä tukea, jolloin syöminenkin oli mahdotonta. Vältin nenämahaletkun uskottelemalla lääkärille syöväni kyllä. Todellisuudesssa ruoat päätyivät Wc-pönttöön - kyllähän sitä hädässä keinot keksii. Oloni oli kamala. Kroppani huusi ravintoa, se janosi ruokaa, mutta en sitä itselleni voinut sallia. Painoni putosi muutamassa päivässä kuutisen kiloa, sillä turvotukset olivat niin kamalat.

Kun vihdoin pääsin psykiatrian osastolle sain luvan syödä. Annoin itselleni luvan syödä, sillä hoitajathan minut siihen "pakotti". Näin pystyin perustelemaan asian itselleni. Minulle tehtiin heti ruokailusuunnitelma, jota tulisi noudattaa. Hoitaja keräisi ruoat, voitelisi leivät ja vahtisi vieressäni niin kauan kunnes kaikki olisi syöty viimeistä murua myöten. Parhaiten minulle on jäänyt mieleen vappu, jonka osastolla tuolloin vietin. Olin ainoa potilas, joka ei kotilomille päässyt. Edessäni oli lounaalla herkullisen näköinen itsetehty munkki, jota mieleni hiemoitsi, mutta samalla kielsi. Itkin ja raivosin, en pystyisi siihen. Hoitajat eivät kuitenkaan antaneet periksi vaan kaikki tuli syödä.


Aluksi olin täysin sisähoidossa. En päässyt ulos yli kuukauteen, en edes pyörätuolissa. Liikkumattomuus ahdisti niin, että yritin epätoivoissani jumpata salaa huoneessani. Mutta eihän siitä todellisuudessa mitään hyötyä ollut. Tein vain hallaa itselleni. Ateriasuunnitelmaa muokattiin painonnousun mukaan. Pian pienin annoskokoni olikin jo nostettu suurimpaan. Vaikka sitä kuvitteleekin sairaimmillaan lihoavansa yhdestä ylimääräisestä kurkkuviipaleesta, on painon nostaminen todellisuudessa työlästä. Söin valtavia määriä, jotta painoni nousisi. Minuun sattui, ahdisti, pelotti, mutta söin kuin söinkin. Aluksi painoni vaan laski, mikä sai hoitajat epäilemään kaikenlaista: "näytä taskusi" - he sanoivat epäillessään piilottaneeni ruokia. He epäilivät myös oksentelua, joten vietin puoli tuntia hoitajien valvovien silmien alla jokaisen ruokailu jälkeen. En kuitenkaan tehnyt mitään vilpillistä, tuota pientä epätoivoista huonejumppaa lukuunottamatta, joten painon laskulle sekä hitaalle nousulle en itsekään syitä keksinyt.


Ahdistuis oli läsnä hetkittäin. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään, kun päässäni pyörivät vain ruoka, syöminen ja lihoaminen. Ainoa, mihin pystyin pakenemaan ahdistustani oli lukeminen. En tehnyt muuta kuin luin. Äitini kantoi minulle kassi kaupalla kirjastosta kirjoja, ja minä luin kuin viimeistä päivää. Se oli ainoa keino vangita ahdistavat ajatukset hetkeksi toisaalle. Edes tv:tä en voinut pelkästään katsoa, vaan minun tuli silloinkin lukea samalla. Tarvitsin monta aktiviteeettia, jotta keskittymiseni olisi suunnattu täysin pois ruoan ja ahdistuksen ajattelusta.


Vihdoin painoni lähti nousuun. Muistan sen tunteen aina, kun vaaka näytti enempää kuin aiemmin. Minuun iski paniikki, miten selviäisin? Miten saisin enää syödä? Mitä kamalaa minulle nyt tapahtuu? Tunteet myllersivät, olin ahdistunut. Sitä se oli - elämäni vielä pitkään osastolla. Minut herätettiin punnitusta varten aina aamu kuudelta. Nousin vaa´alle alushoususillani pelon sekaisin tuntein. Rukoilin lukeman näyttävän matalempaa, korkeintaan samaa kuin edellisellä kerralla. 


Elin ruokalusta ruokailuun. Niiden välillä pelkäsin tulevaa ruokailua, mutta samalla pelkäsin tulevaa nälkää - en enää koskaan haluaisi kokea nälkää. Aika oli muutenkin kaoottista, joten muistikuvani siitä ovat hieman heikot. Päällimmäisenä kuitenkin muistan sen heittelevien tunteiden valtavan laajan skaalan. Purin tuntojani niin hoitajille kuin läheisillenikin. Aina kun paino oli noussut tai vaikea ruokailu oli takana, sai äiti ensimmäisenä paniikkipuhelun, jossa huusin ja raivosin epätoivon vallassa."


Laura

Vääristynyt kehonkuva -pois se minusta!

Vaikka sairauteni ei lähtenyt liikkeelle koskaan laihduttamisesta, on se lopulta kulminoitunut ajatusten pyörimiseen painon ympärillä. Kun painoni alkoi sairauden alkuvaiheessa pudota, halusin sitä aina vaan lisää ja lisää. Laihtunut olo toi mukanaan euforian ja keveyden tunnetta, oli helppo olla. Vaikka fyysinen olo oli oikeasti kamala, vetämätön, toi aina vaan aleneva vaa´an lukema mukanaan uskomatonta hyvänolon tunnetta. Kun paino alkoi olla jo vakavasti alipainon puolella, eivät aivot enää ottaneet järkipuhetta vastaan. Pää eli aivan omaa elämäänsä, johon ei kuulunut muuta kuin minimaalinen syöminen ja alhaisemman painolukeman tavoittelu.

Jossain vaiheessa tajusin, että alhainen painolukema toi minulle sairaassa ajatusmaailmassani turvaa. Kun vaa´an lukema näytti alhaista, tarkoitti se lupaa syödä. Mitä alhaisempi paino oli, sen rohkeammin uskalsin syödä.  Ruokamäärieni minimaalisuus ei mennyt enää järkeeni, en tajunnut määrien olevan niin pieniä, että muuta mahdollisuutta ei ollutkaan kuin painon lasku. Tunsin oloni myös helpoksi, kun reidet eivät olleet "tiellä" ja oloni oli höyhenen kevyt.

Sen sijaan, että olisin katsellut kadulla ikäisiäsi naisia, vertasin kroppaani kehittymättömien nuorten tyttöjen vartaloihin -sairasta, eikö totta? Toisaalta taas koin - ja varsinkin koen nyt- "selvempiäkin" hetkiä, jolloin tunnen oman pikkutytön vartaloni rumaksi naisellisten ja kauniiden ystävieni seurassa; minähän olen ruma luukasa. Mutta tämä havainto on vain terve, askel kohti terveempää ajattelumallia. Valitettavasti saattaa mennä vain hetki, ja ajatus unohtuu.

Ajoittain ajattelen antavani mitä tahnsa, jos vain saisin takaisin normaalin painoni, jossa elelin onnellisena vuosia. Ottaisin normaalipainon vastaan, vaikka tällä sekunnilla, mikäli se kävisi niin helposti. Kaikki mitä painonnostamisen aikana tapahtuu, pelottaa vaan aivan valtavasti. Kun osastolla ollessa painoa nostetaan tarkoituksen mukaisesti melko nopeaakin tahtia, on tietoisuus oman kropan muutoksista valtaisaa. Ajatukset pyörivät vain siinä, mihin kohtaan on milloinkin tullut lisää lihaa luiden päälle, ja missä kohtaa ennen niin näkyvissä olleet luut ovat peittyneet. On vaikea hyväksyä tosiasiaa, että ennen sinulle sopineet lasten kokoa olevat vaatteet alkavat jäämään pieniksi ja joudut siirtymään aikuisten vaatteisiin. Kamalaa! Tunnet itsesi norsuksi, valaaksi ja kaikeksi siltä väliltä. Vaikka vaaka näyttäisi vielä rutkasti alipainoista lukemaa, et usko näkemääsi, vaan olet vakuuttunut siitä, että vaaka valehtelee.

Vähitellen muutokset kuitenkin ovat todellisia. Saat kuulla muilta kuinka on ihanaa, kun "olet saanut vähän lihaa luiden päälle". Jopa kommentti siitä, että "näytätpä sinä terveeltä", kuulostaa korvissasi aina vain samalta: olet lihonnut, olet lihava. Mutta ajatusmaailma voi muuttua. Olen itse kokenut sen, ja uskon siihen edelleenkin, vaikka nyt tuntuukin vaikealta. Helsingissä syömishäiriöyksikössä ollessani hoidossa, nostettiin painoani parissa kuukaudessa lähes 14 kiloa, normaalipainon alarajoille. Kuulostaa varmasti jokaisen anorektikon korvissa hurjalta, kamalalta, inhottavalta. Mutta siitä selviää -lupaan sen. Kun paino nousee, siihen tottuu. Jokainen lisääntynyt gramma tuntuu pahalta, mutta mieli sopeutuu. Kun painoa tulee lisää, saa aivotkin ravintoa ja ajatus taas selkiytyy. Haluan luottaa tähän nytkin, kun jokainen lisääntyvä gramma saa puristavan ahdistuksen tunteen rintaani.

Muistan ahdistuksen, mutta muistan myös sen levollisen mielen, jonka normaalipaino sai aikaan. Omaan kehoon oli vaikea sopeutua, sen myönnän. Mutta mielummin sopeudun normaalipainoiseen kehooni, kuin otan epävakaan ahdistuneen mielen. Normaalipainon myötä muistan mieleni olleen levollisempi, rauhallisempi. Olin taas oma vanha, rauhallinen itseni. En saanut järjettömiä raivo- ja itkupuuskia, ajatukseni oli taas kirkas ja selkeä.

Omaa kroppaansa voi oppia rakastamaan, haluan uskoa siihen. Se on ainoa, mikä meille on annettu, joten siihen on tyytyminen. Unelmoin toimivasta, fyysisesti vahvasta kehosta, joka toimii minun parhaakseni. En tavoittele täydellistä kroppaa, en. Ortoreksian ja anoreksian raja on niin häilyvä, että sitä riskiä en halua ottaa. Ja pakkohan se on uskoa muita - olen paljon kauniimpi normaali- kuin alipainoisena. Ainakin poikaystäväni on tyytyväinen :D Kuka haluaisi tyttöystäväkseen pikkupojan kropan omaavan "naisen", kun vaihtoehtona olisi oikeasti naisellisella vartalolla varustettu nainen.  Ja naisen kroppahan tarvitsee rasvaa toimiakseen oikein, muistakaamme se!


Tähän loppuun haluan lisätä vielä kuvan, jonka moni onkin varmaan nähnyt facebookissa. Näin oman vartalokuvansa kanssa taistelevana tämä kuva herätti minussa monenlaisia tunteita. Mitä ajatuksia se saa teissä aikaan? Vaikka oma kehonkuvani onkin vielä ajoittain niin sairas kuin mahdollista, liputan suuresti alarivin puolesta! Naisellisuus kunniaan, eikö niin? :)


Naisellisempaa kroppaa tavoitteleva Laura

Elämältä saa mitä tilaa

"Elämältä saa mitä tilaa. Uhri pysyy uhrina, ruikuttaja ruikuttajana. Kun antaa enemmän tilaa plusmerkkisille asioille, niitä alkaa ilmaantua elämään. Ihmisten kannattaisi enemmän unelmoida ja visualisoida unelmiaan."
                                             
Tällaisen mietelmän revin joskus itselleni talteen jostakin naisten lehdestä, sillä se herätti minussa paljon ajatuksia. Aika ajoin olen palannut tuon irtirepäistyn lehtileikkeen ääreen ja pohtinut sen sanomaa tarkemmin. Kun asiaa rupeaa tarkemmin miettimään, sopii kyseinen ajatelma minulle kuin nenä päähän. Äitini on aina valittanut minun olevani luonteeltani perus pessimisti, joka näkee asioissa vain huonoja puolia. Usein loukkaantuneena otan kommentin vastaan: "enhän minä nyt mikään pessimisti ole, mutta kun se ja se asia vaan on niin huonosti".  Joudun kuitenkin tunnustamaan häpeissäni äitini olevan oikeassa. Vaikka sairastamiseni on raskasta, ei asenteeni tilannetta ainakaan helpota. Monesti sorrun myös ajatuksiin " en pysty" ja "eihän minusta siihen nyt ole". Yltiöpositiivinen poikaystäväni kieltää tällaiset lauseet minulta järjestelmällisesti ja sanoo: "kyllä sinä pystyt ja osaat, kunhan vaan yrität".

Yleinen pessimistisyys ei rajoitu minulla vain sairauteeni. Olen aina sortunut pessimistiseen ajatteluun, ehkäpä siinä uskossa, että "pessimisti ei pety". Huomaan monesti oikein lietsovani negatiivissävytteisiä ajatuksia ja hokevani epäonnistuvani jossakin yrityksessäni. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että asiaan on tultava muutos. Haluan uskoa positiivisen ajattelun voimaan. Jos ihminen jää kieriskelemään itsesäälissä ja murheissaan, ei hän elämältä mitään positiivista voikaan saada. Kun uskaltaa päästää irti negatiivisista ajatuksista, voi avata silmänsä niille hyville asioille, joita omassa elämässä on. Kaikilla niitä varmasti on - edes pienen pieniä sellaisia. Nyt en suinkaan tarkoita, että voidakseen löytää elämästään positiivisia asioita, tulee kaiken olla mallillaan. Vaikka elämä kuinka murjoisi, löytyy jokunen kultahippunen varmasti jokaisen ihmisen jokaisesta päivästä.

Itse haluan aloittaa ajattelemalla, että minähän paranen. Haluan parantua tästä kaameasta sairaudesta, vaikka se veisi minulta voimia, vaatisi miljoonia kyyneliä ja aiheuttaisi valtaisaa ahdistusta. Haluan muuttaa ajatteluani siihen suuntaa, että minähän tulen parantumanaan. Minä pystyn muuttamaan käsitystäni syömisestä. Jos olen oppinut vääränlaisen syömiskäyttäytymisen, voin oppia uudelleen myös sen oikean. Haluan oppia, että ruoka ei ole viholliseni, vaan elinehto, nautinnon lähde, asia, joka on minulle hyväksi. Haluan kumota kaikki vääristyneet ajatukset, jotka olen ruoasta päässäni muodostanut.

Vaikka joudunkin myöntämään äitini toteamuksen pessimistisestä luonteestani todeksi, uskon silti unelmien ja haaveilun voimaan - aivan kuten lehtileikkeessä kehotetaan tekemään. Olen aina ollut kova unelmoimaan ja haaveilemaan. Minulla on aina ollut selkeänä kuva siitä, mitä haluan tulevaisuuden minulle tuovan tullessaan. En vaadi mitään ihmeellistä, aivan vaan tavallisia asioita. Unelmoin perheestä, työstä josta nautin, sekä rakkaitteni että ystävieni säilymisestä elämässäni. Joka kerta kun luen lehdestä entisen anorektikon parantumistarinan, tulen onneliseksi ja uskon taas omiin mahdollisuuksiini. Ette uskokaan, miltä tuntuu lukea anoreksiaa sairastaneen henkilön tulleen raskaaksi. Josko minäkään en olisi vielä sairaudellani tuhonnut itseltäni tätä mahdollisuutta? Jos tuo toinenkin, niin miksen minäkin?

Ja mitäpä sitä haaveilemaan tulevaisuuden asioilla, kun elämässäni on aivan mahtavia asioita jo nyt. Vaikka sairaus painaa päälle ja mieliala on usein maassa, on minulla oikeasti niin moni asia mallillaan elämässäni: rakastava poikaystävä, perhe, ystäviä, ammatti, ihana koti ja viimeisenä, muittei suinkaan vähäisimpänä, ihanista ihanin pieni koirani. Nyt vain pitää jaksaa taistella, etten sairauteni vuoksi menetä näitä asioita.

Mitä jos uloittaisinkin positiivisen ajattelun päivittäiseen elämääni ja tekisin päivistäni sillä tavalla mielekkäämpiä. Ajatuksilla siitä, mitä hyvää näen juuri tässä hetkessä. Katsoessani ulos ikkunasta, näen kauniin talvimaiseman: pakkasilman, lunta ja auringon paistetta. Mikä voisikaan olla sen kauniimpi näky? Saan istua tässä koneen ääressä tekemässä sitä, mistä tällä hetkellä todella nautin: kirjoittamisesta. Minulla ei ole kiire mihinkään ja saan vain olla. Minulle tulee tänään vieraita, joiden seurasta saan nauttia. Niin poikaystävä, äiti kuin siskonikin tulevat kylään. Oltuani pitkiäkin aikoja osastolla, tunnen välillä valtavaa yksinäisyyttä, joten en voisi olla onnellismpi, kun tiedän saavani vieraita tänään. Voisinkin ottaa tästä päivästä lähtien tavaksi kirjata ylös niitä päivän pieniä iloja, joita mieleeni tulee. Se voisi auttaa tekemään niistä suurista murheista edes hieman pienempiä.

Loppuun vielä loistava ajatus elämästä nauttimisesta, jonka kirjailija Riikka Pulkkinen eräässä lehdessä toi julki:

"Perustelematon ilo on tärkeää. Teen ystävieni kanssa toistuvasti suunniteltuja ylilyöntejä elämästä nauttimisessa. Ostamme tavallisena keskiviikkona ensin kuohuviiniä ja leivoksia, jonka jälkeen mietimme, mitä ihanaa vielä hankkisimme. Ehkä kukkia? Jaettu ylenpalttisuus on ystävyyden ja rakkauden keskeinen piirre. Ei ole päivää, jona ei ole syytä juhlia."





Näihin sanoihin,

Laura

Rohkeutta - sitä sinulle toivon

 Itse havahduin ahdistukseeni ja muuttuneeseen syömiskäyttäytymiseeni hyvinkin pian ja sairaudentuntoni oli vahva. Näin ei kuitenkaan kaikilla ole, vaan moni elää sairauden aiheuttaman euforian pauloissa ymmärtämättä tilanteensa vakavuutta. Mutta kun syömishäiriöön sairastunut alkaa vihdoin havahtua itsessään tapahtuneeseen muutokseen, on kultaakin kalliimpaa saada apua mahdollisimman pian. Jos sairastuneella itsellään ei siihen ole voimia, olisi hienoa, jos hän saisi läheisiltään apua. Aina sairastunut ei kuitenkaan edes halua apua, vaan haluaa elää omassa kaventuneessa syömishäiriöisen maailmassaan. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Kerroin aiemmin kirjoitelleeni syömishäiriöisille tarkoitettua vastaanottoa pitävän Linda Taakalan kanssa viikoittain ollessani työharjoittelussa Ruotsissa keväällä 2009 (Takaisin ahdinkoni lähteille). Tässä lainauksia Lindan minulle kirjoittamista kirjeistä. Nämä tekstinpätkät kuvaavat mielestäni hyvin sitä sairauden mahtia, jota vastaan taistelemme, ja sen sairauden äänen tunnistamista. Toivottavasti tekstit herättävät teissäkin ajatuksia - minut ne piti järjissäni vaikeimpina hetkinä, kun olin kaukana kotoa, poissa läheisteni luota.


"On ymmärrettävää ja tavallista, että syömishäiriön toteaminen omassa itsessä on asia, jonka ei haluaisi olevan niin vaikea kuin se on. Syömishäiriöön sairastumisen taustalla voi olla kriisi ja siihen sairastuminen on myös aina kriisi. Syömishäiriöön sairastumisen paljastuminen itselle on psykologinen kriisi ja voimakkaana elämänkokemuksena, elämäntilanteen ja minäkuvan muutoksena, se herättää myös voimakkaan suojautumisen. Sinulla esimerkiksi tuntuu olevan käynnissä sekä syömishäiriön havaitseminen, että siltä "sokeutuminen". Ja sokeutuminen saattaa toimia suojana tilanteen todellista hämmentävyyttä vastaan. Elät kuitenkin kuin kahta elämää. Ja nyt se elämä, jossa olet tavallinen vaihto-oppilas, jaksat muuttaa ulkomaille ja tehdä vaikka mitä ja vielä kokea, että kehosi voi melko hyvin, pitää yllä normaaliuden mielikuvaa ja samalla voi kuitenkin tukea sairauden etenemistä.


Kaikissa elämän kriiseissä ihminen ajautuu aina ensimmäisenä ns. sokkivaiheeseen, jossa puolustaudutaan voimakkaasti koetulta menetykseltä. Puolustautuminen ilmenee esimerkiksi asian mitätöinnillä, tunteettomuudella, "unohtamisella", vähättelyllä, taikka rationaalisella ylijärkeistämisellä. Käytännössä tämä vaihe voi aiheuttaa yliaktiivisuutta ym. käyttäytymistä, joka ikään kuin ylläpitää asian tai menetyksen nousemista mielen todellisuuteen. Mielestäni sinun syömishäiriössäsi ilmenee tämän sokkivaiheen piirteitä ja samoin kriisiä seuraavaan tyypillisen reaktiovaiheen piirteitä. Reaktiovaiheessa koettu menetys (syömishäiriössä terveys ja mielen- sekä elämänhallinta), tulee todeksi tunteissa, ajatuksissa ja fyysisessä kokemuksessa. 


Näissä vaiheissa on todella tärkeää luoda rauhaa ja turvallisuutta, jossa uskaltaa pysähtyä oman elämän todellisuuden edessä. Minun mielestäni sinä onnistuit hienosti pysähtymään silloin, kun tartuit tilanteeseesi ja hait apua. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että muutokseen astuaksesi olisi pysähtymisen oltava kokonaisvaltaisempi, jotta todella voisit edetä muutosvaiheeseen, työstämään tilnnettasi, löytämään omat kyvyt muutokseen. Tuntuu täysin toissijaiselta, että olet siellä elämässä normaalia opiskelijaelämää, jos syömishäiriön vaatima pysähdys ja toipumiseen keskittyminen eivät saa tilaa.


Jotta pelastut anoreksian tuhoavalta voimalta ja voit jatkaa normaalia elämääsi, on sinun heittäydyttävä tavalla tai toisella suruun ja tuskaan, joka tulee pintaan häiriintyneistä ihanteista irrottautuessasi. Syömishäiriöissä henkilökohtaiset arvot sairastuvat ja vaihtuvat sairaisiin arvoihin - arvoihin, joiden mukaan eläminen vie elämän.


Nyt ollaan siinä haastavassa kynnyksenylitysvaiheessa, jossa sinun on löydettävä muutostyöskentelysi langanpää, saatava tunneyhteys muutosvoimaasi, ja voit alkaa askel askeleelta edistää terveyttäsi.  Vaikeuden tunne on valtava, mutta jokainen syömishäiriöstä selviytyjä on kuitenkin oman muutosrohkeutensa ja -taitonsa joutunut ja kyennyt itsestään löytämään."


Tässä siis Lindan ajatuksia minulle. Kirjoitin hänelle kuin henkeni hädässä, sillä niin kovin ahdistunut olin. Hain häneltä vakuuttelua siile, että olin oikeasti sairas, ja että minulla olisi oikeasti oikeus apuun. Linda oli läheisteni lisäksi turva ja tuki minulle tuolloin - toivottavasti myös sinä olet tarpeeksi rohkea ottamaan ensimmäisen askeleen eteenpäin, myöntämään sairastuneesi ja hankkimaan apua.

Rohkeutta toivottaen,

Laura

Teini-ikäisten hömpötystä(kö)?

Anoreksia - teini-ikäisten huomionhakuisten tyttöjen pelleilysairaus - niinhän se menee, vai? Ei todellakaan, sanon minä. Monella tuntuu olevan melko stereotyyppinen käsitys anoreksiasta ja siihen sairastuneista tytöistä - ja miksei pojistakin. Monen mielikuvissa anoreksiassa on ainoastaan kysymys laihduttamisesta, luurangonlaihan kropan saavuttamisesta ja syömättömyyden hienoudesta. Näin ei suinkaan ole. Sairastumisen syitä on yhtä paljon kuin meitä anorektikkojakin.

Itselläni sairastuminen ei lainkaan lähtenyt laihduttamisesta, kuten joskus aiemmin olenkin jo maininnut. Vaikka toki löysinkin epäkohtia vartalostani, en kokenut sen suurempaa tarvetta ruveta laihduttamaan. Vartalon epäkohtien etsiminen oli ainoastaan tyttöjen välistä leikkimielistä puhetta, joka ei johtanutkaan aluksi mihinkään. Täydellisyyttä kuitenkin hain, en suinkaan vartalooni, vaan aivan johonkin muuhun.

Peruskouluaikoina sekä lukiossa olin tunnollinen oppilas, mutta en missään nimessä täyden kympin oppilas. Olin kova stressaamaan, mutta huonommatkaan numerot eivät maailmaani kaataneet. Olen aina ollut ujo, mikä vaikeutti lukuisissa harrastuksissani käyntiä. Pelasin ringetteä, jalkapalloa, hiihdin ja soitin pianoa. Harrastukset tuntuivat välillä pahalta, sillä surkea itseluottamukseni esti minua nauttimasta lajeista, joista oikeasti pidin. Pelkäsin pettymyksiä ja epäonnistumisia enemmän kuin mitään, mikä oli suurena esteenä kehittymiselleni.

Lukiosta sain itseäni tyydyttävät paperit ja hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lahden ammattikorkeakouluun. Suureksi ilokseni pääsi kuin pääsinkin kouluun, ja muutto Lahteen omilleni oli edessä. Olin innoissani. En kokenut lainkaan vaikeuksia itsenäistymisessä - näin sen sijaan haasteena, mahdollisuutena johonkin uuteen ja upeaan.

Luonteeni perusteella voisin lunnehtia itseäni perusanorektikoksi: kiltti, tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä. Kiltti olin ollut aina, samoin tunnollinen. Koulunikin olin aina hoitanut mallikkaasti, mutta perfektionisti nosti minussa päätään vasta ammattikorkekoulussa. Miksi? Sitä en tiedä vieläkään. Jo alusta alkaen minulle oli selkeää, että halusin pärjätä hyvin. Olin terve, liikunnallinen ja hoidin kouluni kunnialla. Näin elelinkin Lahdessa kaksi pitkää vuotta, kunnes sairastuin. Syitä voin vain arvuutella. Aloin tavoitella kaikessa täydellisyyttä. Minun tuli pärjätä koulussa, saada mahdollisimman hyviä arvosanoja - vain parhaat kelpasivat. Urheilussa en totisestikaan saisi jäädä ystävälleni kakkoseksi. Minun piti parantaa suorituksiani, aina vain parantaa. Lopulta elämääni ei mahtunut muuta kuin täydellisyyden tavoittelu. Pian kuitenkin totesin, etten voisi olla täydellinen kaikessa. Yhden keinon kuitenkin keksin. Syömisestä - tai oikeastaan syömättömyydestä- löysin lopulta tähän vastauksen. Lopun te sitten jo tiedättekin.

Olin luonteeltani heikko, mutta toisaalta taas liiankin vahva. Olin heikko siinä suhteessa, etten uskonut kelpaavani sellaisena kuin olin. Vahvan minusta taas teki se kaikki itsekuri, jolla piiskasin itseni järjettömään liikkumiseen ja niukkaan syömiseen. Hain niistä paremmuuden tunnetta. Sain voimaa, jollaista en ollut ennen kokenut. Euforia ei vaan valitettavasti kestänyt kovin pitkään, kun fyysiset oireet ja ahdistus astuivat mukaan kuvaan. Tästä huolimatta koin silti olevani parempi kuin muut, kun söin ihan olemattomia määriä. Miten sairas ihminen voikaan olla, kun ahdistuksen syövereissä tuntee silti sairasta mielihyvää syömättömyydestä? Mielihyvää siitä, mikää saa sinut oikeasti voimaan pahoin?

Sairaus on kuitenkin niin vahva, että kun sille antaa pikkusormensa, se nielaisee sinut kokonaan. Ja paluuta ei ole - ei ainakaan ilman pitkää ja uuvuttavaa taistelua.

Syy tähän tekstiini on kuitenkin seuraava: kumota kaikki stereotyyppiset ajattelumallit anorektikoista.  Emme hae huomiota tavalla jolla ihmiset kuvittelevat meidän hakevan, emmekö nauti sairaudesta tavalla, jolla ihmiset meidän kuvittelevat nauttivan. Nyt voin tietenkin puhua vain omasta puolestani. Pystyn ajattelemaan asiaa jo monelta eri kantilta, sillä koen olevani jo enemmän voiton puolella sairauteni kannalta katsottuna.

Voimme etsiä syitä sairaudellemme mediasta, sen luomasta kauneusihanteesta, vääränlaisesta kasvatuksesta, koulukiusaamisesta tai ihan mistä vaan, mutta tärkeintä kuitenkin on, että sairastunutta autetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja mahdollisimman oikein keinoin. En halua itse syyttää ketään sairastumisestani, en edes itseäni, enkä varsinkaan perhettäni tai pieleenmennyttä itsenäistymisvaihetta. Uskon sairastumiseni olevan monen eri tekijän summa. Kamalimmalta tuntuu, kun jotkut tahot syyttävät anorektikkojen perheitä, perhesuhteita tms. Tottakai sairastumisen taustalla voi olla pahakin trauma, mutta sairastua voi ilman sen näkyvämpääkin syytä - syyt ovat aina jossain syvemmällä, tai sitten vain pienen pieni lumipallo saa aikaan ison lumivyöryn. Joten lopetetaan itsemme ja perheidemme syyttely. Eihän kukaan ole tahallaan sairastunut.

Laura


P.s. Loppuun haluan kuitenkin vielä tuoda sen näkökulman esiin, että joidenkin kohdalla anoreksia lähtee kuin lähteekin laihduttamisesta. Perheen, koulukaverin tai vaikka tuiki tuntemattoman tädin huomautus haavoittuavaisessa iässä olevan nuoren vartalosta, voi itää nuoren mieleen siemenen, josta anorektinen ajattelu lähtee itämään. Kun laihdutus alkaa ja paino putoaa, ei ihminen pysty enää rationaaliseen ajatteluun ja mahdollisuus sairastua vakavaankin anoreksiaan mahdollistuu. Miettikäämme siis kaikki, mitä suustamme päästämme. Se pieni viattomaksikin ajateltu huomautus voi saada aikaan jotain suurta ja ikävää.

Rekkamiehen annoskoot - ja karkkia vielä kaupan päälle!

Sairaalahoidossa ollessani, minulla on ollut jos jonkinmoisia ateriasuunnitelmia. Ensimmäisen kerran sairaalaan tullessani aloitin aivan pienimmästä koosta, jotta vähäisellä ravinnolla ollut kroppani tottuisi taas ruokaan. Vähitellen annoskokoa nostettiin ja lopulta se oli niin valtava, että isoimmatkaan miehet osastolla eivät sellaisia syöneet. Helsingissä syömishäiriöyksikössä annoskokoa nostettiin heti, mikäli paino ei noussut kilon viikkovauhdilla. Apuna käytettiin myös lisäravinnejuomia. Helppoa se missään vaiheessa ei ole ollut, sitä en sano. Olen itkenyt ja syönyt, itkenyt hieman lisää ja syönyt. Hoitajat ovat istuneet vieressä ja vahtineet. Syönyt kuitenkin olen.

Nyt kun olen taas osastolla ja pääni on jo hieman selvemmillä vesillä, halusin itse ottaa rohkean askeleen eteenpäin ja kasvattaa keskikokoisen annoskokoni kaikkein suurimpaan (tästä suuren suurta huonoa omaatuntoa tosin potien). Kohtalotoverini kehotti ottamaan asian huumorilla - pienellä tytöllä rekkamiehen annokset. Vaikeimpina hetkinä en toki asialle pysty nauramaan, mutta onhan se huvittavaa, kun pienikokoisen tytön tarjotin on ahdettu niin täyteen ruokaa, että tila meinaa loppua kesken. Esimerkki toissapäiväisestä päivällisestäni: tarjottimellani keikkui kaksi lautasellista keittoa, kaksi kupillista kiisseliä sekä kaksi burritoa. Lisäksi jouduin ateriasuunnitelmani mukaan lisäämään siihen vielä leivän, piimän sekä täytekeksin. Jos jotain lisähupia tästä asiasta vielä etsitään, niin ruoat mahtuvat minuun melkolailla hyvin. Aina ei näin tietenkään ole, mutta on päiviä, jolloin menee vain tunti ja vatsani huutaa ruokaa jälleen. Kummallista. Kun anorektikon keho on joutunut sinnittelemään niin pitkään vähällä ruoalla, se huutaa ruokaa kuin hengen hädässä. Ahdistuksen hetkinä yritänkin perustella itselleni, että kroppani tarvitsee jokaisen murusen ruokaa; ruoka on sille lääkettä.

Vaikka kroppa huutaakin ruokaa ja lihakset rakennusaineita, nousee paino tasaista vauhtia. Pahimmissa kuvitelmissaan anorektikko luulee lihoavansa kilon jopa päivässä, siltähän se tuntuu kun ruokailuita on kuusi kertaa päivässä ja vatsa pinkeänä kuin koripallo. Itsekin pelkään painon nousua aivan valtavasti - sitä ei osaa edes sanoin kuvailla. Mutta heikkoina hetkinä yritän ottaa järjen käteeni ja ajatella rationaalisesti: en vain yksinkertyaisesti voi jäädä tämän painoiseksi! Jotta voin elää normaalia elämää, on minun oltava normaalipainoinen. Ja tämän saavuttaakseni, en voi tehdä muta kuin syödä, syödä ja syödä.

Anorektikko kieltää itseltään usein kaikenlaiset herkut. Toiset taas skippaavat normaaleja aterioita, jotta voisivat sallia itselleen herkkuja. Sairauteni pahimmissa vaiheissa en voinut kuvitellakaan suovani itselleni jotain hyvää - minulle se kun on karkki, se kaikkein rakkain herkku. Mutta arvatkaapas mitä? Nyt minun on pakko syödä karkkia, jopa päivittäin. Jo Helsingissä ollessani meille opetettiin, että herkuttelu kuuluu normaaliin syömiskäyttäytymiseen. Siellä välipalana oli aina jotain hyvää, päivällisellä jälkiruoka ja loppuvaiheessa lisäravinnejuomani muutettiin karkiksi. Jos ei nyt ajatella sitä valtavaa ahdistusta, häpeää, huonommuuden tunnetta ja huonoa omaatuntoa, jota herkkujen syönti aiheuttaa, yrittäkäämme sen sijaan nauttia tästä mahdollisuudesta! Mikä onkaan kivempi ajatus, kun iltapalan jälkeen istahtaa alas hyvän lehden ääreen karkkikulho kourassa tai mutustella nameja hyvän sarjan pyöriessä taustalla?

Muiden kommentit annoskokojesi suuruudesta kannattaa jättää omaan arvoonsa. Muistan eräänkin vanhemman rouvan osastolla, joka sai minut päivittäin itkemään huomauttelemalla annoskokojeni suuruudesta. Sinähän syöt kuin hevonen, hän aina sanoi. Voitte varmaan kuvitella miltä tämä tuntui. Tosiasia kuitenkin on se, että painonnostovaiheessa annoskokojen tulee olla valtavia. Vasta täällä osastolla aina huomaan, miten pikkuruisia annokseni ovat olleet kotona oikean kokoisiin annoksiin verrattuna. Tällä kertaa tavoitteenani onkin hakea rohkaistusta täältä osastolta riittävään syömiseen kotona. Täällä kun ulkoiluni ovat vielä rajatut, tulee ruoan määrän lisääntyä kotona kulutuksen kasvun myötä. Varsinkin töihin mennessäni minun on pakko oppia luottamaan nälkäviesteihini ja syömään niiden mukaan. Jos kerran vatsa kurnii, niin silloinhan syödään! Ja jokaisella meillä on omanlaisensa energian tarve; toinen pärjää vähemmällä, toinen taas vaatii tuplasti enemmän.

Se miten paljon syöt ja mitä syöt, ei kuulu kenellekään muulle. Muuta eivät tiedä tilannettasi, eikä heillä ole oikeutta siihen arvostelemalla puuttua. Usein minuun iskostuu tunne, että olen syöppö ja ahne, joka syö aivan liikaa. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan ole todellisia. Ne ovat vain sairauden lähettämiä viestejä, jotka pyrkivät musertamaan anorektikon mielen pala palalta. Ennen olisin sortunut tuon syyllisyyden alle ja syönyt annokseni itkun kanssa - jos olisin syönyt ollenkaan. Nyt jo hieman terveemmän pääkopan omistavana, osaan erotella toisen ihmisen tilanteen minun tilanteestani: olen aivan oma yksilöni, jolla on aivan oma tilanteensa. Olen alipainoinen, joka opettelee syömään normaalisti. Todellisuudessa minun annosteni tulisi vastata ison miehen annoskokoja, jotta tulosta saataisiin aikaan. Isäni tapana onkin sanoa, että muita ei oikeasti kiinnosta lainkaan tekemisesi, eikä varsinkaan se mitä syöt. Jättäkäämme siis muiden ajatukset omaan arvoonsa ja nauttikaamme ruoasta - hyvillä mielin!

Laura

Julius - oma pieni psykiatrini

Vaikka nyt tuntuukin siltä, että valonpilkahduksia elämässä on vaikeampia löytää, on niitä aina olemassa. Haluaisinkin jakaa teidän kanssa yhden elämäni tärkeimmän valon lähteen - rakkaan koirani Juliuksen. Olin kolmannella sairaalajaksollani täällä Hämmenlinnan osastolla, kun lääkäri toi esiin eläinten terapeuttisen vaikutuksen. Olin jo pienestä pitäen haaveillut koirasta, jota koskaan en kuitenkaan saanut. Lääkäri kuitenkin puhui koiran hoitavasta vaikutuksesta - se olisi enemmän kuin kymmenen psykiatria.

Tästä ajatuksesta innostuneena aloin tutkia netistä erilaisia kennelsivustoja ja löysin kuvan pienestä vastasyntyneestä kääröstä; se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tiesin, että tässä tulisi olemaan minun pikkuiseni. Otin yhteyttä omistajaan ja varasin pikkuisen perhoskoiran pennun itselleni. Siitä päivästä lähtien laskin päiviä siihen, kun saisin pennun hakea kotiin. Sain aivan uudenlaista sisältöä osastolla viettämiini päiviini: tutkin koirasivustoja, katselin kuvia toinen toistaan hienommista koiratarvikkeista, sekä pyysin lääkäriltä päivälomaa, jotta pääsisin koiratarvikeostoksille. Elämälläni tuntui taas olevan merkitystä. Kävimme myös yhden päiväloman aikana koko perheen voimin katsomassa pentua ja tuntui kauhealta ajatukselta, etten sitä mukaani vielä saisi.


Samana päivänä, kun osastolta kotiuduin (sattui olemaan perjantai 13. päivä - olisiko kenties onnenpäiväni), suuntasimme kohti Turkua, jossa pikkuiseni minua odottikin jo. Saimme matkaamme pienen täreisevän käärön, jolle illalla syötin sormenpäästäni viiliä, ja jonka laitoin nukkumaan hänen omaan petiinsä sänkyni viereen. Aluksi Julius vaikutti hieman paralta, mutta nyt vanhemmiten hänestä on kuoriutunut reipas, eloisa ja ihmisrakas koira, jota parempaa saa etsiä.

Valitettavasti vointini ailahtelusta johtuen, on Julius ollut lähinnä vanhemmillani hoidossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi pikkuistani päivittäin. Koen syyllisyyttä ja suurta huonommuuden tunnetta siitä, etten pysty Juliuksesta juuri nyt huolehtimaan, mutta vielä sen aika koittaa. Äitini tosin totesi kerran, että Juliuksella on ollut terapeuttinen vaikutus myös heihin. Näin he ovat pystyneet konkreettisesti auttamaan minua, ja onhan Julius pitänyt heidän ajatuksiaan poissa minun sairaudestani, tuonut muuta ajateltavaa. On uskomatonta, miten tärkeä otus pienestä karvapallerosta on meille kaikille voinut tulla.

Toivon, että parannuttuani voin ottaa enemmän Juliusta itselleni ja jakaa enemmän vastuuta hänestä äitini ja isäni kanssa. Juliuksesta on tullut koko perheen koira, niin tärkeä meille kaikille. Enää eivät voisi vanhempanikaan kuvitella elävänsä ilman sitä pientä eloisaa papillonin pentua. Hauskan asiasta tekee vielä se, että isäni oli perheessämme se, joka koiran ottamista vastusti eniten - nyt hän ei voisi kuvitellakaan elämää ilman Juliusta. Niin ne mielet muuttuva - ja hyvä niin :)

Yksi asia, mikä tekee Juliuksesta aivan upean koiran näin anorektikon näkökulmasta on sen lenkkeilyaktiivisuus: se ei todellakaan ole mikään super lenkkikoira. Juliuksen kanssa liikunta pysyy aisoissa, kun monesti lenkit menevät Juliuksen osalta istumiseksi. Ei pääse ainakaan pakkoliikunta jylläämään Juliuksen kanssa lenkkeillessä :D

Vaikka koenkin nyt paljon huonommuuden ja turhuuden tunteita, saa Julius minut tuntemaan itseni aina tärkeäksi. On ihanaa nähdä, miten toinen riemastuu niin kovin näkemisestäni. Tulee tunne, että todella merkitsen hänelle jotakin. Tosin hän on kyllä hyvin innostuvaa sorttia kaikista - joten mene ja tiedä :D

Ollessani viime osastojaksolla Julius kävi ilahduttamassa minua myös sairaalalla. Pikku-Jullen näkeminen antoi minulle rutkasti voimia jaksaa ja antaa vieläkin. Pelkäsin pitkän sairaalajakson vuoksi, että kuinkakohan hän enää minua muistaa, mutta muistihan hän. Äidillä on tapana kertoa Juliukselle aina, kun ovat minua tulossa tapaamaan, ja pelkän nimeni kuuleminen saa pikkuisen riemastuneeksi. Nyt vaan kova tsemppi päälle täällä osastolla, jotta saan taas voimia jaksaa huolehtia Juliuksesta, ja että pääsen kotiin nauttimaan hänen seurastaan! :)


Laura

Ilman läheisiäni en olisi mitään

Anoreksiaa sairastavan maailma pyörii valitettavan usein ainoastaan oman navan ympärillä. Kaikki puheenaiheet läheistesi kanssa koskevat sinua ja sairauttasi. He ovat joutuneet seuraamaan sivusta sairastumistasi, sairautesi pahenemista sekä taistelua sen musertavaa voimaa vastaan. Anorektikko tarvitsee kaiken tuen, mitä läheiset ovat valmiita antamaan. Mutta kuka auttaa läheisiäsi. Anorektikko ei itse pysty useinkaan ajattelemaan asioita muiden kannalta, kun sairaus jyllää voimakkaimmillaan.



Itse olen onnekas. Minulla on poikaystävä, vanhemmat, sisarukset, ystävät ja muut sukulaiset, jotka ovat olleet tukenani koko sairauteni ajan. Ilman heitä minua ei enää olisi. Heiltä olen saanut voimia jaksaa, ymmärrystä ja tukea, vaikka itse en ole voinut antaa heille mitään takaisin. Koenkin tästä ajoittain valtavaa syyllisyyttä. Miksi minä aiheutan heille niin valtavaa tuskaa tuhoamalla itseäni pala palalta? Isä haki minut Ruotsista henkihievärissä, äiti on kuunnellut murheitani ja käynyt katsomassa sairaalassa, ja poikaystäväni on huolehtinut päivittäin siitä, että syön. En halua enää jatkaa näin.


Olen monesti pohtinut läheisen tekemän itsemurhan aiheuttamaa tuskaa itsemurhan tehneen omaisille. Olen aina miettinyt, miten kukaan voi tehdä läheiselleen niin. Olen joutunut kuitenkin menemään itseeni ja pohtimaan asiaa omalta kannaltani. Miten minun tilanteeni olisi tässä poikkeus? Vaikka koskaan en ole halunnut kuolla tai päättää elämääni, olen siitä huolimatta tuhonnut itseäni, kuihduttanut itseni pois vähä vähältä. Anoreksia on kuin tekisi hidasta itsemurhaa. On ollut lähellä, että sydämeni olisi pettänyt minä hetkenä hyvänsä. Vasta nyt paremmassa kunnossa ollessani tajuan asian raakuuden, ja pystyn vihdoin ajattelemaan asiaa läheisteni näkökulmasta. Olen itsekäs - siitä ei pääse mihinkään. Tahallani sitä kuitenkaan en ole, enhän itse ole sairauttani valinnut.


Vaikka osastohoidossa ollessani  hoitajilta pitäisi saada suurin tuki, koen saaneeni paljon enemmän apua läheisiltäni. Läheiseni ovat ensimmäisiä, jotka saavat kuulla ahdistuksestani, ja jotka kuuntelevat huoliani. Heille uskallan olla rehellinen, huutaa ja raivota ilman häpeän tunnetta. Kiitos heille siitä.


Haluan itseni, mutta myös läheisteni vuoksi päästä eroon tästä sairaudesta. Haluan olla nainen, jonka poikaystävän tai äidin ei tarvitse huolehtia olenko syönyt, miten huolehdin päivän ruokailut, tai miten voin lähteä reissuun jossa ruokailut tulisivat olemaan epäsäännöllisiä. Paras lahja ja kiitos, jonka voin siis läheisilleni antaa, on parantuminen. Haluan osoittaa heille, että olen luottamuksen arvoinen. En halua heidän kärsivän enää yhtään.


Laura

Takaisin ahdinkoni lähteille

Aloitin blogini kertomalla, kuinka syömishäiriökäyttäytymiseni alkoi ja pikkuhiljaa eteni anoreksiaksi (Se oli menoa sitten - anoreksia tuli ja vei sekä Apua etsimässä). Nyt jatkankin siitä, mihin viimeksi jäin.

"Minulla oli suunnitelmissa lähteä Ruotsiin työharjoitteluun Varbergin sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Takaraivossani takoi ajatus siitä, että minun tulisi saada asiat kuntoon ennen lähtöäni, jonka vuoksi olin valmis ottamaan kaiken tarjotun avun vastaan. Aloitin käynnit Lindamariassa (http://www.lindamaria.fi/) Linda Taakalan luona. Lindan vastaanotto sijaitsi Hotelli Tallukassa Asikkalassa, joka oli kaikeksi onnekseni opiskelupaikkani Lahden naapurikunta. Yksi käyntikerta oli kestoltaan puolitoista tuntia ja maksoi lähemmäs sata euroa. Vanhempani olivat kuitenkin valmiita maksamaan käynnit, sillä hekin alkoivat olla tosissaan huolissaan minusta ja näkivät ahdinkoni. Kävin Lindan luona yhteensä neljä kertaa. Sain kertoa hänelle avoimesti ja rehellisesti ajatuksistani. Minua helpotti tieto siitä, että hän todella tiesi, mitä kävin läpi, sillä hän itse oli aikoinaan kokenut aivan saman. Koin myös, että saatoin olla hänelle täysin rehellinen, sillä minun ei tarvinnut pelätä loukkaavani häntä. Vaikka kerroinkin asioistani avoimesti myös läheisilleni, pelkäsin koko ajan lisääväni heidän huoltaan, jonka vuoksi en voinut olla täysin rehellinen.

Lindalta sain tietoa fyysistä vaivoistani enemmän, ja sain purkaa avoimesti ahdistustani hänelle. Kävimme läpi sairauden syntyä ja etenemistä, sekä teimme ruokasuunnitelmia, joita tulevaisuudessa pyrkisin noudattamaan. Painoni laski koko ajan ja Linda oli sitä mieltä, että en voisi lähteä Ruotsiin tässä tilassa, vaan oikea paikka minulle olisi sairaalahoito voimakkaiden ruokaan liittyvien pakko-oireiden vuoksi. Hän sanoi, että jos olisin alaikäinen näin tapahtuisikin, mutta koska olen täysi-ikäinen, päätösvalta olisi minulla itselläni. Hän korosti myös sitä, että tilanteessani puhuttiin jo selkeästi anoreksiasta, eikä suinkaan edes ortorektisestä ajattelusta. Tämä tuli minulle hieman yllätyksenä, mutta jollain sairaalla tavalla olin iloinen kuulemastani. Ruotsiin lähdön peruuttaminen ei mielestäni tullut kuitenkaan kuuloonkaan. Ajattelin, että jos se vietäisiin minulta pois, motivaationi parantua vähenisi olemattomiin. Päätimme yhdessä Lindan kanssa, että saisin lähteä Ruotsiin, mutta pitäisimme yhteyttä sähköpostitse joka viikko. Tämä sopi minulle hyvin, sillä olin sisimmässäni hyvinkin epävarma pärjäämisestäni.


Tähän mennessä ruokailuni olivat kotona kaventuneet niin, etten enää halunnut syödä muiden seurassa. Valehtelin muille syöneeni. Aikani kului ruokien punnitsemiseen ja kaloreiden laskemiseen. Kotoa en poistunut kuin pakosta. Linnoittauduin huoneeseeni kuuma teemuki kädessäni, jotta jääkylmät sormeni saisivat edes hieman lämmikettä. Eristäydyin. En nauttinut enää mistään. Tunsin sisäistä kylmyyttä, jota edes lukuisat vaatekerrokset eivät poistaneet.

Halusin uskoa, että Ruotsiin lähtö olisi minulle hyväksi, sillä tällöin voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuvittelin voivani syödä taas normaalisti, kun kukaan luokkakaveriani lukuunottamatta ei tietäisi ongelmistani. Vallitsevana ajatuksenani kun oli, että miten voisin muka yhtäkkiä ruveta syömään Suomessa taas normaalisti, mitä muut siitä ajattelisivat? Olin jo niin kiinni anorektikon roolissani, etten ajatuksissani voinut siitä luopua. Ajattelin myös muiden kuvittelevan tällöin ainoastaan liioitelleen ongelmiani.

Ruotsissa asiat eivät suinkaan helpottuneet, vaan pahenivat päivä päivältä. Enää en voinut syödä lähinnä kuin kasviksia ja aamuisin hieman puuroa. Kaikki annokset mittasin tarkoin, ja yksi viipale kurkkuakin saattoi tuntua ylimääräiseltä. Kaventuneesta ajatusmaailmastani kertoi hyvin se, että pohdin joka aamu laittaako pienen pienen puuroannokseni päälle yhden vadelman, vai jättäisinkö senkin pois. Heti Ruotsiin päästyäni hankin vaa´an, ja olin kauhuissani siitä kun paino ei laskenut. Hätäännyin, mikä johti entistä niukempaan syömiseen. Kirjoitin Lindalle sähköpostitse viikoittain, ja odotin häneltä vastauksia kuin hengen hädässä. Olin tuolloin jo niin ahdistunut, että oloni alkoi olla toivoton. Myös fyysiset oireeni pahenivat jatkuvasti. Kärsin pahasta proteiinin puutoksesta, joka johti valtaviin turvotuksiin. Lisäksi palelu yltyi niin pahaksi, etten mielelläni poistunut asunnostamme teekupin ääreltä mihinkään, sormenikin sinersivät jo. Turvotusten myötä jalkani näyttivät sydämen vajaatoiminnasta kärsivän vanhuksen jaloilta. Enää en jaksanut edes seistä. Työharjoittelussa sinnittelin, mutta selvisin vain vaivoin päivistä. Lopullinen romahdus tuli, kun huolestuin toden teolla itsekin fyysisestä tilastani. Pulssini mateli kolmenkymmenen tienoilla ja turvotukset ylsivät jo kasvoihinikin. Kyselin hätääntyneenä setäni lääkäri-vaimolta onko tilani vaarallinen. Pelkäsin sydämeni puolesta. He käskivät minun tulla heti kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo niin loppu, että päätin luovuttaa. Samana päivänä isäni varasi lentoliput Göteborgiin, jonne hän lensi jo seuraavana päivänä. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Pian istuin jo isän kyydissä matkalla kohti lentokenttää. Itkin ja laskin minuutteja koska pääsisin sairaalaan. Samaan aikaan pelkäsin - mitä jos en olisikaan tarpeeksi laiha ja sairas? Mitä jos he eivät ottaisikaan minua hoitoon?"

Tässä tiivistettynä kaoottinen aikani Ruotsissa, joka kaventui suunnitellusta kolmesta kuukaudesta yhteen kuukauteen. Pettymys oli valtava, kun jouduin lähtemään kotiin aikaisemmin. Näin myöhemmin pystyn kuitenkin jo ajattelemaan selkeämmin; tuo päätös sinä huhtikuisena päivänä pelasti luultavasti henkeni. Seuraavaksi jatkankin siitä, miten pitkä ja kivinen tieni sairaalahoidossa alkoi, ja mitä kaikkea se toi tullessaan.

Laura

Normit ja säädökset - pois ne meistä!

Kuka määrittelee sen, miten meidän kaikkien tulisi elää? Onko se media, joka huutaa meitä aloittamaan karppauksen tai juoksemaan kilometritolkulla lenkkejä seisemänä päivänä viikossa? Tämän lisäksi pitäisi vielä hoitaa työt, opiskelut, harrastukset sekä sosiaalinen elämä. Elämämme on ahdettu täyteen erilaisia sääntöjä ja normeja, joiden mukaan meidän tulisi elää.


Minä en kuitenkaan enää suostu tähän. Sairastuttuani anoreksiaan luin tällaisia normeja koskevia lehtiartikkeleita kuin raamattua. Uskoin olevani huonompi, mikäli en noudattanut jokaista lehdessä lukevaa terveelliseen ruokailuun ja monipuoliseen liikuntaan liittyviä asioita. Minusta tuli tällaisten artikkeleiden orja. Lopulta elämäni kaventui niin, että elämääni ei mahtunut muuta kuin erilaisia ohjeita ja säädöksiä. Suoritin elämääni siitä lainkaan nauttimatta. Uskoin ylipainoisille tarkoitettujen laihdutusohjeiden koskevan minua, joten olihan minun pakko alkaa noudattaa näitä dieettiruokavalioita. Muutenhan olisin laiska ahmatti - näin ainakin kuvittelin.

Nyt olen kuitenkin päättänyt heittää suorittamisen romukoppaan ja alkaa elää oman tahtoni mukaisesti. Liikun silloin kun siltä tuntuu ja syön sitä, mitä kehoni halajaa. Vielä luonnollisestikaan anorektikon mieleni ei tälle täysin anna periksi, mutta sitä kohti porskutetaan vauhdilla. En halua kuulla enää yhtäkään keskustelua siitä, kuinka kaikki viljatuotteet tulisi karsia pois, ja ehkä korkeintaan sallia itselleen yksi pala tummaa suklaata viikossa kahvin kannsa. EI - sanon minä! Jatkossa haluan toteuttaa ideologiaa, jonka mukaan kaikki on sallittua. Ollessani vielä terve, saatoin vapaasti nautiskella karkkia vaikka päivittäin ja pitsaakin kului useamman kerran viikossa. Tällöin elämäni oli tasapainossa. Nautin hyvästä ruoasta ja elin aktiivista, urheilullista nuoren naisen elämää.


Osastolle jouduttuani minulta vietiin pois mahdollisuus suorittaa syömistä ja urheilua, joten kohdistin pakonomaisen suorittamisen muuhun. Luin kirjoja kirja päivässä tahdilla, kudoin sukkia, lapasia, kaulaliinoja ja villapaitoja kuin liukuhihnatyöskentelyllä, sormet verillä. En saanut rauhaa itselleni, mikäli en suorittanut jotakin. Ensimmäisiä kertoja osastolla ollessani, minulla oli opinnäytetyöni kesken. Vaikka muut kehottivat minua päästämään irti ja lepäämään, en siihen pystynyt. Tahkosin ja tahkosin työtä niin kauan, kunnes se tuli parhaimman arvosanan kera palautuksesta. Kyseisestä arvosanasta osasin nauttia sen yhden päivän, kunnes uudet, itselleni asettamani velvollisuudet puskivat päälle.


Vasta nyt ole oppinut olemaan itselleni armollisempi. Minun ei tarvitse, jos en jaksa. Vaikka vallitsevana mielentilana onkin vielä turhuuden tunne, kun en töissä tai harrastuksissa käy, pitää oppia antamaan aikaa itselleen toipua ja parantua. Vaikka halajankin kovasti jo jotakin hyödyllistä tekemistä, en enää ikinä halua palata siihen suorittamisen noidankehään - en ikinä. Täst edes haluan löytää itselleni oikeasti mieluisaa tekemistä. En halua aloittaa juoksuharrastusta vain sen takia "kun niin kuuluu tehdä", enkä halua syödä superfoodia tai muutenkaan noudattaa yltiöterveellistä ruokavaliota.


Mitä siis haluan? Haluan löytää tasapainon oman itseni hyväksi olevan ruokailun ja liikunnan suhteen. Haluan nauttia ruoasta, syödä karkkia, kun siltä tuntuu ja löytää minulle mieluisa liikuntaharrastus, josta oikeasti nautin. Ja mitä muuhun elämään tulee  - lupaan siivousfriikkinä höllätä vähän sekä olla itselleni armollisempi työelämässä: kyllä minä osaan siinä missä muutkin osaavat!


 Unohtakaamme siis lehtien kansissa komeilevat ruoka- ja liikuntahurahdukset - onhan sitä ennenkin pärjätty tavallisella ruoalla, hyötyliikunnalla ja arjen askarilla! :) Varsinkin meille anorektikoille muistutukseksi: niin kauan kuin olemme alipainoisia tai vaikkapa normaalipainoisia syömishäiriöisiä, nämä säännöt eivät meitä koske! Säännöt voivat olla hyväksi oikeasti ylipainoisille, mutta eivät meille! Pysähtymiseen ja suorituskeskeisyyteen liittyvät artikkelit ovat sen sijaan hyväksi meille kaikille. Höllennetään vähän ja ollaan armollisempia itsellemme. Niin on kaikilla kivempaa - eikö vaan? :)


Kahvipöytäkeskuskeluiden aikana suodattimet vaan korville, kun muut ryhtyvät puhumaan kaloreista: minuahan tuollaiset asiat eivät koske. Jos se yhtään helpottaa oloasi,  käy tosiasiassa näin: suureen ääneen pullan kaloripitoisuuksia  kauhistelleen henkilön käsi sujahtaa alta aikayksikön pullapussille. Se niistä kaloripuheista sitten! :D  


Tässä vielä loppuun muutamia ajatuksia, joita olen lehtien palstoilta klöytänyt, ja jotka tuovat mielestäni esiin hyvin nykypäivän ihmisten kamppailua suorituskeskeisessä maailmassa.

"Se minulle opetettiin jo pienenä, että loppupeleissä onnen tekijät on löydettävä omasta elämästä."


"En ehdi harrastaa, kun pitäisi myös sisustaa, laittaa ruokaa, näyttää hyvältä, siivota ja kuntoilla? Elämässä on tärkeää tehdä tietoisia valintoja: haluatko oikeasti käyttää aikaa lenkkeilyyn vai juoksetko siksi, että kaikkien kuuluu harrastaa liikutaa? Kun teet valintoja omien arvojesi mukaisesti, et ole riippuvainen siitä, mitä muka pitäisi tehdä."


"Olen oppinut, että ihan kaikkea ei tarvitse osata ja tietää. Itselleen ei saa rakentaa liian kovia odotuksia, vaan välillä pitää olla armollinen. Useinhan sitä on itse pahin vihollisensa."


Laura

Onhan tässä jotain hyvääkin!

Kaikella tapahtuneella on jokin syvempi merkitys - niinhän sitä sanotaan. Haluan uskoa tähän varsinkin niinä epätoivon hetkinä, kun sairaus jyllää vahvimmillaan, eikä toivoa paremmasta huomisesta tunnu olevan. Nyt koen kuitenkin olevani jo sen verran pitkällä parantumisprosessissani, että osaan etsiä sairastumisestani jo joitakin hyviäkin puolia.


Yksi sairastumisen ja sairastamisen hyvistä puolista on se, että olen saanut mahdollisuuden tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin. Olen ollut osastolla hoidossa lähes puolitoista vuotta yhteensä, kuten jo aiemmin mainitsinkin. Tänä aikana olen saanut olla tekemisissä lukuisten ihmisten kanssa. Olen tutustunut toisiin potilaisiin, hyvin erilaisillakin diagnooseilla, sekä hoitajiin ja muihin alan ammattilaisiin. Olen päässyt rikastuttamaan tuttavapiiriäni sellaisilla ihmisillä, joihin en arkielämässäni välttämättä olisi törmännyt. Olen löytänyt heidän joukostaan ystäviä, joiden osan uskon säilyvän elämässäni koko loppu elämäni ajan. Helsingin syömishäiriöyksikköön mennessäni pelkäsin etukäteen siellä vallitsevaa ilmapiiriä. Pelkäsin, että sairautta lietsottaisiin ylenmäärin ja toisilta otettaisiin oppia sairaissa käyttäytymismalleissa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan meistä tuli uskomattoman tiivis ja läheinen tyttöporukka, joka piti yhtä ja tsemppasi toisiaan vaikeina hetkinä. Näistäkin ihmissuhteista tuli minulle niin kullanarvoisia, etten niistä olisi valmis luopumaan.
                                               
Koen olleeni aina melko ujo, mikä on mielestäni rajoittanut elämääni hyvin paljon. Näiden vuosien aikana, kun olen sairaalassa ollut hoidossa, olen kuitenkin ottanut valtavan harppauksen eteenpäin, ja jättänyt suuren osan ujoudestani taaksepäin. Miksi sitten näin on käynyt? Ennen kuin itse kokee millaista sairaalaelämä potilaan näkökulmasta on, ei asiaa ehkä osaa kuvitella. Kun elät useita kuukausia tiiviisti samojen, aluksi sinulle aivan vieraiden ihmisten kanssa, on ujous ja epävarmuus heitettävä romukoppaan. Osastot ovat täynnä erlaisia persoonia, joiden kanssa on tultava toimeen. Yhtäkkiä muutat samaan huoneeseen sinulle ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa ja siinä sitä sitten elellään kuin sisarusten kanssa samassa huoneessa konsanaan. Totaaliseen ujouteen ja itseensä käpertymiseen ei ole mahdollisuutta. 


Sairauden myötä olen oppinut myös valtavasti itsestäni. Olen joutunut pohtimaan millainen olen ihmisenä, miten reagoin tiettyihin tilanteisiin, ja miksi ylipäänsä sairastuin tähän katalaan tautiin. Nämä kaikki pohdinnat ovat lisänneet huimasti itsetuntemustani, ja samalla olen kasvanut valtavasti ihmisenä. Minusta on tullut entistä suvaitsevaisempi, mitä mahtavampaa ominaisuutta ei ihmisestä voi näinä päivinä löytyä. Olen myös oppinut, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää kuin mitä olen. Tämän oivalluksen myötä olen saanut valtavasti rohkeutta esimerkiksi juuri työelämää ajatellen. Kuten edellisessä tekstissänikin pohdin, olen sairauteni ansiosta oppinut niin valtavasti psykiatrisesta hoitotyöstä, että pelkästään töitä tekemällä en tämän kaltaista kokemusta olisi voinut saada. Tästä olen suunnattoman kiitollinen.
                                             


Muistan myös joskus lukeneeni, että anoreksiasta parantuneet ovat tulevaisuudessa keskimääräistä onnellisempia. Uskon tähän täysin, sillä tämä sairaus on opettanut arvostamaan aivan tavallisia arjen asioita, kuten kotona oloa, töissä käyntiä ja ystävien tapaamista. Mikään näistä ei ole itsestään selvyys, kun olet joko osastolla sisähoidossa tai kotona sairauden syövereissä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun ensimmäisen kerran yli kuukauden sisällä olon jälkeen pääsin vartiksi ulos - voi sitä riemua, onnellisuutta ja hetkestä nauttimista.

Laura 


P.s. Kuvat jälleet sivustolta weheartit.com

Oivalluksia paremmasta huomisesta

Löysin kerran eräästä anoreksiaa vastaan taistelevasta blogista erilaisia ajatuksia anoreksiasta, joista parhaat haluaisin jakaa teidän kaikkien kanssa. Kaikkien kyseisten ajatelmien takana olevien anorektikkojen koen oivaltaneen jotain suurta, ja ottaneen siten askeleen lähemmäs terveempää elämää. Koen, että parantuminen lähtee eräänlaisista oivalluksista anoreksian tuhoavuudesta. Samalla päästään vähitellen eroon sen aiheuttamasta hurmoksesta.

Ajatelmat ja oivallukset eivät ole siis omiani, mutta seison itse kaikkien niiden takana!

"Sä näytät kauniilta, kun olet onnellinen - ainakaan anoreksia ei tehnyt sua onnelliseksi... tai kauniiksi."


"Syömishäiriö on parannettava itse. Se oli vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt, ja onnistuttuani tunnen tällä hetkellä itseni entistä vahvemmaksi."


"Sairaudessa epäonnistuminen on juuri se asia, johon pyrimme."


"Kaikesta siitä, mitä haluan, anoreksia voi antaa vain laihuuden. Onko se kaiken muun menettämisen arvoista?"


"Olen tajunnut, ettei ole mahdollista sairastaa anoreksiaa ja elää samaan aikaan."


   "Anoreksia ei voi antaa mitään, mutta se voi viedä kaiken."


"Olipa haaste miten suuri tahansa, se on aina helpompi ottaa vastaaan täydellä vatsalla. -Kapteeni sinikarhun 13 ja 1/2 elämää."

  "Paino ei rakasta takaisin, ei vaikka se olisi kuinka alhainen."


"Ehkä häviät sairaudessasi, mutta voitat elämässäsi."


   "Älä anna sairaudellesi näin paljon arvoa."


"Ei ole mahdollista edetä liian nopeasti, jokainen sekunti minkä tuhlaamme anoreksialle, on pois muusta."


  "Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi, joten jossain vaiheessa suuntaa on käännettävä. Miksi siis hukkaisin aikaa?"


"Parantuminen on taistelua: siis kokoa aseesi. Tässä sodassa ovat kaikki keinot sallittuja. Voittajia on vain yksi, tasapeli ei ole mahdollisuus. Kompromisseja ei tunneta."


"Ei minun tarvitse jaksaa tätä sairautta. Se riittää, että jaksan syödä. Kun nyt jaksan syödä, alan jatkossa jaksaa paljon muutakin."


"Luulin, että laihtuminen vie minut lähemmäksi sitä jotakin. Sain lattaperseen ja rusinatissit, sain laihuuden, mutta jouduin karvaasti pettyen huomaamaan, että se vei elämästäni kaiken muun."


"Elämä on onnistumista, elämä on musiikkia ja kuvia, elämä on epäonnistumista ja vaikeuksista nousemista, elämä on laulua ja aamuteetä, elämä on saippuakuplia ja lasten hymyjä, elämä on VAHVA. Ja mikä parasta, meillä on oikeus siihen!"


"Koskaan ei saa aliarvioida halun suurta merkitystä. Jos haluaa elää huonoa elämää, sen voi tehdä. Sitä suurempi kysymys minulle ainakin oli: miten haluan elää?"


Meidän kaikkien tulisikin pohtia, mitä elämältä oikeasti haluamme. Onko anoreksia oikeasti sitä mitä haluamme? Sen kapeuttama maailma, joka vie meiltä kaiken muun pois? Minulle itselleni se ei ainakaan ole enää vaihtoehto. Haluan pyristellä siitä kaikin keinoin pois, vaikka tiedän sen olevan vaikeaa ja raastavaa. Mutta uskon sen olevan kaiken sen vaivan, tuskan ja ahdistuksen arvoista. Toivottavasti te muutkin pystyisitte vielä joskus uskomaan siihen!

Näihin ajatuksiin,

Laura


P.s. Kuvat ovat jälleen ihanalta weheartit.com -sivustolta.

Riittämättömyyden syövereissä

Sairaslomalla olo ei ole helppoa. Olen kuullut paljon kommentteja siitä, kuinka minun pitäisi nauttia siitä, kun minun ei tarvitse käydä töissä, ja kuinka itse kukin olisi onnellinen, mikäli ei tarvitsisi raataa päivä toisensa jälkeen niska limassa. Minä en kuitenkaan koe asiaa näin. Itse olen  tuntenut suurta riittämättömyyttä aina sairaslomalla ollessani ja tunnen sitä vieläkin. Minun on vaikea arvostaa itseäni, kun päivieni sisältö ei koostu muusta kuin olemisesta ja ajan tappamisesta. Monen korvissa se kuulostaa hyvältä: saa katso tv:tä, lukea, nukkua ja tehdä muuta haluamaansa aina kun siltä vaan tuntuu. Minä en kuitenkaan nauti olostani lainkaan. 


                                                  
                                                     Kuva: weheartit.com


 Kotiuduttuani maaliskuussa pitkältä sairaalajaksolta Helsingin syömishäiriöyksiköstä, odotin malttamattomana töihin pääsyä. Luonnollisesti myös pelonsekaisin tuntein, sillä tulisihan työ olemaan ensimmäiseni valmiina sairaanhoitajana. Olin onnellinen saadessani töitä terveyskeskuksen akuutilta vuodeosastolta. Tiesin työn raskaaksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta olin valmis ottamaan haasteen vastaan. Töiden alkaessa tiesin olevani oikeassa paikassa. Elämäni tuntui rikastuneen sillä sekunnilla. Tunsin itseni jälleen arvokkaaksi: olin jälleen kuin kuka tahansa muu. Ensi kertaa koin myös yhtälaisyyttä muiden kanssa. Kotiuduttuani osastolta olin normaalipainossa, joten jaksoin hyvin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Olin kuin muut, enkä herättänyt huomiota langan laihalla olemuksella tai oudoilla syömistottumuksilla. Olin tyytyväinen työpanokseeni ja olin onnellinen oppiessani joka päivä uutta.


Tällainen tunne oli minulle kuitenkin aivan jotain uutta. Koko kouluajan oli ollut epävarma siitä, tulisiko minusta ikinä hyvää hoitajaa. Hyvistä arvosanoista ja hyvästä saadusta palautteesta huolimatta, olin niin kriittinen itseäni kohtaan, että koin vähän väliä huonommuuden tunnetta. Vaikka kymmentä hyvää palautetta kohden olisin saanut vain yhden huonon, muistin ainoastaan tämän huonon. Itsetuntoni oli surkea enkä luottanut itseeni lainkaan. Tässä varmasti yksi syy sairastumiselleni: hain jotain missä olisin hyvä - syömättömyydessä ja raa´assa itsekurissa. Päästyäni alkuun työurallani uskalsin vihdoin alkaa haaveilemaan erilaisista työmahdollisuuksista. Minulla oli suunnitelmissa hakea vakituista paikkaa osastolta syksyn aikana. Olin ilmoittautunut lukuisiin koulutuksiin ja olin innoissani ajatuksesta, että saisin kehittää itseäni hoitajana. Näille haaveille tuli kuitenkin yhtäkkinen stoppi, kun tajusin jälleen ajautuneeni yhä pahenevaan syömishäiriökierteeseen. Ennen kuin huomasinkaan, olin jälleen kuihduttanut itseni lähes olemattomiin, ja edessä oli jälleen osastolle joutuminen päivystyksen kautta. Samalla romuttuivat haaveet vakituisen paikan saamisesta ja töiden jatkamisesta. Tämä oli kova kolaus minulle ja kesti jälleen pitkän aikaa hyväksyä asia.


Syy miksi päätin aiheesta kirjoittaa, on tekemättömyyteen liittyvä vallitseva ahdistus, joka kasvaa päivä päivältä. On vaikea saada mistään mielihyvää, kun ei koe lainkaan olevansa tarpeellinen. Päivittäinen oleminen pyörii ainoastaan ruoan ympärillä, sillä ilman töitä ja harrastuksia on vaikeaa pitää ajatuksiaan pois ruoasta. Enää en saa mielihyvää ja helpotusta ahdistukseeni syömättömyydestä, joten tarvitsen sisältöä elämääni muista asioista. Ainoa tie tähän kuitenkin vain on painon nostaminen ja sitä kautta työelämään paluun mahdollistuminen. Olenkin taas päättänyt ottaa ison ja vaikean askeleen kohti paranemista ja tervettä elämää: painon nostaminen osastolla. Olen omasta tahdostani tullut osastolle, jotta oloni helpottuisi hieman. Olen päättänyt kasvattaa suurella harppauksella annoskokojani, vaikka helppoa se ei tule olemaan. Muistan kuitenkin sen levollisemman ja onnellisen mielen, mikä minulla oli Helsingistä kotiuduttuani normaalipainoisena. Haluan taas päästä mahdollisimman pian kiinni normaaliin arkeen. En vaadi mitää ihmeellistä, ainoastaan sitä normaalia nuoren naisen elämää.


Minulla on paljon unelmia töiden saralla, vaikka en koskaan ole kokenut olevani kovin urakeskeinen ihiminen. Minulla ei ole haaveena huikea ura ja suuret ansiot, ei - haluan vain tehdä tavallista työtä. Haluan herätä aikaisin aamulla töihin ja töistä päästyäni kokea ansainneeni vapaa-ajan. Tällöin pystyisin nauttimaan vapaa-ajastani aivan erilailla kuin nyt, kun elämäni on pelkkää vapaa-aikaa. Eräs haave minulla kuitenkin on tulevaisuudelta työhön liittyen: haluan voida parannuttuani auttaa muita syömishäiriöisiä. Haluan enemmän kui mitään muuta pystyä käyttämään kokemaani muiden syömishäiriöisten hoidon parantamiseksi. Koen minulla olevan siihen hyvät edellytykset, sillä oma sairastaminen on ollut kuin intensiiviharjoittelu kohti psykiatrisen sairaanhoitajan työtä. Koen, että minulla on tulevaisuudessa paljon annettavaa syömishäiriöisten hoidossa, sillä osaan asettua potilaan asemaan ja ymmärrän oikeasti, mitä he käyvät elämässään läpi. Uskon siis vahvasti, että kaikki kääntyy sairaudestani huolimatta parhain päin. Vaikka sairausvuoteni ovat olleet raskaita, uskon niiden antavan minulle jotakin arvokasta. Vaikka nyt tuntuukin vaikealta, uskon kaiken kääntyvän vielä parhain päin. Ja yksi hyöty sairastumisestani tulee juuri esiin työurallani, siitä olen varma. 

Laura